Herrasväen touhuja

 

orstai 4. kesäkuuta 2026

Parempaa väkeä

 

Herrasväen keskittymät

 

Eva-Christina Mäkeläinen, Säätyläisten seuraelämä ja tapakulttuuri 1700-luvun jälkipuoliskolla Turussa, Viaporissa ja Savon kartanoalueella. Historiallisia tutkimuksia 86, SHS 1972, 270 s.

 

     Kun aiemmin käsitelty Anna-Maria Åströmin väitöskirja fokusoituu pelkästään Savon kartanoalueelle ja tutkii sen herrasväen elämää, tutkii tämä vanhempi Anna-Christina Mäkeläisen väitöskirja suomalaisen säätyläistön elämää laajemminkin ja mahdollistaa myös eri herrasväen keskittymien vertailun.

     Kuten tunnettua, talonpoika joutui elättämään kaikki, hiirestä kuninkaaseen ja joutilasluokan eli herrasväen olemassaolon mahdollisti vain talonpoikien tuottama ylijäämä. Sen, mitä talonpoika tuotti oman toimentulonsa ja työvoimansa uusintamisen lisäksi, ottivat kruunu ja seurakunnat parhaansa mukaan haltuunsa.

     Talonpoikaisto suhtautui yleensä herrasväkeen nihkeästi, mutta kannatti sen sijaan innokkaasti kuningasta, jossa nähtiin turva riistäjiä ja ketkuja vastaan. Tämä ilmeni hyvin myös Kustaa III:n sodan aikana.

     Kun työn tuottavuus erityisesti Suomen kaltaisessa karussa maassa oli heikkoa, saattoi elätettävän herrasväen määräksi tulla vain kovin pieni prosentti koko kansasta. Kaarlo Wirilander, joka on tutkinut tätä väestöryhmää, laski herrasväen osuudeksi Savon asukkaista 1700-luvun puolivälissä 2,2 prosentiksi.

     Sotien kaltaiset valtavat menoerät saattoivat maan talouden heti raiteiltaan, ellei sotajoukkoa voitu viedä vieraalle maalle elämään ryöstöllä.

     Valtion tehtävänä tuohon aikaan oli itse asiassa melkein ainoastaan kaikenlainen voimankäyttö. Sen ylivoimaisesti suurin kuluerä oli sotalaitos, jonka piiriin kuuluvaa upseeristoa se rahoitti. Sen isäksi tuli muuta hallintoa, oikeuslaitoksesta maanmittaukseen ja muuhun sääntelyyn, joka oli kruunun monopolina.

     Herrasväki koostui aluksi lähes yksinomaan aatelistosta ja jopa korkeimpaan oppineistoon nähden pidettiin hajurakoa. Tilanne kuitenkin vaihteli alueittain ja Turussa, jota Mäkeläinen mielestäni pikein nimittää Suomen pääkaupungiksi, oli myös suhteellisen paljon muuta herrasväkeä. Tilanne myös vähitellen muuttui 1800-luvulle tultaessa.

     Upseeristo oli pitkään kauttaaltaan aatelista ja varjeli huolellisesti omaa sukuun perustuvaa erinomaisuuttaan erottautuen myös alhaissukuisista rikkaista, joita etenkin 1800-luvun puolella alkoi ilmaantua yhä enemmän. Keskinäisiäkin rajoja aateliston sisällä löytyi etenkin Viaporin suunnalta, mutta ei Savosta.

     Papisto oli kauan lähes ainoa oppinut sääty harvalukuisten tuomarien ja lääkärien ohella. Sillä oli oma verotuslaitoksensa ja parhaimmillaan pappi oli eräänlainen oman valtakuntansa ruhtinas, kuten Matti Klinge kaunopuheisesti asia ilmaisee. Turussa prelaatteja ja oppineita oli ajan oloissa Akatemian ansiosta suhteellisen paljon, Viaporin-Helsingin suunnalla taas vähän. Herrasväkeen papitkin hyväksyttiin.

     Tuon ajan herrasväen ja herrasväkikulttuurin kannalta oli keskeisen tärkeää, ettei kuningas vakituisesti asustanut Suomessa, kuten Mäkeläinen toteaa. Adolf Fredrik vieraili täällä kerran ja Kustaa III montakin kertaa, viimeinen kuninkaamme Kustaa IV Adolf hänkin vain kerran. Kaksi jälkimmäistä osasi vähän suomeakin ja hurmasi talonpojat sillä.

     Toki meiltäkin käytiin Tukholmassa ja valtiopäiville mentiin Savostakin. Jotkut toimivat poikaiässä hovipaašeina ja jotkut pääsivät jopa kuninkaan suosikeiksi, kuten tallimestari Munck Rantasalmelta tai Kustaa Mauri Armfelt Åminnestä. Tyttäriäkin lähetettiin Tukholmaan hienoja tapoja ja kieliä oppimaan.

     Mutta kun maassa ei ollut hovia, niin ei ollut. Matka Turusta Tukholmaan oli ”lyhyt” ja kesäaikaan se suotuisilla tuulilla taittui muutamassa päivässä, mutta keskimäärin se vei toistakymmentä vuorokautta. Kelirikkoajat, vastatuulet ja myrskyt olivat vielä erikseen. Tapulikaupunki Loviisastakin oli Savon sydämeen usean päivän matka, eikä sekään mikään metropoli ollut.

     Suomessa oli 1700-luvulla ja 1800-luvun ensi puoliskolla siis lähinnä kolme herrasväen keskittymää: Turku, Viapori-Helsinki ja Savon kartanoalue.

     Näistä Turku oli monipuolisin ja ajan oloissa merkittävä. 10 000:n asukaslukukin suosi ammattien kirjavuutta ja kauppaa. Toki ulkomaankauppa vuorityön ohella oli se ala, jolla saattoi rikastua ja myös rikastuttiin.

     Viapori-Helsinki oli täysin sotilasvoittoinen alue. Vuonna 1780 Helsingissä oli 2527 asukasta ja sen varuskunnassa oli lisäksi 1056 sotilasta. Viaporissa asui siihen aikaan lisäksi 3401 asukasta, lähes kaikki sotilaita.

     Viaporin kulttuurista merkitystä on usein korostettu ja olihan siellä salaseura ja aatteita, mutta pitkään aikaan ei juuri lainkaan naisia. Naiset ja heidän ympärilleen kehittynyt kulttuuri taas oli aikakauden ykäluokan elämän kovaa ydintä, johon liittyi hyvien naimakauppojen solmiminen ja omaisuuksien siirtyminen suvulta toiselle.

     Se edellytti naisilta monenlaisia valmiuksia. Miellyttämisen taito oli myös miehillä tärkeä, mutta erityisesti naisille suuntautui maamme ensimmäinen aikakauslehtikin, joka oli nimeltään ”Konsten att rätt behaga”.

     Savo oli alun perin tunnettu Suomen Siperiana, mutta 1700-luvun lopulle tultaessa siitä oli kehittynyt ”pikku Pariisi”, joka hyvinkin kilpaili ajan kulttuurivaikutteiden omaksumisessa Turun ja Viapori-Helsingin kanssa, mutta myös erosi näistä tietyissä suhteissa. Savon imagon paraneminen näyttää aluksi olleen pitkälti Yrjö Maunu Sprengtportenin ansiota.

      Savon prikaatin orkesterin nuotistoa tutkinut Heikki Klemetti joka huomasi  siellä olleen yli 400 kappaleen nuotit ja tokaisi, ettei Joroinen ollut kovinkaan paljon Wieniä jäljessä tällä alalla.

     Hienosteleva puhuttelu myös ja etenkin kirjeissä oli tärkeä taito. Yksinomaan aatelisneitosia kunnioitettiin nimityksellä neiti, fröken. Joroisissa kuuluu käytetyn myös sanontaa ”Välborna jungfru”. Mamselliksi sanottiin naimatonta aatelisperheen tytärtä.

     Aito ranskalaisessa muodossa mademoiselleiksi kutsuttiin sivistyneitä, aatelittomia ja naimattomia säätyläisneitosia. Vihityistä ”rouvista” käytettiin ”madamen” titteliä hyvin harvoin ja se viittasi lähinnä porvarisrouvaan.

     Seremoniat olivat usein komeita ja kirjoittaja kertoo serkusten Kustaa III:n ja Katariina II:n kilpailleen niiden komeudessa. Lehdethän välittivät tietoja myös seremonioista. 128 tykinlaukauksen tervehdys kuninkaalle oli vielä tavanomainen juhlallisissa yhteyksissä. Menipä siinäkin usieta säkillisiä kallisarvoista ruutia.

     Seremoniat myös aatelisten omassa keskuudessa olivat usein perusteellisia ja juhlat monipäiväisiä. Nukkumaan saatettiin joutua lattialle. Alkoholia meni runsaasti myös hautajaisissa, jotka usein sisälsivät hilpeitä illanviettoja, joissa nuoriso sai tavata.

     Alkoholin ohella juotiin paljon kahvia, jonka käyttö sitten levisi rahvaankin keskuuteen ja  jota yritettiin kieltää valtion taloutta uhkaavana kuten ylellistä pukeutumistakin. Kustaa III tunnetusti suunnitteli peräti erityisen ruotsalaisen puvun, jossa sallittiin vain niukasti tuontikankaita, mutta todellisuudessa silkkiä käytettiin ja kahvia juotiin käskyjä uhmaten Savossakin.

     Ruokien ja juomien joukossa alkoi olla paljon tuontitavaraa kuten kuivattuja ja tuoreitakin hedelmiä. Niiden viljelystä aloitettiin myös Suomessa herrasväen yrttitarhoissa.

     Muuan uutuus olivat teatterinäytännöt, joita järjestettiin usein pienissä tiloissa, Haapaniemessä koulun ullakollakin. Kiinnostavasti kirjoittaja kertoo, että jonkinlainen teatteri rakennettiin Mikkeliin upseereita varten harjoituskentän lähelle ja että muuan kiertävä teatteriseuruekin vaivautui sinne saakka.

     Näytöksiä amatöörivoimin järjestettiin aika tiuhaan ja lippujen hinnat saatettiin joissakin tapauksissa maksaa jopa luonnontuotteina, kertoo kirjoittaja.

     Suomen herrasväkikeskittymät olivat toisistaan melko lailla erillään jo ajan liikenneolojen takia ja esimerkiksi Itä- ja Länsi-Suomen välillä oli yhteyksiä hyvin vähän esim. naimakauppojen kautta.

     Toki Savostakin käytiin Turun Akatemiassa opiskelemassa, mutta Haapaniemeen tuli kadetteja Länsi-Suomesta vähän, vaikka niitä sinne tuli aina emämaasta saakka. Voineeko sanoa, että vanha Pähkinäkaaren rauhan kulttuuriraja toimi jopa herrasväenkin kohdalla, syystä tai toisesta.

    Tämän kirjan perusaineistoon kuuluu paljon kirjeitä, joilla on merkittävä todistusvoima ja se tarjoaa monien kiinnostavien yksityiskohtien ohella kiinnostavan yleiskatsauksen yhteen aikakauteen, jolloin ranskalainen kulttuuri oli meilläkin voimissaan.

     Hupaisa kyllä, Turun akatemiassa, joka oli klassinen latinakoulu, ei ranskalainen kielimestari kuitenkaan löytänyt yhtään oppilasta tarjotessaan kurssiaan ja joutui menemään kotiopettaksi. Tulevat papit eivät näemmä sujuvasta ranskasta piitanneet, toisin kuin aatelipojat.

     Kuitenkin myös englannin kielen taitoa löytyi juuri akatemian piiristä ja H.G. Porthan opetti myös englantia. Sillähän olikin käyttöä erityisesti kauppiaiden piirissä. Englantilainen kirjallisuus oli kyllä meilläkin tunnettua, mutta yleensä sitä luettiin ranskalaisia käännöksinä, näin myös Shakespearea, joka ranskalaisten klassikoiden jälkeen tuli muotiin.

 

Kerimäki 1714-1721. Kuinka iso viha?

 

auantai 20. kesäkuuta 2026

Kerimäki 1714-1721. Kuinka iso viha?

 Satunnaisen lukijan kannattaa silmäillä ensin blogistani juttu Kerimäki 1700 - 1714. Kohti isovihaa. Se selvittää tämän kirjoituksen taustat ja pohjustaa johtopäätökset.

Venäläishallinto

Vallattuaan Savon venäläiset alkoivat muodostaa sinne omaa hallintojärjestelmää. Savonlinnan aluetta hallitsi everstiluutnantti Aleksander Okenov elokuusta 1714 lähtien. Hän ei tietenkään tuntenut paikallisia hallinto-oloja, mutta löysi apulaisekseen veronkantokirjuri Henrik Åbergin. Linnankirjurina toiminut Åberg saavutti vuosien mittaan talonpoikien luottamuksen rehellisenä ja maltillisena virkamiehenä. Savo jaettiin neljään komissariaattiin. Kerimäki kuului kaakkoiseen, entisen katselmuskirjuri Gerd Lindin johtamaan alueeseen. Pitäjätasolla miehitysvaltaa edustuvat nimismiehet. Kerimäellä nimismies oli David Schening, joka esiintyi aiemmin asiakirjoissa talonpoikaisella nimellä Taavetti Laitinen. Nimismiehen suhteen pitäjäläisillä oli onnea. Schening näkyy saavuttaneen talonpoikien luottamuksen ja toimineen rehellisesti. Monessa pitäjässä nimismiehet saivat isonvihan jälkeen käräjillä niskaansa syytöksiä asiattomuuksista, Kerimäellä näin ei tapahtunut.

Nimismiehen avuksi määrättiin venäläiseen tapaan starosteja eli kylänvanhimpia, jotka vastasivat alueensa verotuksesta. Kerimäen osalta ei starostakuntien lukumäärästä ei ole tietoa. Isonvihan jälkeisistä tuomiokirjoista piirtyy esiin neljä starosteiksi mainittua miestä. Makkolan Heikki Makkonen – entinen lautamies – toimi tehtävässä jo 1714. Miehityskauden loppuajalta staarosteina mainitaan myös Antti Silvennoinen, Olli Kettunen ja Matti Kettunen. Tiestön kunnossapito oli tärkeää miehittäjän kannalta, niinpä siltavoudit jatkoivat tehtävissään, Kerimäellä tehtävää hoiti Erik Reiman.

Isonvihan alkaessa oikeudenhoito oli sekavassa tilassa. Aleksander Okenov päätti aluksi jakaa itse oikeutta Olavinlinnassa. Hän ratkaisi esim. Kuokkalan Pekka Haverisen ja Olli Maarasen välisen kiista autiotilan hallinnasta. Haverinen sai 1712 maaherran päätöksellä Maarasen veroaution kolmen vuoden verovapaudella.  Olli anoi kuitenkin tilaa takaisin itselleen. Okenov kutsui luokseen Maarasen ja nimismies Scheningin kysyen, kumpi kruunun kannalta katsoen saisi tilan paremmin pidettyä. Molemmat vakuuttivat Maarasen siihen paremmin pystyvän. Samaa mieltä oli Henrik Åberg, joka kai piti pöytäkirjaa. Kun Haverinen oli tehnyt töitä talon eteen ja kylvänyt nähtävästi vuoden 1714 rukiin, jaettiin vuosien 1715 ja 1716 sadot. Ensimmäisen vuoden jakosopimus vahvistettiin kirkkoherra Johan Stråhlmannin läsnäolleessa, ja vuotta myöhemmin starosta Heikki Makkonen suoritti jaon. Miehityksen jälkeen Haverinen ja Maarasen poika Olli kiistelivät vuoden 1717 sadon jakamisesta. Oikeus ei puuttunut Okenovin tekemiin päätöksiin. Nimismies Schening ja starosta Makkonen vapautettiin vastuusta, koska he olivat toimineet Okenovin määräysten mukaan. Haverinen oli menettänyt oikeutensa autioon, kun ei ollut hakenut Okenovilta muutosta päätökseen. 

Okenovin ajasta valtaosa kului hallinnon uudistamiseen, verotuksen järjestelyihin ja sotajoukkojen huoltoon. Talvella 1715 Okenov piti Olavinlinnassa kokouksen, jossa sopi pitäjien edusmiesten kanssa, mitkä pienemmät jutut jäisivät paikallisten viranomaisten päätettäviksi. Hallintoa ja oikeudenkäyttöä ei siten erotettu toisistaan. Oikeudenhoidon eriytti Okenovin seuraaja Make Samovitskoi 1717. Kerimäellä käräjiä istui entinen rykmentinkirjuri Karl Qvist, joka piti yhdet käräjät vuodessa jo vuodesta 1715 lähtien. Pöytäkirjoja niistä ei ole säilynyt. Osan vähäisemmistä tapauksista ratkoi ilmeisesti komissaari Gerd Lind ja vakavimmat tapaukset komendantti Olavinlinnassa. Samovitskoin jälkeen linnan komendantteina toimivat majuri Betzhoff (1720-21) ja kapteeni Spiridonov (1721). Heistä ei juuri nimiä enempää tiedetä, niinpä he kai noudattivat Samovitskoin määrittelemää käytäntöä.

Tuomarin tehtäviä hoitanut Qwist noudatti päätöksissään Ruotsin lakeja ja asetuksia, vaikka tunsi niitä ilmeisesti puutteellisesti. Hän istui käräjät jo 1715 ja jatkoi vuoden 1721 oikeusistuntoja vielä rauhansopimuksen jälkeen viedäkseen käräjäkierroksensa loppuun – ja saadakseen palkkansa kuitatuksi. Qwistin pitäessä käräjiä 1720 käsiteltiin maariitakin. Eversti von Kanefehr yritti vielä 1731 käräjillä kaataa itselleen epäedullisena pitämänsä päätöksen. Oikeus piti Laakkolan Simo Laakkosen puolta ja totesi miehitysaikaisen tuomion lainvoimaiseksi.  Qwist antoi tuomioita myös salavuoteudesta jo vuodesta 1715 alkaen. 

Myös papisto joutui ainakin jonkin verran avustamaan venäläisiä käytännön oikeus- ja hallintojutuissa, kuten edellä mainitusta Maarasen ja Haverisen maariidasta ilmenee. Kerimäkeläisillä oli sikäli onnea, että kirkkoherra Johan Stråhlman ja kappalainen Johan Salmenius jäivät hoitamaan tehtäviään, eivätkä paenneet Ruotsiin. Stråhlman nimitettiin kirkkoherraksi 1712. Hän oli toiminut aiemmin venäläisten miehittämän Ruokolahden kappalaisena. Piispa ja konsistori vahvistivat miehen valinnan, mutta Stråhlman halusi vielä 1722 kuninkaan valtakirjan kirkkoherran tehtävään. Vain kuninkaan itsensä allekirjoittama valtakirja olisi Stråhlmanin mielestä niin pätevä, ettei hänen vuoden 1711 tapaan tarvitsisi lähteä vaimoineen ja lapsineen ”almuteiden kulkijaksi”. Toimissaan vihan aikana Stråhlman saavutti pitäjäläisten luottamuksen. Hänen ei tarvinnut käräjöidä sen enempää palkkasaatavistaan kuin pappilan asioistakaan.  

Kappalainen Petrus Salmenius joutui venäläisten vangiksi tammikuussa 1711. Hän pääsi vankeudesta ja muutaman vuoden pappina Inkerinmaalla ennen kuolemaansa. Salmeniusta seurasi kappalaisena hänen poikansa Johan Salmenius. Myös hänen 1712 saamansa nimitys oli epävirallinen. Varsinaista tuomiokapitulin vahvistusta viranhoidolleen Salmenius pääsi anomaan vasta 1722. Hänkin näyttää selvinneen miehitysvuosista joutumatta riitoihin seurakuntalaisten kanssa.

Vihan rasitus

Veronmaksussa kerimäkeläisiä – kuten muitakin savolaisia – rangaistiin kahdesti kaksinkertaisella veronkannolla. Vuonna 1714 veron kantoi ensin Ruotsi ja heti perään Venäjä. Vuonna 1721 venäläiset kiirehtivät ennen poistumistaan keräämään verot, ja pian ruotsalaiset kiskoivat saman vuoden saatavat. Veronmaksun ja kotiseudulla miehittäjän hyödyksi tehtävien töiden lisäksi kerimäkeläisiäkin rasitti ropottityö. Talonpoikia määrättiin sotilaiden ja varusteiden kuljetuksia tai osallistumaan rakennustehtäviin Pietarissa tai Viipurissa. Työstä vastasi ruotu, johon toisinaan kuului jopa 18, joskus vähemmän. Ropottityöhön otettiin hevosia miehineen tai joskus pelkästään hevosia.  Toroppalan Antti Toropaisen ja Simpalan Pekka Bryggaren hevoset ajettiin töissä niin kehnoon kuntoon, että ne kuolivat pian kotiin päästyään.

Yksi jatkuva rasitus oli postinajo Viipurin suunnalla. Itse postinkuljetus ei sinänsä ollut hevosille kohtalokas, mutta usein venäläinen sotaväki tai hallinto otti hevosia käyttöönsä ja ajoi ne piloille. Heikki Puolakan hevonen meni hengiltä tässä rääkissä. Maaherran 1723 tekemän päätöksen mukaan ruotutoverit joutuivat maksamaan ainakin puolet vahinkoja kärsineelle ruodun osakkaalle. Näin ainakin Puolakka ja Bryggare saivat hyvitystä menetyksilleen. Starosteilta koetettiin näissä tapauksissa saada korvauksia, mutta heidän todettiin menetelleen ohjeitten mukaisesti ja saivat vapauden vastuista. Starosta Olli Kettusen ei tarvinnut korvata Toroppalan Antti Toropaiselle hevosta, jonka hän oli määräysten mukaan vienyt Savonlinnaan postinajoon vähän ennen rauhan solmimista. Hevonen kuoli pari päivää ajon jälkeen. Lautakunta todisti, että koko pitäjä oli määrätty samanlaiseen rasitukseen. Toropainen selitti vain haluavansa korvausta vahingolleen esivallalta. Hänet opastettiin kääntymään maaherran puoleen. 

Arvo-omaisuutta kätkettiin metsiin ja soille. Aina eivät kätköt pysyneet salassa. Kuokkalan Pekka Haverinen piilotti viljaa ja kaksi arkkua tavaraa, jotka saman kylän irtolainen Heikki Maaranen kaivoi esille ja vei Kesälahden Villalaan. Kätkössä oli kaksi sarkanuttua ja verkahametta, näädännahkalakki, naisten verkanuttu, neljä helavyötä, kahdeksan paitaa ja kuusi naistenpaitaa sekä kolme lastenpaitaa, kuusi pellavalakkia ja kaksi saapukkaa eli talvilakkia, kaksi nenäliinaa, 19 kyynärää sarkaa, naula tupakkaa, teräsjousi, neljä metallista hevosenkelloa sekä kaksi uutta turkkia ja rahaa 16 äyriä. Tavarat arkkuineen arvioitiin 45 hopeataalarin arvoisiksi.

Satulaseppä Gabriel Marcusson taas piilotti jo 1710 viinapannun hattuineen ja piippuineen jokeen Haapalahden kylässä. Kaksi vuotta myöhemmin kätköstä löytyi vain viinapannun piippu. Vasta vuonna 1726 Kuopioon asettunut satulasepän leski haastoi käräjille Ruokojärven Pekka Simosen viinapannun varastamisesta, Simosen oli myönnettävä syyllisyytensä, kun seppä Lassi Karvinen todisti takoneensa Simoselle viinapannusta ja sen hatusta kolme kattilaa.

Venäläisten upseerien ja sotilaiden tavasta vaatia lahjuksia on esimerkkejä ympäri Suomea. Kerimäkeläisillekin tämä kävi varmasti tutuksi miehitysvuosien mittaan. Ilmiön laajuus ei ole selvitettävissä. Muuan tapaus tuli ilmi syyskäräjillä 1723. Ruokoniemen Pekka ja Antti Mutka olivat 1720 menneet nähtäväsi tullin ohittaen Savonlinnaan myymään viinaksia. Juomia olikin tuhdinpuoleinen lasti, 18 kannua eli noin 45 litraa. Pekka näkyy katsoneen tarpeettomaksi käydä kaupunkiin tullin kautta, mutta joutui lasteineen kiinni. Hän menetti juomat ja joutui maksamaan sakkoa 50 ruplaa. Lisäksi hänet määrättiin ruoskittavaksi. Selkäsaunalta Pekka välttyi, kun voiteli komendantin ja muut asianosaiset yhteensä 61 kuparitaalarin ja 24 äyrin määrällä rahaa ja tavaraa. Nyt Pekka vaati veljeään Anttia osallistumaan kustannuksiin, koska 1/6 viinoista kuului Antille. Oikeus asettui Pekan puolelle ja määräsi Antin maksamaan kuudenneksen lahjusrahasta.  

Isonvihaan liittyy suuri määrä tarinoita pakomatkoista ja piilopirteistä. Tarinoissa mennee isonvihan piikkiin tarinoita 1500-luvun vanhasta vihasta (1570-1595) ja ruptuurista (1656-58), jolloin 92 pitäjän taloista poltettiin. Pikkuviha oli nimestään huolimatta ainakin yhdessä suhteessa isovihaa tuhoisampi: 27 taloa poltettiin. Isovihan aikana paloivat tiettävästi vain muutamat Savonlinnan lähellä sijainneet sotilasvirkatalot ja upseerien kartanot. Kerimäen puolelta poltettiin ainakin Hannolanpellon latokartano.

Mutta piilopirtteihin ja luoliin paettiin Kerimäellä jo 1710-12 venäläishyökkäyksiä pakoon. Syyskäräjät 1710 ja talvikäräjät 1711 jäivät pitämättä, kun väki piilotteli kasakoiden pelossa. Vuosi 1713 oli rauhallisempi, mutta seuraavana vuonna venäläiset kukistivat Olavinlinnan ja miehittivät pitäjän. Vihollisjoukoilta kannatti karata korpeen. Syksyllä 1715 Pohjanmaalta palaava venäläinen sotajoukko kulki pitäjän läpi Viipuriin päin. Pitäjän länsilaidalta teiden varsilta oli taas hyvä vetäytyä metsän suojiin. Tähän tapahtumaan saattaa liittyä tapaus, jossa lautamies Paavo Honkanen piilotteli 1715 viikon ajan venäläisiltä piileskelleitä Olli Mutikaisen kahta poikaa ja kolmea hevosta. Rauhan tultua hän vaati Mutikaiselta korvausta. Käräjillä sovittiin, että Mutikainen maksaa korvaukseksi leiviskän verran leipiä.  

Miehityskauden olojen vakiinnuttua sen sijaan useimmilla tuskin oli syytä piilopirtteihin turvautua. Venäläishallinto halusi kerätä verot, eikä sillä ollut syytä ahdistella talollisväkeä ilman syytä. Savonlinna komendantit pitivät ilmeisesti venäläisen sotaväen tiukassa otteessa. Lähiseutujen valvonta olikin varmasti paljon helpompaa kuin vaikkapa Pohjois-Savon pitäminen otteessa.  

Simpalan kylän Vierunvuorella on perimätiedon mukaan isonvihan aikainen piilopaikka, ”Tynkkysen tupa”. Se on ahdas ja pitkulainen kallionkolo laakeiden kivipaasien seassa, hyvässä näkösuojassa. Piiloa käyttivät nimestä päätellen läheisen Tynkkylän kylän Tynkkyset. Isäntänä oli ennen vihaa Heikki Tynkkynen ja sen jälkeen hänen veljenpoikansa Pekka Tynkkynen.

"Tynkkysen tupa". Kalliokolon suojainen sisäänkäynti näkyy kuvan keskellä. Valokuva Heikki Kupiainen.

"Tynkkysen tupa" sisältä. Etualalla tulisijan paikka ja taaempana ahdas sisäänkäynti. Valokuva Heikki Kupiainen.

Sotilaiden kova kohtalo

Kerimäen ruotusotilaat osallistuivat suureen Pohjan sotaan Savon jalkaväkirykmentin everstiluutnantin komppaniassa. Venäläisten miehitettyä Suomenrykmentti siirtyi Länsipohjaan Ruotsin puolella. Siellä rykmentti osallistui Kaarle XII:n viimeiseen sotaretkeen, hyökkäykseen Norjaan. Se päättyi katastrofiin Norjan ja Ruotsin tuntureilla tammikuussa 1719. Yli 2000 suomalaissoturia kuoli pakkaseen ja lumimyrskyyn. Vuoden 1712 pääkatselmuksessa kaikki Kerimäen 45 ruotua oli täytetty sotilailla. Norjan retkelle asti heistä selvisi kuusi. Tuntureille jäivät Pesolan ruodun Joonas Sistonen, Haapalahden ruodun korpraali Olli Saikkonen ja Vaaran ruodun Jussi Issakainen. Näistä Saikkonen oli ollut rivissä jo 1712, jäänyt Olavinlinna antautumisen jälkeen Suomeen, mutta palannut riviin Ruotsissa joulukuussa 1717. Hajotetuista suomalaisyksiköistä värvätyillä sotilailla oli täytetty lisäksi yhdeksän ruotua. 

Komppaniaan pystyttiin hankkimaan Kerimäeltä täydennyksiä vielä 1717-18. Tuolloin tiedustelu-, värväys- ja sissiretkellä Suomessa liikkunut Salomon Enberg kiersi myös Savonlinnan seudulla. Lokakuussa 1717 hän värväsi Kerimäen ruotuihin kaksi miestä. Heistä on säilynyt vain sotilasnimet, Sigfried Wessohl ja Matts Mollerus. Seuraavan vuoden helmikuussa värväytyi Lassi Janhunen, joka ennätti Ruotsiin vuotta myöhemmin.

Isonvihan alla 1713 Kerimäellä oli 16 ratsutilaa. Ratsujoukotkin kärsivät pahoja tappioita. Vuoden 1714 jälkeen täydennyksiä ei enää voitu toimittaa kaatuneiden tilalle. Siksi kuusi taloa oli vapautettu ratsumiehen pidosta. Jäljelle jääneistä Simpalan Matti Muukkosen puolesta ratsastanut Erkki Kohonen paleltui Norjan tuntureille. Henkiin jääneistä yhdeksästä jokainen menetti osan varusteistaan surkealla Norjan retkellä. 

Miten kävi väkiluvulle?

Yksi tapa katsoa vihan tuhoja on väestökehitykseen perehtyminen. Kuolleisuuden kannalta pahin vuosi oli 1710 (250 kuollutta), jolloin sotapakolaiset toivat tullessaan ruton. Syntyneiden ja kuolleiden määrät näkyvät asetelmassa.

vuosi syntyneet  kuolleet

1714 95                 28

1715 127                 49

1716 130                104

1717 151                130

1718 155                  32

1719 83                152 (137)

1720 59                139 (128)

1721 131                  47

1722 145                  48

1723 99                  41

1724 145                  40

Näyttää siltä, että pahimpina vuosina vihan aikaan kuolleisuus nousi noin kolminkertaiseksi normaaliin (noin 40 – 49 henkeä vuodessa) verrattuna. Lukema oli jokseenkin sama lyhytkestoisen Kustaan sodan aikana. Kirjallisuudessa huomautetaan usein, että miehittäjän ote kiristyi vuosina 1719-1720. Hieman aiemmin Salomon Enberg liikkui rekrytoimassa miehiä sotaväkeen Kerimäelläkin. Muitakin tiedustelijoita ja sissejä oli liikkeellä. Kuolleisuuden nousun lisäksi kiinnittää huomiota syntyneiden alhainen luku 1719-20. Sekin kertonee venäläisten tiukentuneesta otteesta.

Kuolleiden kohdalle ole merkinnyt kaksi lukua vuosille 1719-20. Teitä pitkin vaeltavat kerjäläiskulkueet olivat taas liikkeellä. Vuonna 1719 Kerimäellä haudattiin 15 nimetöntä, joista 7 oli lapsia. Heistä moni saattoi kuolla nälkään, sillä lähes kaikki tapaukset sattuivat huhti-toukokuussa. Se oli yleisin aika nälkäkuolemille. Seuraavana vuonna kerjäläisiksi mainittuja kuoli 11, heistä 8 lapsia. Vuosien 1714-15 ja 1718 kuolleiden luettelot näyttävät jostain syystä puutteellisilta. Niistä puuttuu merkintöjä useiden kuukausien ajoilta. Kaiken kaikkiaan kuolleisuus näyttää ylittäneen syntyvyyden vain vuosina 1709-10 ja 1719-20. Vuosista 1711-12 on vaikea sanoa mitään, koska haudattujen luettelosta puuttuu varmasti kuolleita.

Kuolleisuuden kasvu johtui pääasiassa sotilaiden väistämättä mukanaan tuomista taudeista ja ehkä jossain määrin miehityksen aiheuttamasta elintarvikepulastakin. Sotatoimien lakattua miehittäjä ei siviiliväestöä surmannut. Ainoa poikkeus on marraskuulta 1715. Tuolloin venäläinen korpraali hakkasi hengiltä 14-vuotiaan Juho Laukkarisen. Tapaus liittyi venäläiseen sotajoukkoon, joka palasi Pohjanmaalta Kuopion kautta ja kulki läpi Savon itse itseään huoltaen. Joukkio ryösti mm. Hannolanpellon vääpeli Christoffer Tawastin ilmeisesti piilossa ollutta irtainta omaisuutta eräästä ladosta. Mukaan lähti hopeaa, tinaa, kuparia ja vaatteita. Lautamiehet todistivat venäläisten vieneen Tawastilta ja muilta pitäjäläisiltä ”kaiken minkä käsiinsä saivat”. 

Miehityksen rasitusta voi tarkastella tilojen autioitumisella. Pahimmin asutusta kohteli isovihaa edeltänyt jakso venäläishyökkäyksineen ja kulkutauteineen. Vuonna 1705 pitäjässä ei ollut yhtään veronmaksukyvytöntä taloa, vuonna 1711 niitä oli peräti 27. Vuotta myöhemmin veroautioita oli 15, lisäksi käyttöön oli juuri otettu 14 taloa. Seuraavat tiedot ovat vuodelta 1722, jolloin pitäjässä oli vain 4 veroautiota ja 2 käyttöönotettua, verovapautta nauttivaa taloa. Autiotilojen osuus oli tuolloin ylivoimaisesti vähäisin Savon pitäjistä, vain 2,7 %. Viereisessä Säämingissäkin autiotilojen määrä oli savolaisittain maltillinen 8,7 %.

Romahtiko moraali, suistuttiinko siveettömyyteen?

Miehittäjien ja naisväen välille syntyi tietysti suhteita. Kolme kerimäkeläisnaista joutui syytetyksi suhteista venäläissotilaisiin. Sisilia Makkonen ryhtyi suhteeseen venäläisen rakuuna Ulianin kanssa, kun aviomies Niilo Silvennoinen oli sotimassa Ruotsissa. Suhteesta syntyi lapsi. Niilo palasi sotaretkeltä. Sisilia puolustautui aluksi sanoen rakuunan ottaneen hänet väkisin, mutta myönsi sitten ryhtyneensä suhteeseen vapaaehtoisesti. Sisilia sai tuomion yksinkertaisesta huoruudesta. Aviomies ilmoitti haluavansa avioeron vaimostaan. 

Anna Kovatar sai myös lapsen suhteestaan majoitusmestari Nieri Mitrin kanssa. Anna vetosi siihen, että hänet oli pakotettu suhteeseen. Oikeudelle todistettiin, että Mitri oli kyllä vienyt Annan väkisin palveluspaikastaan, mutta muuten pakottamisen laatu jäi epäselväksi. Oikeus näytti ymmärtävän osittain Annan perusteluja, mutta toisaalta vaakakupissa painoi se, että Anna oli jo 7 vuotta aiemmin saanut salavuoteustuomion suhteestaan suomalaismieheen. Tuomio oli tavanomainen (raippoja 4 paria, kolme iskua kussakin) ja kirkkorangaistus.  

Anna Pöllänen ehti olla suhteissa kahteen venäläiseen miehitysajan lopulla. Lapsia suhteista ei syntynyt. Rangaistukseksi määrättiin 6 paria raippoja ja kirkkorangaistus. Nämä kolme tapausta olivat aivan miehitysajan lopulta. 

Sekavien olojen vuoksi varmoja tietoja sotilaiden ja ratsumiesten kaatumisesta ei saatu. Heidän vaimonsa antautuivat useissa tapauksissa uusiin suhteisiin. Niitä eivät papit vahvistaneet, koska aviomiesten kuolemasta ei olut varmaa tietoa. Ratsumies Matti Seppäsen vaimo Kaarina Pesonen joutui syytteeseen suhteestaan renki Juho Olkkoseen. Kaarina selitti käräjillä, että hänen miehensä oli kuollut jo 1711 sotakentillä. Pappi ei kuitenkaan suostunut häntä vihkimään. Sodasta palannut ratsumies Taneli Makkonen todisti venäläisen partion surmanneen Seppäsen 1711 ja paikallisten talonpoikien haudanneen hänet taistelukentälle. Ratsumies Pekka Hynninen ja vääpeli Christoffer Tawast vahvistivat vielä kertomuksen. Oikeus evästi Pesosen ja Olkkosen papin puheille naitettaviksi.

Sotaa eri puolilta maata paenneiden kohtalot olivat surkeita. Sotkamosta kotoisin ollut Eeva Kiiskinen joutui 1723 talvikäräjillä vastaamaan edellissyksynä jouhenniemeläisen poikamiehen Lassi Nyrhisen kanssa saamastaan lehtolapsesta. Eeva kertoi, että venäläiset olivat tappaneet hänen puolisonsa kahdeksan vuotta aiemmin. Vihollinen oli ryöstänyt talosta kaiken irtaimen omaisuuden, jonka vuoksi Eeva oli joutunut lähtemään kiertolaiseksi. Viimeiset pari vuotta hän oli oleskellut Kerimäellä. Oikeus ei luottanut pelkästään Eevan puheisiin, vaan aviomiehen kuolemasta päätettiin hankkia todistus maaherran avustuksella. Sen jälkeen pari voitaisiin patistella avioon. 

Kerimäen papit jäivät pitäjään isovihan ajaksi. He näyttävät puuttuneen tehokkaasti sivellisyysseikkoihin. Se olikin siinä mielessä helppoa, että käräjiä istuttiin säännöllisesti vuodesta 1715 lähtien. Irtaimen väen määrä lisääntyi pitäjässä 1719-1721, kun venäläisten otteen kiristyminen toi pitäjään kerjäläisiä. Tämä tietysti lisäsi sekavia olosuhteita. Miehittäjien ja naisväen välille syntyi suhteita, mutta ei kovin paljon. Poikkeusaika raaisti elämää ja ihmissuhteita, mutta lähteiden perusteella ei näy merkkejä varsinaisesta moraalikadosta. Toki on huomattava, että lähdeaineiston perusteella on vaikea vetää johtopäätöksiä asiasta.

Kuinka iso viha?

Hävitykset, ryöstöt, kidutukset, lahjonta, vangitsemiset, ihmisten ryöstöt Venäjälle orjuuteen, nälkä, pelko, irtaimen kätköt metsissä ja elämä piilopirteissä. Siinäpä vakiintuneita mielikuvia isovihan ajasta. Kaikista näistä löytyy viitteitä historiallisista lähteistä myös Kerimäen osalta. Suuren Pohjan sodan käynnistyminen 1700 iski heti pitäjään. Ruotusotilaat mobilisoitiin, ja pian tarvittiin lisää miehiä lihamyllyyn: kolmikkaiden ja kaksikkaiden otto vei miesvoimaa alueelta. Talvileirissä majaili pitäjän omien miesten lisäksi myös muualta tulleita joukkoja pitäjäläisten elätettävänä. Sotapakolaisia alkoi tulla Kerimäelle Karjalasta pian sodan alettua. Heistä varsinkin naimattomien naisten asema oli turvaton. 

Pakolaisten määrä kasvoi hallitsemattomaksi virraksi 1709. Sadat heistä uupuivat hankeen nälän ja taudin heikentäminä. Tullessaan pakolaiset toivat ruton, joka tietysti levisi paikallisiinkin. Niinpä kuolleisuuden huippu pitäjässä saavutettiinkin jo ennen miehityskautta. Tilannetta pahensivat vielä heikot satovuodet 1708 – 1709.Venäläiset valtasivat Viipurin 1710, ja heti sen jälkeen alkoivat hyökkäykset Kerimäen eteläosiin. Tähän aikaan osa väestä taisi jo vetäytyä piilopirtteihinsä, kahdet käräjätkin jäivät kasakkauhan vuoksi pitämättä. Rauhallisemman vuoden 1713 jälkeen venäläiset valtasivat 1714 Olavinlinnan.

Venäläinen hallinto toimi paikalle jääneiden virkamiesten avustuksella. Venäläiseen tapaan hallintoa ja oikeuslaitosta ei aluksi erotettu toistaan. Kaikesta päättäen käräjät toimivat Kerimäellä jatkuvasti vuodesta 1715 lähtien. Niillä käsiteltiin mm. siveellisyysrikoksia ja maariitojakin. Pitäjän nimismiehenä toimi David Schening, jonka toimiin rahvas näytti luottaneen. Hänen apulaisinaan toimi kylänvanhimpia eli starosteja. Neljän nimet tiedetään, mutta näitä luottamusmiehiä saattoi olla enemmänkin. Starostitkaan eivät näytä käyttäneen asemaansa etujen hankkimiseen. Starostien, nimismiesten ja häntä ylempien virkamiesten asema oli hankala: venäläisten määräykset oli pantava täytäntöön. Tarvittaessa miehittäjä uhkasi brutaalilla väkivallalla vitkastelijoita. Väki tuntuu ymmärtäneen tämän tosiasian, eikä nimismiestä tai starosteja todettu vihan jälkeen syyllisiksi väärinkäytöksiin.

Tiedetään, että venäläishallinto oli jossain määrin korruptoitunut. Virkamiehiä voitelemalla saatiin mieluisia päätöksiä tai vältettiin rangaistuksia. Ymmärrettävästi näistä tapauksista ei juuri tietoja virallisiin asiakirjoihin eksynyt. Yksittäistapausten perusteella on mahdotonta arvioida ilmiön laajuutta.

Kerimäkeläisillä oli sikäli onnea, että molemmat papit jäivät paikoilleen hoitamaan tehtäviään miehityksen ajaksi. Kirkkoherra Johan Stråhlman tuli tehtäväänsä vasta 1711, mutta tuntuu saavuttaneen pitäjäläisten luottamuksen nopeasti. Myös kappalainen Johan Salmenius tuli toimeen seurakuntalaisten kanssa miehityksen aikana. Papit tuntuvat pitäneen tarkkaa huolta pitäjäläisten siveellisyysseikoista. Salavuoteusjuttuja käsiteltiin käräjillä jo 1715.

Isovihan ajan on katsottu merkinneen tapainturmelusta ja siveettömyyden lisääntymistä. Miehitys kattaa kuitenkin vain kolmanneksen 21 vuotta kestäneestä sodasta. Kahden vuosikymmenen mittainen sotarupeama vaikutti vääjäämättä: sota vei pois miehiä, joiden kohtalosta ei tiedetty vuosikausiin tai vuosikymmeneen. Pitäjään tuli pakolaisia, oman armeijan sotilaita, miehittäjiä ja elantonsa menettänyttä kerjäläisväkeä. Varsinkin aivan miehityksen loppuaikoina irtonainen elämäntapa näyttää lisääntyneen. Mutta kirkko ei menettänyt valvovaa otettaan poikkeusaikanakaan: siveettömyydestä joutui käräjille. Miehittäjien ja suomalaisnaisten suhteiden määrä jäi vähäiseksi. Oletettavasti kaikki tapaukset pyrittiin saamaan vihan jälkeen käräjille. Naisten osaksi jäi kärsiä rangaistukset. Perustellusti voi kysyä, oliko jossain tapauksessa myös tosiasiallisesti kyse raiskaamisesta ja pakottamisesta suhteeseen. 

Suomesta vietiin isovihan aikana Venäjälle noin 30 000 vankia, joista osa myytiin orjiksi. Venäläiset hyökkäsivät elokuussa 1710 Punkasalmelle ja Tuunaansalmelle. Heidän kerrottiin ottaneen vankeja itäpuolen kylistä. Määristä ei ole tietoja. Tammikuussa 1711 kasakat veivät mennessään kappalainen Petter Salmeniuksen. Hän pääsi vankeudesta papiksi Inkerinmaalle, mutta ei palannut Suomeen. Tuskin kappalainen oli ainoa vangittu, mutta toisaalta kovin suuresta vankijoukosta ei liene olut kysymys. Muita tietoja venäjälle viedyistä ei ole tarttunut lähteisin. Kerimäen osalla ei vankien määrä ole voinut olla kovin suuri.

Ropottityö ja postinkuljetus rasittivat talollisväkeä verojen lisäksi. Rasitukset sinänsä ei olleet ilmeisesti kohtuuttomia, mutta venäläisten upseerien ja virkamiesten tapa ”lainailla” hevosia ja teettää ylimääräisiä töitä johtivat joskus kohtuuttomuuksiin. Nämä ylimääräiset riesat osuivat sitten yksittäisten talollisten tai tehtävästä vastaavan ruodun niskoille.

Ruotsin ensimmäinen väestönlaskenta tapahtui 1749. Siitä ja loppujen lopuksi aika kehnosti väestömäärää kuvaavista henkikirjatiedoista olen arvioinut Kerimäen väkiluvuksi vuonna 1721 noin 2000 henkeä. Lähinnä metodilla ”mustatuntuu” arvelen, että väkiluku oli jokseenkin sama miehityskauden alkaessa 1714. Syntyvyys korvasi kuolleisuuden. Lisäksi on huomattava, että miehiä ei enää raahattu sotatoimiin pitäjästä, poikkeuksena kolme sissien rekrytoimaa. Tämä paransi osaltaan maatalouden työvoimatilannetta.

Kerimäellä oli miehityksen jälkeen vain neljä taloa autiona. Tämä osoittaa selvästi sen, että veroja ei miehitysaikana kiskottu sen rajummin kuin Ruotsin vallan aikana. Vaikuttaa jopa siltä, että veronkannon suhteen miehittäjä saattoi olla helläkätisempi. Merkkejä kaikkiin talonpoikiin suunnatusta yleisistä sortotoimista ei näy. Kerimäellä oli Savon pitäjistä ylivoimaisesti vähiten autiotiloja. Isonvihan on arvioitu aiheuttaneen varsinkin peltoviljelyn laadun taantumista. Lähteiden perusteella tästä on vaikea sanoa mitään. 

Venäläismiehityksen alettua Savon hallintokeskus sijoittui Olavinlinnan. Tämä oli nähtävästi ratkaisevaa Kerimäen isovihan aikaisten olojen muodostumiselle. Sotilaskomentajat pitivät yllä kuria venäläisten miehitysjoukkojen keskuudessa. Pietari Suuri oli päättänyt jo, että liittää Baltian ja osia Suomesta Venäjään sodan päätyttyä. Olavinlinna lähialueineen oli varmasti kiinnostava kohde aluelaajennukselle. Siksi ei ollut järkevää kurittaa aluetta ja aiheuttaa vastarintaa asukkaiden keskuudessa. Sissejä liikkui Kerimäelläkin, mutta heidän toimintansa jäi vähäiseksi. Liikenne ja huolto Olavinlinnaan näyttäisi sujuneen enemmän Sulkavan ja Säämingin kautta. Näiden alueiden tienvarsikylille koitui enemmän haittaa kuin kerimäkeläisille.

Kerimäki näyttää siis selvinneen vihan ajasta vähemmin vaurioin kuin moni muu pitäjä Suomessa ja Savossa. On korostettava, ettei miehitys mitään mukavaa aikaa ollut. Pitää muistaa, että sotaa edelsi vielä vuosien 1696-97 nälkäkatastrofi, joka leikkasi pitäjän väkiluvusta ehkä jopa kolmanneksen. Nykypäivän näkökulmasta on ihmeteltävää se, kuinka nopeasti vahvasti kaskiviljelyyn nojaava yhteisö pystyi toipumaan niin nälkävuosien kuin sotatoimien tuomasta tuhosta.

Kauan kaivattu rauha solmittiin vihdoin Uudessakaupungissa 1721. Rauha muutti Kerimäen geopoliittisen aseman perusteellisesti. Kerimäestä tuli jälleen rajapitäjä. Kulennoisten Heikki Silvennoinen valitti pian rauhanteon jälkeen menettäneensä osan takamaistaan Venäjän puolelle ja vaati sillä perusteella verohelpotuksia. Lautamies Martti Behm, joka oli ollut 18 muun pitäjäläisen kanssa maastossa raivaamassa rajalinjaa, vahvisti Silvennoisen kertomuksen. Nimismies Schening todisti hänkin, että puolet Silvennoisen yhden veromarkan tilasta oli jäänyt rajan taa.

Entä Savo? 

Isovihan tutkimus 2000-luvulla (mm. Kustaa H.J. Vilkuna ja Teemu Keskisarja) on palauttanut mieleen ajan hirvittävyydet. Pahiten kärsi Pohjois-Pohjanmaa: alue tuhottiin perusteellisesti, jotta ruotsalaisten mahdollinen maahyökkäys Suomeen tehtäisiin vaikeaksi. Alueen väestöstä murhattiin noin neljännes. Muuallakin Pohjanmaalla siviiliväen kidutus ja terrori oli systemaattista. Myös raiskaukset ja joukkoraiskaukset olivat käytössä. Kauhua levittäneet kasakat ruokkivat itsensä ja ratsunsa miehitetystä maasta kiskotuilla elintarvikkeilla. Tämä saattoi johtaa siviilien nälänhätään. Vankeuteen Venäjälle raahattiin noin 20 000 - 30 000 suomalaista. Osa heistä myytiin orjiksi Etelä-Venäjän orjamarkkinoilla.

Miten isoviha vaikutti sitten Savoon? Asiaa on pohtinut kaksikin maakuntahistorian kirjoittajaa. Kaarlo Wirilanderin Savon historia III (1721-1870) ilmestyi 1960. Wirilander kuvaa jäljittelemättömällä tyylillään sodan seurauksia:

”Mutta entä sodan lähivaikutus – vihan verekset jäljet? Kaikki se vähäinen tietoaines, mitä näiltä ajanvaiheilta on säilynyt, viittaa yhtäpitävästi siihen, että Isonvihan tuottamat tuhot eivät Suomessa toki olleet likikään niin hirvittävät kuin monilla muilla seuduilla Suomessa. Savon maa oli niihin aikoihin eritoten keski- ja pohjoisosiltaan vielä lähes tietöntä aluetta asutus suureksi osaksi hajalle sirottunutta ja Savon kansa jo vanhastaan oppinut metsissään ja metsästään elämään. Tämän maanäären elämä ei näet ollut rauhan aikanakaan kotipalstojen kiinteän pellon varassa, jota vainolaisen ei ollut konstikaan kopeloida, kun talon väet oli tapettu tai karkoitettu kartanolta. Savolaisten elämä oli pysyväisesti, rauhankin aikana, metsäviljelmien, ulkopalstoilla kiertävien kaskien, metsän peittämien kätköaumojen varassa. Vihan aika vain ikään kuin tunki talojen arkisen elämän yhä yksinomaisemmin rintamailta jo ennestäänkin tutuille takamaille, savupirteistä metsäsaunoihin, …”

Wirilander puhuu tässä sodan lähivaikutuksesta. Mikä oli sitten sen kauaskantoisempi merkitys Wirilanderin mielestä? Sanalla sanoen: Pietari. Se muutti pysyväisesti Savon talous- ja poliittismaantieteellisen aseman. Itämeren piirin poliittinen painopiste siirtyi Tukholmasta Pietariin. Venäjä oli suurvalta, Ruotsi ei.

Veijo Saloheimon Savon historian osa II:2 ilmestyi 1990. Sen alaotsikko Savo suurvallan valjaissa 1617 – 1721 kuvaa Saloheimon näkemystä maakunnan kohtalosta suurvaltakauden kukoistus- ja loppuaikana. Näin Saloheimo arvioi isovihaa Savossa:

”Miehityksen vaikutuksista on viime vuosikymmeninä keskusteltu, ja perinnäinen kuva sen kurjuudesta on lieventynyt. Savonkin lähteet viittaavat samaan suuntaan. Venäläisten ei välttämättä tarvinnut ryöstää tyhjiin imettyä maakuntaa yhtä perusteellisesti kuin viimeisin voimin sitä vastaanpanneen Ruotsin.”

Kansa ei voinut Savossakaan isäntiään valita. Verot oli maksettava ja sotajoukot elätettävä, olivatpa isännät ruotseja tai ryssiä. Savolaiset kuitenkin pääsivät isovihasta vähemmin vaurioin kuin Länsi-Suomi ja eritoten Pohjanmaa.

Lähteitä ja huomautuksia

Tässä jutussa Kerimäki tarkoittaa ns. Vanhaa Kerimäkeä, josta ovat ajan mittaan eronneet Savonrannan, Enonkosken ja Punkaharjun kunnat.

Tuomiokirjalähteet olen pyrkinyt merkitsemään linkkeinä tekstiin.

Teemu Keskisarja: Murhanenkeli. Suuren Pohjan sodan ihmisten historia. Siltala 2019.

Heikki Kupiainen: Viisi kertomusta Simpalan kylänraitin varrelta. Teoksessa Kyläkirja: Anttola - Kerimäki - Simpala. Punkasalmi 1988.

Pekka Lappalainen: Säämingin historia I:2. Pieksämäki 1971.

Asko Mielonen: Vanhan Kerimäen historia I:1. Gummerus 1993.

Helge Pohjolan-Pirhonen: Olavinlinnan historialliset vaiheet. Pyhän Olavin Kilta 1971.

Veijo Saloheimo: Savon historia II:2. Savo suurvallan valjaissa. Savon säätiö 1990. 

Kustaa H.J. Vilkuna: Paholaisen sota. Gummerus 2006.

 

Arvoisa Tykkipursiyhdistys ry:n jäsen!

 

     Yhdistyksen ohjelmassa on tänä vuonna yksi suuri tapahtuma, populaaritieteellinen seminaari ”Isoviha Savossa”, joka pidetään Soutustadionilla 5.9.2026. Tapahtumalle on saatu SavonLuotsi -leaderin rahoitus ja Sulkavan kuntakin on luvannut osaltaan avustaa.

     Seminaariin osallistuvat maamme parhaat tämän aihepiirin tuntijat ja luvassa on erittäin kiinnostavaa tietoa ja keskustelua aiheesta, joka liittyy myös Sulkavan historiaan.

     Seminaarin yhteydessä pidetään myös taistelunäytös, johon yhdistyksemme osallistuu. Sitä varten on tarpeen pitää vielä harjoituksia, joista tiedotetaan erikseen. Niihin on kaikilla jäsenillä vapaa pääsy ja osallistumista toivotaan!

     Toukokuussa osallistuimme jo Tiittalan kartanon Empire-tapahtumaan, josta tiedotettiin yhdistyksen facebook-sivulla (ks. (4) Tykkipursi ry | Facebook ). Muuta ohjelmaa seuraa kesän ja syksyn mittaan, vaikka tervahöyry Wennolla tehtävästä matkasta jouduttiin luopumaan.

     Seuratkaa myös kotisivuamme (ks. Tykkipursiyhdistys: Turun rauhan raja 1743-1812), siellä ilmestyy jatkuvasti suurta Pohjan sotaa ja Isovihaa käsitteleviä artikkeleita.

     Toiminnallemme on siis myönnetty avustusta tapahtuman kuluihin, mutta se edellyttää tiettyä määrää talkootyötä, mm. harjoitusten muodossa.

     Olemme myös riippuvaisia jäsenmaksuista ja toivomme, että maksatte ystävällisesti jäsenmaksunne 25 euroa (ainaisjäsenmaksu 250€)  tilille FI44 56511320 2297 83,

     Pahoittelemme tiedotuksen myöhäisyyttä. Byrokratia on tässäkin maassa hidasta. Hyvää kesää ja mukavaa syksyä!

 

Tykipursiyhdistys ry:n hallituksen puolesta,

Timo Vihavainen pj.

 

Savon sotakoulu

 

E.S. Tigerstedt, Haapaniemi krigsskola. Dess lärare och elever. Anteckningar,handlingar, bref och matrikel. Helsingfors 1910, 252 s.

 

     Upseerikoulutuksen Savossa ja Suomessakin aloitti Yrjö Maunu (Göran Magnus) Sprengtporten, joka vuonna 1775 nimitettiin uuden Savon prikaatin komentajaksi.

     Tämä erittäin kunnianhimoinen mies ei viihtynyt Savossa kovin monta vuotta, mutta sai sitäkin enemmän aikaan: jääkärijoukon perustamisen, uuden ohjesäännön ja upseerikoulutuksen. Syystä tai toisesta, hän herätti ympäristössään aina suurta ihailua, mikä tästäkin kirjasta tulee ilmi.

    Koulutus tapahtui aluksi everstin virka-asunnossa Ristiinassa ja jopa hänen omalla kustannuksellaan, muitta sitten perustettiin kadettikoulu (ransk. cadet -nuorempi) alaikäisten poikien kouluttamisseksi upseerinuralle. Usein sitä kutsutaan myös vain sotakouluksi (krigsskola).

    Aluksi kolu oli vähän aikaa Kuopiossa, mutta muutti sitten Rantasalmelle, jossa toimi myös triviaalikoulu. Eräänlainen Savon Ateena siis tämä paikkaunta oli ja olihan se toistakymmentä kertaa väkirikkampikin, kuin 500 asukkaan Kuopio.

     Oppilaita kouluun saatiin ympäröivästä kartanoyhdyskunnasta, joka käsitti toistasataa virkataloa, mutta kouluun tultiin kauempaakin, jonkin verran myös emämaasta Ruotsista. Osa oppilaista oli opiskellut myös Carlbergin sota-akatemiassa tai siirtyi syystä tai toisesta sinne. Sinne meni myös jokunen opettaja Suomen tultua liitetyksi Venäjään.

     Tigerstedtin kirjasta selviää, millaisen koulutuksen Haapaniemestä sai ja minne sen kasvatit sijoittuivat. Kaikkiaan sieltä 25 vuoden aikana valmistui noin 210 upseeria, jotka edustivat lähes kaikkia Savon aatelisukuja.

     25 alumnia osallistui Kustaa III:n sotaan ja yli130 Suomen sotaan sekä 8 Ranskaa vastaan vuonna 1807 käytyyn Pommerin sotaan. Sitä ei saa sekoittaa vuosien 1757-1762 Pommerin sotaan Preussia vastaan.

     Suomen sodan jälkeen suurin osa Haapaniemen kasvateista palasi Suomeen ja jotkut saavuttivat kenraalin tai siihen verrattavan arvon, toimen esim. maaherrana tai senaattorina. 30 jäi Suomen vähäpätöiseksi kutistuneeseen sotajoukkoon.

     Ruotsin palvelukseni asettui noin 50 koulun entistä kasvattia ja noin 40 heistä taisteli Napoleonia vastaan vuosina 1813-1814. Yksi, von Arbin pääsi Ruotsin siirtomaan, St Barthelemyn kuvernööriksi ja sen jälkeen asiainhoitajaksi Washingtoniin.

     Kymmenkunta meni Venäjän palvelukseen, kolme näistä kohosi kenraaleiksi, jokunen taisteli Kreikan vapaussodassa Turkkia vastaan ja kaksi kaatui Smolenskissa vuonna 1812 taistellessaan Venäjän joukoissa Napoleonia vastaan.

     Tässä yhteydessä pitänee vielä erityisesti nostaa esille pari tapausta: J.R. Munck, joka oli syntynyt vuonna 1795 ja kuoli vuonna 1865 Erkylän kartanossa Hausjärvellä, kohosi jalkaväenkenraaliksi ja toimi mm. Pietari Suuren perustaman Venäjän arvostetuimman henkikaartin joukko-osaston, Preobraženski-rykmentin komentajana ja sittemmin Suomen kadettikoulun johtajana ja yliopiston varakanslerina. Tässä asemassa jo keisarikin tuli tutuksi. Kaslerinahan toimi aina kruununperijä.

     Toinen korkealle kohonnut oli G.W: Ladau, joka oli toiminut kuninkaan adjutanttina (stabsadjutant), mutta pakeni Venäjälle Anjalan liiton miehenä ja tuomittiin menettämään henkensä, omaisuutensa ja aatelisarvonsa. Vuonna 1810 rangaistukset kumottiin ja Venäjällä Keisarin sivusadjutantiksi noussut mies kohosi Suomen senaatin talousosaston jäseneksi (ministeriksi) ja todelliseksi valtioneuvokseksi.

     Hänestä tuli myös Suonen postilaitoksen ylitirehtööri ja siinä ominaisuudessa hän sai runsaasti vihamiehiä ja halveksuntaa osakseen toimeenpanemalla kirjeiden perlustraatiota.

      Sivumennen sanottuna, kruunun virkamiehenä postimestarin virka oli hyvin arvostettu ja entisten kenraalienkin havittelema. Myös Mannerheim arveli, että mikäli hän olisi jää nyt Suomeen, hän olisi voinut ehkä siirtyä eläkkeelle Heinolan postimestarina. Tämä on täysin kohtuullinen oletus.

     Haapaniemen koulu oli internaatti, jossa oli aika ankarat säännöt ja jopa tupakoinnista oli määrätty erottamisrangaistus. Sitä ei liene sovellettu, ellei juuri se sitten ollut Otto Johan Tandefeltin erottamisen syynä. Hän oli ainoa, joka koulusta ylipäätään erotettiin.

     Tandefeltin uraa ja henkilöä varjostaa syyllistyminen erityisen katalaan rikokseen. Hän oli se, joka lopulta surmasi pahoinpidellyn Axel von Fersenin (ks. Vihavainen: Haun fersen tulokset) hyppimällä tämän rintakehän päällä, kun tämä suuri seikkailija ja Ranskan kuningatar Marie Antoinetten rakastaja murhattiin Tukholman ritarihuoneen edessä, kuninkaanlinnan ja Riddarholmin kirkon välissä.

     Murhaajat saivat silmiinpistävän lieviä tuomioita. Tandefelt tuomittiin vankeuteen Ny Elfsborgin linnoitukseen, menettämään aatelisarvonsa sekä ruoskittavaksi.

     Itse asiassa hän vältti ruoskimisenkin 28 vuorokauden vesileipärangaistuksen, pääsi vapaaksi, siirtyi ilmeisesti Espanjan palvelukseen ja kuloi Amerikassa.

     Kirjassa selostetaan, mitä kadetin oli osattava laitokseen tullessaan. Luku- ja kirjoitustaidon ohella hänen oli hallittava neljä laskutapaa ja ranskan alkeet.

     Tällaiset asiat aatelisperheissää opeteltiin kotona ja useilla oli myös erityisiä kotiopettajia, erityisesti kielitaidon kehittämiseksi. Ranskaa siis oletettiin noin 12-14-vuotriaan pojan joka tapauksessa jonkin verran osaavan. Koulussa sitä opetettiin aika paljon.

     Oppikurssi koulussa oli nelivuotinen ja siihen kuului melkoinen kielivalikoima, ranskan ja saksan ohella myös venäjää ja jopa englantia, tosin vähemmässä määrin. Ruotsia oletettiin jokaisen hallitsevan ja suomea kehotettiin niitä oppilaista opiskelemaan omalla ajallaan, jotka tulivat Savon ulkopuolelta. Suomalaissa yksiköissä sitä tarvittiin ilman muuta.

     Muuten kurssit olivat osaksi yleissivistäviä, mutta sisälsivät myös tietenkin paljon sotilasaineita: linnoitusoppia ja rekognosointia ja kratan piirustusta, taktiikkaa, ratsastusta, miekkailua ja kenttäpalvelua. Yleissivistävällä puolella oli paljon matematiikkaa, sekä algebraa, että trigonometriaa ja tietenkin uskontoa, moraalia ja historiaa.

     Matematiikka oli toki välttämätöntä sekä maanmittauksessa tykistössä: oli osattava kolmiomittaus ja ellipsien ominaisuudet ja jopa pallogeometriaakin.

     Koulun kirjasto käsitti noin 600 nidettä, mikä ei ole paljon, mutta mukana oli tärkeitä klassikoita ja historiasta esimerkiksi Titus Liviuksen Rooman historia (Ab urbe condita). Valitettavasti rotat söivät piloille nuo nahkaselkäiset kirjat, kun ne Suomen sodan aikana evakuoitiin Ouluun.

     Evakuointi näyttää olleen turha toimenpide, sillä kenraali Tutškovin kanssa saatiin aikaan herrasmiessopimus, jonka mukaan venäläiset jättivät koulun rauhaan. Sitä myös noudatettiin.

     Kirjassa on kiintoisia dokumentteja esimerkiksi J.A. Sandelsin suorittamasta koulun tarkastuksesta. Tarkastuksia pidettiin vuosittain ja niihin sisältyi oppilaiden tutkinto. Kuten ymmärrettävää on, taso vaihteli suuresti. Yleisesti ottaen koulun tasoa voi pitää ajan oloissa korkeana ja siellä opetettu kartografia kiinnosti myös venäläisiä.

     Kun koulu vuonna 1818 paloi, se siirrettiin Haminaan ja siellä kadettikoulusta tuli erittäin tärkeä instituutio, joka kasvatti suomalaisia aatelisnuorukaisia palvelukseen lähinnä Venäjälle.

Upseereita ja herrasväkeä

 

Eurooppalaista Savon sydämessä

 

”Savon Pariisi”

 

      Turun rauhassa 1743 Ruotsi luovutti Venäjälle alueen, joka vastasi myöhempää Kymen lääniä, lisättynä osalla Mikkelin läänien aluetta. Viipurin, Käkisalmen ja Sortavalan jälkeen myös Lappeenranta, Hamina ja Savonlinna kuuluivat nyt Venäjään.

     Uusi raja ymmärrettiin jo Tukholmassakin turvattomaksi, eikä edes sen kulusta päästy yksimielisyyteen, vaan osapuolet vetivät rajalinjoja eri tavoin ja niiden väliin jäi ns. riitamaa, joka ei kuulunut kummallekaan.

     Venäjän puolella oli rajan tuntumassa linnoituksia ja kaupunkeja, joissa voitiin pitää merkittäviä varuskuntia, mutta Suomen puolella vain metsiä ja kaskiahoja sekä hajallaan savupirteissä asuvia savolaisia, jotka elivät aika vaatimattomasti omillaan, hakien vain suolaa rannikkokaupungeista. Hyvin hankalaahan sekin oli.

     Sotilaalliselta kannalta oli syntynyt tyhjiö, joka oli jollakin tavoin täytettävä. Ruotsin ruotuarmeija koostui lähinnä rengeistä, jotka viljelivät oman torppansa maita ja kävivät kerran vuodessa manöveereillä, jotka kestivät vain pari viikkoa. Kasarmeissa palvelevaa väkeä oli hyvin niukasti eikä sitä Savossa ollut lähimaillakaan. Muutenkin siellä oli ruotusotilaita kovin vähän.

     Tilannetta pyrittiin korvaamaan perustamalla Savon prikaati, johon kuului ruotujoukkojen lisäksi suunnilleen saman verran uuden aselajin edustajia, värvättyjä jääkäreitä, joiden aseena oli kauaskantoinen rihlattu tussari (studsare) ja jotka taistelivat hajamuodostelmissa.

     Lisäksi luotiin Saimaan laivasto, jonka ytimenä oli niin ikään värvätty miehistö. Savon prikaatilla oli lisäksi pieni tykistökin.

     Tämä merkitsi sitä, että tarvittiin pari kertaa normaalia enemmän upseeristoakin, joka asui Savossa virkataloissaan ja oli aina valmiina palvelukseen. Upseeristoa myös koulutettiin paikan päällä, Rantasalmella sijaitsevassa Haapaniemen sotakoulussa, joka oli myöhemmän Haminan kadettikoulun edeltäjä.

     Savon prikaati, jonka koko vaihteli noin 2000 miehestä jopa 4000:een vastasi varsin laajasta alueesta ja kuvaavaa on, että sen komentaja saattoi asua Heinolassa saakka. Savohan kuului Heinolan maaherrakuntaan, Heinola höfdingedöme.
     Joka tapauksessa voidaan karkeasti arvioida, että reilusti yli sata upseeria, yleensä pikkuaatelia ja enemmän tai vähemmän aikansa kulttuuriin koulutettua miestä perheineen asui suhteellisen lähellä Venäjän rajaa ja aika lähellä toisiaan. Itse asiassa tämä taisi olla enemmän kuin missään Suomen kaupungissa.

     E.S. Tigerstedt esittää tutkimuksessaan Savon prikaatien upseerien määräksi Suomen sodassa 1808-1809 147 henkeä, mutta kun mukaan lasketaan siihen osallistuneita aliupseereita ja siviilivirkamiehiä, tulee yhteismääräksi jopa 326. Osa asui pohjoisempana, prikaatiin kuuluivat myös Karjalan jääkärit ja Karjalan rakuunat, jälkimmäisiä kyllä asetettiin Savon rakuunataloista.

Aatelitoon kuului ruotujoukkojen upseereista Tigerstedtin mukaan 65%, mutta värvätyissä osuus oli pienempi. Upseerien suvut olivat usein vierasta, esimerkiksi saksalaosta alkuperää, mutta yleensä ne olivat asuneet paikkakunnilla jo yli sata vuotta ja suomenkielikin oli tullut jokapäiväikseksi, joskus väitettiin, että sitä osattiin paremmin kuin ruotsia.

     Kaupungittomaan Savoon saattoivat sen jälkeen tunkeutua 1700-luvun kulttuurivirtauksetkin sinne sijoitetun upseeriston kautta. Joroisten kartanoyhteisöä kutsuttiin jopa ”Savon Pariisiksi” tai ”pikku Pariisiksi”.

     Upseerien virkataloja Savossa oli yli sata ja suoranaisia keskittymiä syntyi sekä Etelä-Savoon Mikkelin tienoille että Pohjois-Savon rajalle, Juvan, Joroisten ja Rantasalmen alueelle. Kulttuurista merkitystä oli myös Rantasalmella sijaitsevalla Haapaniemen sotakoululla, jossa ranska oli tärkein oppiaine heti matematiikan jälkeen.

     Vanhan sanonnan mukaan Savon kartanoissa puhuttiin ruotsia, ymmärrettiin suomea ja opittiin ranskaa. Viime mainittu oli avain aikakauden etummaisiin kulttuurivirtauksiin.

     Niistä alettiin kiinnostua vauraimmissa kartanoissa, kuten Joroisten Järvikylä ja Frugård, joihin alettiin 1700-luvun lopulla rakentaa ikkunoita, saleja ja kaakeliuuneja. Uudentyyppisissä tiloissa oli mahdollista pitää tanssiaisia ja assemblé-kutsuja. Juhlia näyttää olleen sangen tiheästi ja suurimpien vierasmäärät kuuluvat olleen peräti sadoissa.

     Tällaisissa kutsuissa syötiin ja juotiin uudenlaisia herkkuja, kuten säilyneet ostoslistat osoittavat. Viinejä ja jopa samppanjaa saatiin Savoonkin, jossa kansallisjuomana oli ollut kokkelipiimä. Toki olut ja viinakin olivat jo vanhastaan tunnettuja.

     Näissä tilaisuuksissa esitettiin myös teatterikappaleita ja musiikkia. Savon jääkärirykmentillä oli oma soittokunta, joka sijoitettiin vuonna 1803 Joroisiin ja siitä kantoi huolta rykmentinkomentaja, eversti J.A. Sandels, joka vaati, että soittajien oli harjoiteltava vähintään kaksi kertaa viikossa. Talvisin he musisoivat kartanoissa.

     Soittajien määrä näyttäisi olleen 5-9 ja enemmänkin saattoi olla, koskapa vuonna 1807 sen varusteisiin kuului 16 klarinettia, kolme fagottia, kaksi rumpua, neljä valthornia, bassorumpu ynnä muuta. Nuotistoon kuului 409 kappaletta.

     Savon Pariisin kukoistusaika alkoi 1770- ja 1780-lukujen vaihteessa ja kesti pitkälle 1800-luvulle saakka. Ajan oloissa melko suurellisen elämänmuodon mahdollistivat Järvikylän, Frugårdin, Braseborgin ja Vättilän tapaiset suuret kartanot yhdessä tuon ajan armeijan luomien mahdollisuuksien kanssa.

     Joroisten läheisyydessä sijaitsi myös Rantasalmen kartanokeskittymä ja Haapaniemen sotakoulu ja lisää säätyveljiä löytyi tarvittaessa Juvalta, Puumalasta ja Sulkavalta, joissa kaikissa oli kymmenkunta virkataloa, osa toki vaatimattomia, mutta sosiaalinen paine ja kruunun normit rakennusten ja vaatetuksenkin suhteen erottivat 2-3 prosenttia Savon asukkaista omaksi herrasväen ryhmäkseen. Upseereita näistä oli suuri osa.

     Sulkavalla oli tähän aikaan kahden pappilan lisäksi herrasväen eli lähinnä upseerien taloja Hyvärilä, Partala, Eerikkälä, Iitlahti, Kommerniemi, Tiittala, Hyypiölahti, Hasula, Tannila ja Harakkaharju sekä Kaipolan vääpelin puustelli.

     Juvalla etenkin Grotenfeltien Wehmaan kartano nousi seudun mahtavimmaksi ja siinä oli mahtavimmillaan peräti puolensataa torppaa.

     Savoon sijoitetussa upseeristossa palveli myös joitakin riikinruotsalaisia, jotka saattoivat matkustaa osaksi vuotta Ruotsiin ja palata sitten taas hoitamaan virkaansa paikan päällä. Sellainen oli tuo mainittu Johan August Sandels ja emämaasta olivat kotoisin myös G.K. von Döbeln ja D.M. (David Magnus) von Klingspor. Viimeksi mainittu oli hankkinut kokemusta Ranskan armeijassa ja jopa Englannin ja Ranskan välisessä siirtomaasodassa Intiassa.

     Ranskan, vanhan liittolaisen armeijassa oli jopa erityinen rykmentti Royal Suédois (ks. Vihavainen: Haun royal Suédois tulokset ), joka oli tarkoitettu ruotsalaisille upseereille ja ranskalaiset vaikutteet levisivät meille myös suoraan tätä kautta. Valistuksen henki ilmeni myös Amerikan vapaussodassa, johon Sprengtporten oli turhaan pyrkinyt ja johon Savon prikaatin Kustaa III:n sodan ajan komentaja Curt von Stedingk otti osaa (ks. Vihavainen: Haun stedingk tulokset ).

     J.L. Runeberg kuvaa Döbelnin valistusaatteiden kannattajaksi ja suorastaan ateistiksi, joka kieltäytyy ottamasta vastaan pappia sairasvuoteelleen: ”Prelaatti pois ja laittakaa, ettei täällä liehakoi… Turhuutta paljon, tohtor’, uskotahan, ma lienen vapaauskoja jos ken…”

     Valistusaatteista hurmaantunut G.M. Sprengtporten puolestaan halusi nähdä itsensä Suomen George Washingtonina ja hänen haaveilunsa itsenäisestä Suomesta olivat selvää noiden aatteiden vaikutusta. Samaa on myös sanottava Anjalan liitosta, ajatus kuninkaan vastustamisesta ”kansalaisten” toimesta järkiperustein oli kovin moderni asia.

     Venäläinen upseeristo oli jopa vielä suuremmassa määrin aikansa ja maansa älymystöä kuin konsanaan suomalainen. Oppisivistyneistö oli siellä vähäistä ja papisto oli yleensä oppimatonta.

      Venäjällä korkeampi aatelisto opetteli tuohon aikaan ranskaa kotiopettajilta ja saavutti usein lähes natiiveihin verrattavan taidon ja jo 14-portaisen rankijärjestelmän alimmallakin portaalla olevia pidettiin henkilökohtaisina aatelisina, siis vänrikistä ja kornetista alkaen.

     Venäläinen upseeristo oli koostumukseltaan sangen monikansallista ja etenkin saksalainen aines käsitti siitä suuren osan (ks. Vihavainen: Haun polyglotteja tulokset ). Myös skotteja ja muita brittejä oli korkeilla paikoilla, kuten täällä Suomen suunnalla palvelleet de Lacy (Lassy), Bruce, Greig, Barclay de Tolly.

    Ranskalaisia, kuten muuan Katariinan ystävä Farage, jonka omat baškiirit Kustaa II:n sodassa vahingossa tappoivat, kuin tämä ei osannut sanaakaan venäjää, oli aina mukana venäläisten joukoissa.

     Saksalaisissa upseereissa oli ruhtinassukuisiakin, kuten Anhalt-Bernburgin prinssi Viktor Amadeus, joka sai surmansa Kärnäkosken taistelussa. Myös Ranskassa asustanut maailmanmies ja suuri seikkailija Nassau-Siegenin prinssi (ks. Vihavainen: Haun nassau-siegen tulokset) lienee luettava saksalaiseksi.

     Mukana oli paljon muitakin. Kustaan sodasta voi mainita italialaisen kreivi Littan ja Suomen sodasta markiisi Pauluccin, joka näyttää olleen innokas järjestämään sotivien osapuolten yhteisiä illanviettoja.

     Uudenlaisen kulttuurin vaikutuksen aikakauden upseeriston piirissä tuntee elävästi myös siinä tavassa, jolla puolalaista juurta oleva tunnettu kirjailija Faddei (Tadeusz) Bulgarin kertoo muistelmissaan upseerien herkuttelusta vallatussa Kuopiossa vuonna 1808: kauppiaan talo otettiin viinivarastoineen upseerien käyttöön ja sen ikkunaan kirjoitettiin ranskaksi: diner et souper, punch, sabaillon, vins et liqueurs pour les bons amis eli kerrottiin, että hyville ystäville oli tarjolla kaikenmoisia herkkuja, aina sabaillonia myöten (makeasta viinistä munankeltuaiseen vatkaten tehtyä hyydykettä).

     Venäläiselle upseeristolle aikakauden aatteet tulivat sittemmin hyvinkin läheisesti tutuiksi, kun taisteltiin Napoleonin joukkoja vastaan Euroopassa. Vuoden 1825 dekabristikapina oli tuon tuttavuuden hedelmä ja siihen osallistuneita pidettiin sittemmin vankeina myös Viaporissa ja Ruotsinsalmessa (Kotkassa). Jälkimmäiseen linnoitukseen oli jo vuoden 1795 Puolan jaon jälkeen siirretty 400 kapinoitsijaa.

     Voidaan todeta, että valistusajan ranskalainen kulttuuri tavoitti 1700-luvun lopulla sekä ruotsalaisen -ja siis myös suomalaisen- että venäläisen upseeriston ja merkitsi molemmissa tapauksissa suurta tapojen hienostumista. Uusi rationaalisuus ja helpottunut kanssakäyminen Suomen sodan ankeina aikoina ilmeisesti ainakin jossain määrin myös lievensivät sodan aiheuttamia kärsimyksiä (vrt. Tykkipursiyhdistys: Herrasmiessodan piirteet Kustaa III:n sodassa ).

     Ja, kuten sanottu, Savoonkin levisivät edes jollakin tavalla niin valistusajan aatteet ja kulttuuri, kuin ranskan kieli ja empiretyyli. Herrojen keskuudessahan ne kukoistivat, mutta varmasti vaikuttivat tavalla tai toisella laajemminkin. Ei Savosta mitään Itä-Karjalan tapaista takapajulaa tullut. Toki muistamme, että Petroskoissakin hallitsi aikanaan suuri aikansa kulttuurihenkilö Gavriil Deržavin (ks. Deržavin - Поиск ).

 

Kirjallisuutta:

N.G. Grotenfelt, Hovi Savossa, WSOY 1995

Faddei Bulgarin, Sotilaan sydän. Suomen sodasta Engelin Helsinkiin. Toimittanut ja suomentanut Marja Itkonen-Kaila. SKS 1996

Paavo Seppänen, Sulkavan historia I, Sulkava 1999

E.S. Tigerstedt, Savolax brigadens män, 1808-1809.Söderströms 1908

Raimo Viikki, Joroisten historia I, Keuruu 2003

 

Saksan ja ranskan kielistä Kustaa III:n sodassa

 Vihavainen: Haun kielipuolia ja polyglotteja tulokset

 Ihmettelen - Asko Mielosen blogi: Kerimäki 1700 - 1714. Kohti isovihaa.