Christer Kuvajan artikkeli

 

Venäjän armeijan tavoitteet ja tarpeet Suomessa isovihan aikana

Christer Kuvaja

Armeijan huolto

Venäjän armeija, joka taisteli ja oli sijoitettuna Suomeen koko isovihan aikana, koostui 23 000–25 000 miehestä, mutta ajoittain Suomessa oli jopa yli 30 000 miestä. Suurin osa Venäjän armeijasta koostui jalkaväestä. Lisäksi oli rakuunoita, eli ratsujalkaväki, sekä 500–1000 kasakkaa. Venäjän miehitysarmeija oli sijoitettuna Suomen länsiosiin. Savoon oli sijoitettu vain pieni osasto, ja Viipurin alueella oli myös venäläinen osasto. Se, miten Venäjän armeija sai elantonsa ja ylläpidettiin Suomessa, on esitykseni keskipisteessä.[1]

Venäjän armeija nousi maihin itäiselle Uudellemaalle toukokuussa 1713. Venäläinen jalkaväki oli kuljetettu kaleerilaivoilla Itä-Uusimaan rannikolle. Kaleerit olivat matalia soutualuksia, joilla voitiin myös purjehtia. Ne olivat eri kokoisia, mutta tavallisesti 16–22 metriä pitkiä, ja niissä oli 7–16 airoparia. Venäläinen ratsuväki alkoi edetä maitse Viipurista kesäkuussa. Vuoden 1713 loppuun mennessä Venäjän armeija oli valloittanut koko Etelä- ja Lounais-Suomen. Vasta kesällä ja syksyllä 1714 Ahvenanmaa, Pohjanmaa ja Savonlinna vallattiin. Koko Suomi aina Ouluun asti oli venäläisten miehittämä vuoden 1714 lopusta lähtien. Kajaanin linna vallattiin venäläisten joukkojen toimesta vuonna 1716.

Venäjän armeija Suomessa tarvitsi ruokaa ja juomaa sekä vaatteita, aseita ja ammuksia sotilaille ja upseereille sekä rehua, vettä ja varusteita hevosille. 1700-luvun alussa suurin logistinen ongelma oli armeijoiden ruoan hankinta. Oli usein suuri haaste hankkia sotilaille ruokaa ja hevosille rehua sodan aikana. Toisin kuin vaatteita, varusteita, aseita ja ammuksia, ruokaa tarvittiin päivittäin ja valtavia määriä.

Aseita ja ammuksia hankittiin kotimaasta tai ne saatiin viholliselta sota saaliina muun muassa taistelujen ja piiritysten jälkeen. Vaatteet ja varusteet hankittiin myös kotimaasta, mutta niitä voitiin ottaa myös miehitetyn alueen väestöltä. Taistelun jälkeen kaatuneiden sotilaiden vaatteet ja kengät otettiin talteen, sekä vihollisten että omien.

Muonaa voitiin kuljettaa kotimaasta sota-alueelle tai hankkia suoraan sota-alueelta. Kaikki armeijat, jotka toimivat vihollisalueella, pyrkivät ottamaan mahdollisimman paljon tarvikkeita sota-alueelta. Ihanteena oli, että sota ruokkisi itse itsensä. Oli taloudellisesti edullista siirtää sotakustannukset viholliselle. Hevosten rehut piti lähes aina ottaa sota-alueelta.

Suomalaisia ryöstetään ja verotetaan

Kun Pietari Suuri ja Venäjän korkein sotilasjohto suunnittelivat sotaretken Suomeen, he päättivät, että suomalaisväestöltä kerättäisiin tarvikkeita Venäjän armeijalle verotuksen kautta. Venäläisiltä joukoilta kiellettiin ryöstö ja hävitys Suomessa.

Todellisuus oli kuitenkin toisenlainen. Pian Uudenmaan maihinnousun jälkeen 1713 venäläiset huomasivat, että suurin osa tiloista oli hylätty ja väki paennut. Talonväki oli paennut metsiin ja erämaihin peläten venäläisiä sotilaita. Suuri määrä ihmisiä oli myös paennut meren yli valtakunnan länsiosaan. Sinne lähtivät pääasiassa yhteiskunnan säätyläiset, kaupunkien asukkaat ja ruotsinkielisten rannikko- ja saaristopitäjien talonpojat. Rahvas etsi turvaa myös rauhallisemmista paikoista Suomessa. Savoon paettiin Hämeestä ja Pohjanmaan suomenkielisiltä alueilta. Ahvenanmaa oli lähes autio isovihan aikana, ja monissa kaupungeissa oli vähän tai ei lainkaan asukkaita miehitysvuosina. Historioitsija Johanna Aminoff-Winbergin mukaan jopa 30 000 ihmistä saattoi paeta valtakunnan itäisestä osasta läntiseen osaan isovihan aikana.

Venäjän sotilasjohdon vuosina 1713 ja 1714 antamissa julistuksissa, jotka luettiin kirkoissa, sanottiin, että Venäjän armeijalle perittäisiin veroja väestöltä, mutta ryöstely ja hävitys sallittaisiin, jos maatiloilta paenneet eivät palaisi kotiin. Asukkaita olisi silloin kohdeltava vihollisina, heidät saatiin vangita ja heidän omaisuutensa ryöstää.

Pako oli tärkein syy siihen, miksi ryöstöjä ja tuhoja tapahtui. Venäläiset sotilaat eivät epäröineet varastaa muonaa ja muita tarvikkeita, joita he löysivät hylätyistä taloista. Metsissä vaeltava karja takavarikoitiin. Kun venäläiset lisäksi oikeutetusti epäilivät, että asukkaat olivat piilottaneet omaisuuttaan, saatettiin pahoinpidellä pakenevia henkilöitä, jotta he kertoisivat, mihin he olivat piilottaneet omaisuutensa. Metsistä löydetyt lapset ja nuoret saattoivat joutua vangituiksi ja viedyksi Venäjälle.

Suurin osa niistä, jotka olivat jättäneet tilansa ja paenneet metsiin ja erämaihin, palasivat kotiin lyhyen ajan kuluttua. Nämä tilat välttyivät pahimmilta ryöstöiltä, koska venäläiset saattoivat jo syksyllä 1713 alkaa verottaa suomalaista väestöä. Veroja perittiin lähes kaikissa Turun ja Porin läänin sekä Uudenmaan ja Hämeen läänin seurakunnissa.

Venäjän armeija kuljetti mukanaan suuren määrän muonaa sotilaille kaleerilaivoilla, kun sotaretki alkoi vuonna 1713. Näiden ruokatarvikkeiden arvioitiin riittävän syksyyn asti. Lihaa ja rehua täytyi kuitenkin hankkia sota-alueelta. Ajatuksena oli, että näitä tuotteita kerättäisiin pakkokeinoin tai ostettaisiin. Talonpojat saivat luultavasti kuitin siitä mitä kerättiin pakkokeinoin. Pakkokeruu sai kuitenkin usein ryöstön luonteen, mutta on myös hyvin mahdollista, että mikä oli väkisin kerätty, otettiin huomioon, ainakin osittain, kun veroja alettiin periä syksyllä 1713.

Vuonna 1713 pakkokeruusta ja ryöstöstä kärsi lähinnä Uudenmaan väestö, sillä alue siirtyi venäläisten hallintaan ennen järjestäytyneen verotuksen käyttöönottoa. Tuolloin venäläiset eivät vielä tienneet, palaavatko kotipaikaltaan paenneet ihmiset kotiin vai eivät, minkä vuoksi hylättyjä tiloja ryöstettiin Uudellamaalla useammin kuin muissa maakunnissa.

Venäläiset perivät vuosittain veroja Suomen väestöltä koko isovihan ajan. Verot kerättiin sekä säätyläisiltä että talonpojilta veroyksikkönä toimineen manttaalin pohjalta. Pohjanmaalla veroja ei kerätty vuonna 1714, ja hyvin vähän vuosina 1716 ja 1717. Tämä johtui siitä, että täällä olevat tilat eivät säästyneet ryöstöiltä. Pohjanmaalla Venäjän armeija harjoitti poltetun maan taktiikkaa, mikä johti maakunnan pahaan tuhoutumiseen. Poltetun maan taktiikka oli menetelmä, jota venäläiset olivat käyttäneet useaan otteeseen Suuren Pohjan sodan aikana, muun muassa Kaarle XII:n venäläisellä sotaretkellä vuosina 1707–09. Sen tarkoituksena oli estää vihollista pääsemästä käsiksi alueen resursseihin ryöstämällä viljaa, rehua ja karjaa sekä polttamalla rakennuksia. Ryöstetyllä ja poltetulla alueella armeija ei voinut oleskella tarvikkeiden ja majoitusmahdollisuuksien puutteen vuoksi.

Tuhoamalla suuria alueita Pohjanmaalla venäläiset halusivat estää ruotsalaisen armeijan etenemisen pohjoisesta etelään. Tämä strateginen tuho johti vakavaan ryöstöön ja hävitykseen Pohjanmaalla. Paljon väkivaltaa ja kaltoinkohtelua tapahtui, kun sotilaille annettiin vapaat kädet eikä sodanjohto antanut tarkempia ohjeita siitä, miten tuho tulisi toteuttaa ja mitä sallittiin. Kidutuksia, raiskauksia, murhia ja rakennusten polttamista sekä siviilien vangitsemista tapahtui kaikkialla Pohjanmaalla, mutta maakunnan pohjoisosat, Oulun eteläpuoliset pitäjät, kärsivät eniten. Pohjanmaalta vangittiin ainakin 4500 siviiliä ja vietiin Venäjälle. Tämä oli enemmän kuin kaikista Suomen muista maakunnista yhteensä.

Venäläiset ryöstivät ja takavarikoivat pääasiassa viljaa ja karjaa, mutta myös kaikenlaisia muita tavaroita ja esineitä. Ryöstetty vilja kirjattiin, mutta vasta Pälkäneen taistelun jälkeen lokakuussa 1713. Uudellamaalla kesällä ja varhaissyksyllä 1713 ryöstettyä viljaa ei siis ole kirjattu. Lokakuun puolivälissä 1713 Helsingin varastossa oli kuitenkin noin 20 000 tynnyriä jauhoja ja 808 lehmää, joiden sanottiin olevan venäläisten rykmenttien keräämiä. Nämä jauhot ja lehmät oli todennäköisesti ryöstetty Uudeltamaalta.

Lokakuusta 1713 syksyyn 1714 venäläiset ryöstivät yhteensä noin 20 500 tynnyriä viljaa Hämeessä ja Satakunnassa. Pohjanmaalta ryöstettiin yli 80 000 tynnyriä viljaa vuosina 1714–16. Se oli iso määrä, jos verrataan että näiden kolmen vuoden aikana venäläiset keräsivät noin 43 000 tynnyriä viljaa veroina Etelä- ja Lounais-Suomessa.

Karjaa ja muita ryöstettyjä tavaroita ei kirjattu. Syynä voi olla se, ettei takavarikoitujen nautojen määrää tarvinnut rekisteröidä, sillä lihaa ei kuljetettu Venäjältä Suomeen. Viljan osalta oli tärkeää tietää, kuinka paljon Suomesta kerättiin, koska sillä oli vaikutuksia siihen, kuinka paljon viljaa piti tuoda Pietarista. On mahdotonta saada selville, kuinka paljon karjaa ja muita tavaroita ryöstettiin Suomessa. Kuitenkin määrät olivat huomattavat, erityisesti Pohjanmaalla.

Hallinto

Verojen säätämiseen, keräämiseen, kirjaamiseen ja säilyttämiseen tarvittiin hallinnollinen järjestelmä Suomessa. Vuoden 1714 lopussa Suomi jaettiin kahteen hallintoalueeseen. Läntinen hallintoalue koostui Turun ja Porin läänistä, Uudenmaan ja Hämeen läänistä sekä Pohjanmaan läänistä. Itäinen hallinnollinen alue, Viipurin komendanttikunta, käsitti Viipurin, ja Savonlinnan lääni sekä Käkisalmen läänin.

Venäläisten korkeimmat upseerit hallinnoivat länsialuetta kesään 1717 asti. Korkein hallinto kuului Venäjän joukkojen ylipäällikölle, kenraali Fjodor Apraksinille, mutta hän vietti suurimman osan ajastaan Venäjällä, ja siksi kenttäarmeijan ylipäällikkö Mihail Golitsyn käytti toimeenpanovaltaa. Golitsynilla itsellään oli korkein hallintovalta Varsinais-Suomessa ja Satakuntassa, kun taas paikalliset venäläiset komentajat hallinoivat muita maakuntia.

Koska lähes kaikki virkamiehet ja viranhaltijat olivat paenneet Ruotsiin, venäläisten oli hyödynnettävä harvoja jäljelle jääneitä virkamiehiä ja etenkin pappeja veronkantajina (vouteina). Monet papit olivat paenneet maan länsiosiin, mutta lähes kaikissa seurakunnissa ainakin yksi pappi jäi kotiin koko miehityksen ajaksi. Kaupungeissa, joita ei ollut täysin hävitetty, venäläiset nimittivät jonkun jäljelle jääneen porvarin hoitamaan hallintoa ja verojen keräystä.

Läntisellä hallintoalueella siviilihallinto otettiin käyttöön kesällä 1717. Entinen ruotsalainen upseeri Gustav Otto Douglas nimitettiin alueen korkeimmaksi virkamieheksi ja kenraalikuvernööriksi. Hänet vangittiin Pultavan taistelussa 1709 ja vietiin sotavangiksi Venäjälle. Hän siirtyi venäläisten palvelukseen kesällä 1714. Kenraalikuvernööri Douglasilla oli toimeenpaneva valta. Päätösvalta oli edelleen kenraalimiraali Apraksinin käsissä. Lisäksi Douglas oli kenraali Golitsynin alainen. 

Turun kenraalikuvernöörikunta oli jaettu viiteen hallintopiiriin, joita hallitsivat maaherroja muistuttavat virkamiehet. Heidän päätehtävänään oli hallinnoida verotusta omilla alueillaan. Kun siviilihallinto otettiin käyttöön, lähes kaikki papit vapautettiin veronkannon tehtävistä.

Syitä siihen, miksi tsaari Pietari päätti perustaa siviilihallinnon, oli monia, mutta tärkein syy oli epäilemättä verojen kerääminen. Tsaari halusi vapauttaa Venäjän sotilasjohdon näistä tehtävistä ja tehdä verojen keräämisestä tehokkaampaa ja järjestelmällisempää.

Venäläisten muonatarpeet

Suomalaisväestöltä kerätyt verot olivat pääasiassa rahaa, viljaa ja rehua, mutta vuosina 1714–16 myös pienempiä määriä lihaa ja muita tuotteita. Hevosia kerättiin joinakin vuosina. Yksittäiset tilat maksoivat verot manttaaliosuutensa mukaan. Lähes kaikki tilat olivat pitkälti alle yhden manttaalin, joten useat tilat maksoivat yhdessä manttaalin verot. Manttaalin tilat olivat myös yhteisesti vastuussa siitä, että verot tulivat maksetuiksi. Siksi ei ollut harvinaista, että varakkaammat tilat joutuivat maksamaan osan köyhempien tilojen veroista. Myös kaupunkeja, jotka eivät olleet täysin tuhoutuneet, verotettiin.

Jokaisen venäläisen sotilaan tuli määräysten mukaisesti saada päivittäin 800 grammaa leipää, 400 grammaa lihaa, 25 senttilitraa viiniä ja vähän yli 3 litraa olutta sekä kuukausittain 800 grammaa suolaa ja 3 kg kaurahiutaleita. Venäläiset upseerit saivat vuosipalkan, jonka suuruus vaihteli sotilasarvon mukaan. Hevosen laskettiin talvella syövän päivittäin 6 kg heinää ja 6 kg kauraa. Kesällä hevoset laidunsivat laitumilla.

Nämä valtavat määrät ruokatarvikkeita, joita Venäjän armeijan sotilaat ja hevoset tarvitsivat vuosittain, voitiin periä Suomesta vain osittain. Tsaari Pietari Suuri ja Venäjän sotilasjohto tiesivät, että harvaan asuttu ja resurssiköyhä Suomi ei pystynyt ruokkimaan suurta venäläistä miehitysarmeijaa. Tarvikkeita täytyi kuljettaa jatkuvasti Pietarista ja Viipurista Suomeen. Venäläiset pystyivät tekemään tämän esteettä, sillä he hallitsivat Suomenlahden vesiä ja kesästä 1714 vesiteitä aina Turkuun asti. Venäläisellä kaleerilaivastolla oli erittäin tärkeä rooli Venäjän armeijan huollossa Suomessa. Suurin osa muonasta kuljetettiin Suomeen yksimastoisilla soutualuksilla, niin sanotuilla karbusseilla.

Suomeen kuljetettiin pääasiassa jauhoja ja jyviä. Myös rahaa upseerien palkkoihin tuotiin Venäjältä. Lihaa täytyi venäläisten sotilaiden ostaa suomalaiselta väestöltä tai Suomessa oleskelleilta venäläisiltä kauppiailta. Hevosten rehu hankittiin lähes kokonaan Suomesta. Venäjän armeijalla oli 8 000–10 000 hevosta Suomessa. Hevosten tarvitsema valtavaa rehumäärä ei voitu kuljettaa Venäjältä.

Suomen asukkailta kerätty muona ja raha upseerien ja sotilaiden ylläpitoon muodosti vain 15–25 prosenttia kokonaistarpeesta. Jos hevosten rehu lasketaan mukaan, suomalaisten osuus Venäjän armeijan kokonaishuollosta miehityksen aikana oli 30–35 prosenttia. Venäjän armeijan sotilaat ostivat myös suomalaisista muonaa, pääasiassa lihaa ja olutta. Asukkaat olivat velvollisia myymään elintarvikkeita upseereille ja sotilaille. Kaupan kautta talonpojat saivat rahaa verojen maksamiseen. Miehityksen lopussa Suomessa oli kierrossa suuri määrä ruplia.

Venäjän armeijan menettely

Se, että Venäjän armeija verotti valloitetun maan väestöä huoltaakseen sen sotilaita ja hevosia, ei poikennut muiden sotivien maiden käytännöstä. Ryöstelyyn syyllistyivät myös muutkin armeijat 1700-luvun alussa. Esimerkiksi Ruotsin armeijan toimintatapaa Puolassa vuosina 1701–06 oli hyvin samanlainen kuin Venäjän armeijan Suomessa. Silti oli joitain olennaisia eroja. Ruotsalaiset syyllistyivät harvoin murhiin ja vakaviin pahoinpitelyihin Puolan siviiliväestöä kohtaan. Myöskään siviilien järjestelmälliseen vangitsemiseen ja orjuuteen viemisen eivät Kaarle XII:n armeija eivätkä muut Euroopan armeijat syyllistyneet. Venäläiset sotilaat erosivat muista armeijoista myös suuremmasta tottelemattomuudesta omien päälliköiden kohtaan.

 

---

[1] Lähteenä tähän artikkeliin on käytetty Christer Kuvaja, När Finland stod i brand: Rysshärjningarna 1713–1721, Svenskt Militärhistoriskt Biblioteks Förlag 2020.

Isoviha Savossa 1714-1721

Isoviha Savossa 1714–1721 Seminaari 5.9.2026 Sulkavalla

Diaesitykset:

10.10  Isoviha Savossa (1713-1721). Eurooppa, Ruotsi, Suomi, Savo ja Sulkava 
Prof. Timo Vihavainen

10.30 Suuri Pohjan sota ja Isoviha. Miten niitä on historian tutkimuksessa käsitelty ja mitä tiedämme nyt 
Prof. Timo Vihavainen

11.00 Suuri Pohjan sota ja isoviha ja Venäjän armeijan tavoitteet ja tarpeet Suomessa 
Dos. Christer Kuvaja

11.30 Venäläinen Viipurin provinssi vuosina 1710–1721 - ruotsalaisia perinteitä ja venäläisiä käytäntöjä. 
Dos. Jyrki Paaskoski

12.00 Isoviha Savossa 
FK Asko Mielonen

13.30 Suuri Pohjan sota ja isoviha rahvaan näkökulmasta 
Dos. Teemu Keskisarja


Kuvia >>

Tallenne >>

************************ Isoviha Savossa 1714–1721

Tykkipursiyhdistyksen 10-vuotisjuhlavuoden kunniaksi järjestettävä Isoviha Savossa 1714–1721 -seminaari käynnistyy huomenna, lauantaina 5.9.2026, klo 10.00 Sulkavan Soutustadionilla. Tilaisuuteen on vapaa pääsy.

Seminaariohjelma:

https://tykkipursiyhdistys.blogspot.com/…/isoviha-savossa…

Seminaaria voi seurata suorana lähetyksenä myös kotoa käsin: https://www.gotomeet.me/KLiljestrom/tykkipursiyhdistys

Yhteys pyritään järjestämään tekniikan toimivuuden mukaan. Seminaari myös tallennetaan, ja tallenteen YouTube-linkki julkaistaan myöhemmin.

Seminaarin jälkeen klo 15.00-16.30 Rautpohjan tykkikerho, Tykkipursiyhdistys ja Uudenmaan Karoliinit esittelevät Suuren Pohjan sodan aikaisia taistelutapoja näyttävässä spektaakkelissa.

Tervetuloa Sulkavalle!

Tykkipursiyhdistys ry

https://tykkipursiyhdistys.blogspot.com/

https://www.facebook.com/tykkipursiyhdistys

Liity seminaariin tietokoneella, tabletilla tai älypuhelimella:

https://www.gotomeet.me/KLiljestrom/tykkipursiyhdistys

Koodi: 827-531-765

Kuvat: POK & Tykkipursiyhdistys 2021-2025

Kartta: Sulkava 1766, Riksarkivet / KL

Tapahtumasivu Facebook

Pdf

Teemu Keskisarjan kirja

 

lauantai 16. marraskuuta 2019

Pohjan sodan kuvia

Kuvitettu Pohjan sota

Teemu Keskisarja, Murhanenkeli. Suuren Pohjan sodan ihmisten historia. Siltala 2019, 278 s.

Viime vuosina Suuresta Pohjan sodasta ja etenkin Isosta vihasta on tullut aika mukavasti uutta tutkimusta. Ennen muuta tarkoitan tietenkin Kustaa H.J. Vilkunan ja Antti Kujalan tutkimuksia.

Lisäksihän on olemassa klassikoita Lindeqvististä ja Korkiakankaasta aina Voltairen Kaarle XII:n historiaan, joka on yksi maailman levinneimpiä kirjoja. Niin suuri maine oli kerran Pohjolan leijonalla.

Mitä Pietari Suureen tulee, on häntä käsittelevien kirjojen määrä loputon, mutta suurimmaksi osaksi ne ovat venäjäksi. Toki myös englanniksi on hyvää tutkimusta, ihan viime vuosiltakin.

Mutta Keskisarjahan ei tässä kirjoita Suuren Pohjan sodan, saati Isonvihan historiaa, vaan ilmoittaa kirjoittavansa Suuren Pohjan sodan ihmisten historiaa, mikä on jo aivan eri asia.

Kun näkökulma on tämä, ei kirjoittajan tarvitse jäädä pohtimaan asioiden syitä ja seurauksia ainakaan suurpolitiikan tai sodankäynnin kannalta. Tosin ne vaikuttivat olennaisesti myös siihen, mitä ihmiset joutuivat kokemaan.

Kirjoittaja on genrensä valinnut ja se muistuttaa aika lailla Peter Englundin tapaa tarkastella menneisyyttä.

Vanhan saksalaisen jaottelun mukaan voisi sanoa, ettei Keskisarja ole Geschichtsschreiber, vaan Geschichtsmaler -historiamaalari. Hän luo harvoilla, mutta harkituilla siveltimenvedoilla impressionistisia kuvia, jotka ovat yksinkertaisuudessaan vaikuttavia. Sen sijaan hän ei koskaan jää jahkailemaan tai vatvomaan, vaan kiiruhtaa eteenpäin. Niinhän aikakin tekee.

Carl Grimberg on luultavasti vaikuttanut suurten ikäluokkien historiankäsitykseen enemmän kuin kukaan muu. Häntä nimitettiin joskus historian Pekka Tiilikaiseksi legendaarisen radioselostajan mukaan, mutta se ei ollut mikään kohteliaisuus. Historianhan tuli olla tieteellistä ja Grimberg syyllistyi usein kevytmielisyyteen.

Nykyään ollaan tälläkin alalla suvaitsevampia. Historiaa tarvitaan moneen asiaan. Menneisyyttä on yritettävä ymmärtää myös niiden näkökulmasta, joilla ei ollut omaa ääntä ja jotka painuivat nimettöminä historian hämärään. Itse asiassa he kuitenkin olivat se enemmistö, joka kaiken joutui kokemaan.

Niinpä kirjoittaja käyttää runsaasti historiallista mielikuvitustaan ja pohdiskelee vaikkapa sitä, eivätkö miehet ajatelleet, että olisi mukavampaa tehdä saunavastoja, kun he joutuivat kyhäämään vitsakimppuja piiritystä varten.

Eiköpähän vain. Yleisesti ottaen historiallinen mielikuvitus tosiaan on välttämätön, jotta saataisiin aikaan järjellinen ja uskottava todellisuuden kuva lähteistä, jotka useimmiten vaikenevat aivan olennaisistakin asioista, jos ne ovat aikalaisille itsestäänselvyyksiä. Meille ne useinkaan eivät sitä ole.

Keskisarjan kieli on asia sinänsä. Tiedän, että monia tavattomasti ärsyttää vaikkapa se, että sotamiehiä nimitetään koko ajan heikeiksi. Olisi ollut mukavaa löytää yksi sotamies, jonka elämänkaarta olisi voitu koko ajan seurata. Muuan heikki kyllä löytyy, mutta katoaa pian.

Sen sijaan löytyy kyllä muuan katala murhamies, joka ei päädy mestauslavalle teloitettavaksi, vaan teloittajaksi. Hän hoitaa ammattiaan koko sodan ajan ja vielä kauemminkin ja selviää myös Armfeltin Norjan-retkeltä, jossa suuri määrä kunnon miehiä kuolee.

Monenlaista tarinaahan maailmaan mahtuu. Joutsenon kirkkoherran tytär Annika Svan joutui venäläisten käsiin ja pakotettiin rakuunaksi. Omalla puolella taas oli riveissä muuan Anna-Juho, joka myös oli tuollainen genderblender.

Olen aina ihmetellyt, etteivät feministimme ole olleet näistä kiinnostuneita. Myös Venäjän puolella soti muuan husaari Durova, joten tämänkin alan marginaali-ilmiöitä riittää niistä kiinnostuneille.

Mutta silloin, kuten nytkin valtaosa kansaa koostui normaali-ihmisistä. He joutuivat maksamaan ihmisveroa niin väenotoissa kuin orjina, joita etenkin kasakat ryöstivät mukaansa myytäväksi. Sitä paitsi juuri ennen sotaa sattuneet suuret kuolovuodet verottivat -en sano ”rokottivat”- pahasti väestöä, joka vielä sen jälkeen sai kärsiä rutosta.

Luulenpa, että moni lukee ihmeissään sitä kirjoittajan johtopäätöstä, jonka mukaan Suomen väestö ei kuitenkaan edes olennaisesti vähentynyt vuosina 1700-1721. Kuitenkin tietyn ikäisiä, siis kenttäkelpoisia miehiä oli loppuvaiheessa vain kolmannes naisten määrästä.

Olipa siinä sitten miehillä vientiä ja myös maata viljeltäväksi. Kuten kaikilla suurilla onnettomuuksilla, myös Suurella Pohjan sodalla oli se toinenkin puolensa.

Kirja selostaa Suuren Pohjan sodan dramaattisimmat tapahtumat alkaen Kolkanpään suuresta vuojustuksesta aina siihen, miten Armfeltin joukot ylittivät Norjan tunturit.

Kansamme historiassa Napuen taistelu ja tuo tuntureiden ylitys ovat tuhoisimpia päiviä. Kun kolmisen tuhatta miestä kuoli yhdessä ainoassa päivässä, oli se neljänsadan tuhannen ihmisen kansalle isku, jollaista ei ole sen koommin ollut ja tuskin sitä ennekään.

Sitten tulee esimerkiksi tuo Hailuodon joukkomurha, jota kirjoittaja nimittää kansanmurhaksi. Sellainen se taisi ollakin.

Ne lukuisat kidutukset ja muut pahat teot, joita etenkin kasakat tekivät kiristääkseen tyhjiin imetyltä kansalta sen viimeisetkin elintarpeet, mainitaan sen enempää asiaa vatvomatta. Myöskään Golitsynin toimintaa Turussa ei selosteta, eikä hallinnon tilaa paljon muutenkaan.

Puutteena kokonaiskuvassa voisi pitää sitä, että Pietarin ja hänen lähipiirinsä maailma jää muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta vaille käsittelyä. Pietarista on kuitenkin olemassa valtava määrä lähteitä, joita on myös julkaistu jo vuosikymmenien ajan.

Mutta en minä nyt sitä tarkoita, että Keskisarjan olisi kuulunut vielä venäläistenkin elämää kuvata. Kirjahan on nimenomaan suomalaisesta näkökulmasta kirjoitettu ja sellaisiahan me suomalaiset juuri tarvitsemme.

Toisaalta olisi kyllä myös hyvin kiinnostavaa verrata oman kansamme ja venäläisten kohtaloita juuri Suuren Pohjan sodan aikana. Sotahan oli erittäin rasittava myös venäläisille ja jos oli Carolus tiukka ja korskea herra -mitä Keskisarja ei suinkaan paisuttele- oli Pietari sitä vielä enemmän. Hän oli todellinen aikansa Stalin.

Kun Uudenkaupungin rauhan 300-vuotispäivä nyt lähestyy, olisi jo aika ottaa Suuri Pohjan sota aiheeksi suomalais-venäläiseen symposiumiin. Arvaan kyllä, että suuri kansainvälinen tapaaminen asian kunniaksi järjestetään, mutta pelkään pahoin, että suomalaiset jäävät siellä jalkoihin suurvaltojen puristuksessa.

Kuitenkin tuo sota oli juuri meille erityisen kohtalokas ja juuri meillä sen rauhakin tehtiin. Se oli sen luokan tapahtuma, että asiaan kannattaisi Uudessakaupungissa panostaa toden teolla. Sivistynyt eurooppalainen kun tuntee kyllä Nishtadtin tai Nystadtin rauhan (vrt. https://bigenc.ru/domestic_history/text/2665186 ), mutta hyvin harva ymmärtää, missä ja miten se solmittiin ja mitä siellä päätettiin.

Keskisarjan kirja on tervetullut ja sanoisinko ajan hengessä maalattu näkökulma yhteen Suomen ja Euroopan historian merkittävimpään murrosaikaan.

Kauhujen ajan analyysi

 

lauantai 1. elokuuta 2026

Kauhujen ajan analyysi

 

Kun Suomi paloi

 

Christer Kuvaja, När Finland stod i brand. Rysshärjningarna 1713-1721. Svenskt militärhistoriskt Förlag, 2020, 286 s.

 

     Viime vuosina on maassamme ilmestynyt huomattava määrä Suuren Pohjan sodan (1700-1721) ja venäläismiehityksen ajan eli Isonvihan (1713-1721) historiaan liittyviä merkittäviä tutkimuksia.

     Vanhat tutkimukset, kuten K.J. Lindeqvistin klassinen teos tai Lauri Kujalan väitöskirja, jossa kuvataan muun muassa niinkin kummallista ilmiötä, kuin sodan vallitessa tehtyä alueellista rauhaa (ks. Vihavainen: Haun lauri kujala tulokset ), ovat säilyttäneet arvonsa.

     Uutta ja asioiden ymmärtämisen kannalta olennaisen tärkeää tutkimusta on kuitenkin myös tullut viimeisten parinkymmenen vuoden aikana runsaasti.

     Antti Kujalan ”Miekka ei laske leikkiä” on keskittynyt isoavihaa edeltävään suuren Pohjan sodan aikaan (ks. Vihavainen: Haun ajoist' ankarin tulokset ), Christer Kuvajan väitöskirja ”Försörjning av en ockupationsarmé” keskittyy venäläisen miehitysarmeijan huoltoon isonvihan aikana (ks. Vihavainen: Haun försörjning tulokset ).

      Teemu Keskisarjan vaikuttava ”Murhanenkeli, Suuren Pohjan sodan ihmisten historia” (ks. Vihavainen: Haun kuvitettu Pohjan sota tulokset ) puolestaan katsoo asioita väestön suuren enemmistön kannalta, mikä on merkittävä edistysaskel entisistä, useinkin eliitin näkökulmia edustaneista esityksistä.

     Uusista kirjoista on tietenkin mainittava Kustaa H.J. Vilkunan suurta julkisuutta saaneet teokset ”Paholaisen sota”, joka on lähinnä mikrohistoriallinen, samoin kuin saman tekijän ”Viha”.

     Paikallishistorioissa on myös yksityiskohtaisesti ja enimmäkseen sangen luotettavasti tutkittu isonvihan ajan tapahtumia paikallisella tasaolla (esim. Asko Mielonen, Vanhan Kerimäen historia I:1).

     Uudenkaupungin rauhan solmimisesta on myös ilmestynyt kiintoisa erikoisteos (ks. Vihavainen: Haun tomi kangas tulokset).

     Läntisessä naapurissamme on suurta Pohjan sotaa aina ahkerasti muisteltu ja maininnan uusina alan esityksinä ansaitsevat ainakin Suomea läheisesti koskeva Lars Ericson Wolken ”Mot Sankt Petersburg” (ks. Vihavainen: Haun wolke tulokset) ja Anders Hanssonin kirja Armfetin tuhoisasta Norjan-retkestä ( ks. Vihavainen: Haun armfelt tulokset ).

      Myös Kaarle XII:n viimeiset vaiheet Poltavan jälkeen ovat saaneet uuden tulkitsijan (ks. Vihavainen: Haun ullgren tulokset ) ja Ruotsin itärannikon venäläishävityksiä on myös kuvattu parissakin kirjassa. Nuo tyhutyöthän olivat läntiseen Suomeen sijoitetun miehitysarmeijan ja kaleerilaivaston tekosia.

     Venäjällä suuri Pohjan sota on kansallisen tarinan aivan keskeinen solmukohta ja siitä on luonnollisesti kirjoitettu yhä uudelleen.

     Mitä Suomeen ja isoon vihaan tulee, perinpohjaisin esitys on yhä M.M. Borodkkinin yli sadan vuoden takaisessa moniosaisessa Suomen historiassa”(ks. Vihavainen: Haun borodkin isoviha tulokset ).

     Tuore tarkastelutapa Pietari Suureen nähden on viime aikoina Venäjällä ollut esimerkiksi 1700-luvun ekspertillä, Jevgeni Anisimovilla (ks.  Vihavainen: Haun anisimov tulokset). Pietari ei enää ole (tai ainakaan muutama vuosi sitten ei ollut) pelkkä kipsipatsas kansakunnan kaapin päällä, vaan yksivaltias, jolla oli myös tyrannin piirteitä ja muitakin heikkouksia.

     Merisotahistorian alalla ainakin Pavel Krotov on esittänyt uusia näkemyksiä ja mainittava on myös Aleksei Škvarovin teokset, joissa ilmenee muun muassa pyrkimys valkopestä Suomessa ryöstelleiden ja murhanneiden kasakoiden mainetta. Škvarov on myös ollut ahkera kaunokirjailija, erityisesti Ruotsin (ja Suomen) historiaan liittyvistä aiheista.

     On syytä kysyä, mitä nyt käsillä oleva Kuvajan kirja vielä lisää siihen massiiviseen isovihakirjallisuuteen, joka meillä on ollut käytettävissä.

     Sanoisin, että se lisää paljonkin ja jopa varsin oleellista. Ensinnäkin Kuvajan kirja on kokonaisesitys nimenomaan isonvihan vuosista 1713-1721 ja toisekseen siinä on käyty yksityiskohtaisesti läpi niiden Suomen alueiden kärsimät tuhot, joiden kautta venäläinen armeija eteni ja joilla se majaili.

     Toisekseen kirjassa on myös esitetty Venäjän armeijan näkökulma sen hyökätessä Suomeen ja pitäessä sitä hallussaan. Hyökkäys Suomeen ei ollut mikään astuminen hollitupaan, Suomen armeija oli vaarallinen uhkatekijä siihen saakka, kun sen iskukyky tuhottiin Pälkäneellä 1713 ja Napuella 1714.

     Ruotsin avomerilaivasto, joka esti Venäjän kaleerilaivastoa etenemästä aina vuoden 1714 Riilahden (”Gangut”) taisteluun (riilahden taistelu - Поиск ) saakka, oli strateginen tekijä, joka esimerkiksi pakotti Venäjän armeijan perääntymään Helsingistä ja Turusta vuonna 1713.

     Vähäväkinen Suomi, jonka elinvoimaa olivat pahasti verottaneet niin suuret Kuolonvuodet 1695-1697 kuin sodan valtavat rasitukset, elätti vain noin 350 000-450 000 asukasta, ei kyennyt missään tapauksessa huoltamaan koko venäläistä miehitysarmeijaa, jonka miesmäärä vaihteli 20000:sta yli 30000:een ja jonka mukana oli myös jopa 10 000 hevosta.

     Näennäisesti vähäinen Riilahden taistelu vuonna 1714, jota Pietari hehkutti ”merellisenä Poltavana” ja josta hän maalautti suurentelevan kuvan, oli kuin olikin strategisesti jopa ratkaiseva koko Suomen valtaukselle.

     Venäläinen, Ruotsia uhkaava miehitysarmeija sai vain noin 20-30% muonastaan Suomesta ja sen lisäksi hevosten rehut. Huolto tapahtui suurimmaksi osaksi meritse. Joka tapauksessa myös paikallista väestöä oli koetettava pitää veronmaksukykyisenä.

     Mitä muuten tulee Föglön (Flisön/Ledsundin) taisteluun, jonka venäläiset tuntevat nimellä Grengam (Grönhamn), sen kulkua ja merkitystä on Ruotsissa ja Venäjällä tulkittunaivan vastakkaisilla tavoilla, mikä kannattaa tulevissa isoa vihaa käsittelevissä seminaareissa ottaa huomioon (ks. гренгамское сражение - Поиск ). Nyt molemmat osapuolet pitävät sitä suurena voittona…

    Kuvaja korjaa kirjassaan erinäisiä väärinkäsityksiä ja ylitulkintoja, mutta ei eksy vähättelemään erityisesti Pohjanmaan ja eräiden muidenkin alueiden kärsimiä tuhoja. Osittain oli kyse ns. poltetun maan taktiikasta, joka kohdistui Pohjanmaahan.

     Ryöstöjä ja laittomuuksia tapahtui lähes kaikkialla, missä miehitysarmeija kulki, mutta se julisti takaavansa rauhan kaikille niille, jotka pysyivät paikoillaan ja maksoivat veronsa. Lupaus jopa pidettiin joissakin tapauksissa ja otetuista elintarvikkeista maksettiin korvaus.

      Viljan ja karjan kätkeminen oli itse asiassa tehokkain tapa vahingoittaa miehittäjiä ja se rankaistiin ankarasti. Toinen vastaava asia oli sissien (partigängare) tukeminen. Siitä tässä kirjassa on aika paljon tarinaa, jota ei muualla ole tullut vastaan.

     Venäläinen armeija yritti yleensä pitää kuria keskuudessaan ja jopa rankaisi ryöstäjiä. Ryöstöjä tutkittiin ja korvauksia maksettiin. Kun siviilihallinto parin vuoden kiukuttua perustettiin, elämä sai monella seudulla lähes rauhanajan muodot. Ruhtinas Golitsyn, jolle tultiin kaukaakin valittamaan väärinkäytöksistä, sai nimen ”suomalaisten Jumala” (finski Bog).

     Tämä suhteellisesti valoisampi puoli ei poissulje tiettyjen seutujen kokemia barbaarisia väkivallantekoja ja hävityksiä, joihin osallistui erityisesti ratsuväki, niin rakuunat kuin ennen muuta kasakat. Kasakat eivät itse asiassa olleetkaan ns. säännöllistä sotaväkeä, vaan lähinnä laillistettuja sotarosvoja, joilla oli mukanaan kuormahevosia ryöstösaaliin kuljettamiseksi.

     Joka tapauksessa ne kauhut, joita jotkut alueet saivat kärsiä, puuttuivat tykkänään eräiltä muilta ja Pohjamaalta muutettiinkin jonkin verran Savoon miehittäjien mielivaltaa pakoon. Esimerkiksi ihmisryöstöjä näyttää Savossa tapahtuneen vähän, vaikka niitäkin tietyssä vaiheessa oli. Pohjanmaalla niitä oli sitäkin enemmän.

     Pidän Kuvajan kirjaa hyvin tärkeänä uutena isonvihan kauden kokonaisesityksenä ja toivoisin kovasti, että se käännettäisiin myös suomeksi. Yhdessä Antti Kujalan ja Teemu Keskisarjan kirjojen kanssa se muodostaa koko ankaran ajan (1695-1721) täydellisimmän ajanmukaisen ja hyvin tutkitun tulkinnan.

     On syytä muistaa, että nimenomaan Suuret kuolonvuodet 1695-1697 ( suuret kuolonvuodet - Поиск ) olivat maamme historian tuhoisin ajanjakso. Isoviha toi kauhua ja barbariaa etenkin tietyille seuduille, mutta ei tappanut yhtä paljon ihmisiä.

     Savoa Kuvaja on käsitellyt tässä kirjassa tuskin lainkaan, mutta sen oloista meillä on tietoa perusteellisista paikallishistorioista, kuten edellä mainitusta Asko Mielosen kirjasta.

     Isoviha ja sen historia ovat tällä hetkellä monestakin syystä hyvin ajankohtaisia. Niistä aihepiirin parhaat tuntijat keskustelevat Sulkavan Soutustadionilla 5.9.2026 pidettävässä historiaseminaarissa, jonka otsikkona on ”Isoviha Savossa”.

      Otsikko ei suinkaan merkitse sitä, että siellä keskityttäisiin vain Savoon, joka tuona aikana jäi sivunäyttämöksi, vaan sitä, että rakennetaan aikakauden suurta kuvaa, johon omalle paikalleen sijoitetaan myös Savo.

     Luvassa on erittäin kiinnostavaa keskustelua parhaiden asiantuntijoiden välillä.

Sankarikuninkaan viimeiset vuodet

 En hjälte i tiden

 

Bengt Liljegren, Kaarle XII. Soturikuninkaan elämä. Suomentanut Matti Kettunen. Suomen klassikkokustannus Oy, Helsinki. Copyright 2000.375 s.

 

     Voltaire sanoo tunnetussa Kaarle XII:n elämäkerrassaan, että siinä oli mies, jolla ei ollut mitään heikkouksia. Tämän takia hän vei kaikki sankarien hyveet liiallisuuksiin ja, kuten jo Aristoteles opetti, silloin ne muuttuvat paheiksi.

     Lujuus muuttui itsepäisyydeksi, anteliaisuus tuhlaavaisuudeksi, rohkeus huimapäisyydeksi ja oikeamielisyys joskus julmuudeksi. Kun kyseessä oli itsevaltias kuningas, seurasi siitä onnettomuuksia koko maalle ja vielä muillekin, kunnes viimein löytyi se luoti, joka oli tarkoitettu Kaarlelle. Sen ampumisen lienee järjestänyt myöhempi kuningas Fredrik I, päättelee kirjoittaja.

     Kauan näytti kuitenkin jopa siltä, että taisteluissa aktiivisesti mukana ollut kuningas oli kuolematon, ellei nyt suorastaan haavoittumaton ja väitettiin, että hän sai aina taistelun jälkeen karistella kiväärinkuulia saappaistaan.

     Voltairen Kaarle XII:n elämäkerta on Liljegrenin mukaan kaiketi Raamatun ja John Bunyanin Kristityn vaelluksen jälkeen eniten painettu kirja, jota myös käytettiin paljon ranskan kielen oppikirjana eri puolilla maailmaa.

     Koska tuon eniten painetun kirjan tittelin haltijaksi on kovin paljon ehdokkaita, en ota Liljegrenin arvelua ihan vakavasti, mutta toki se osoittaa, miten valtavaa mielenkiintoa koko maailmassa tuo meidänkin kuninkaamme herätti.

     Syytä olikin. Olihan varsinainen sensaatio, että pieni Ruotsi kävi pistämässä luun kurkkuun suuremmilleen ja sen sijaan että olisi itse joutunut teuraaksi, alkoikin näyttää pelottavalta mahdilta, jota eivät edes lukuisten suurvaltojen yhtyneet ponnistelut pidätelleet.

     Liljegrenin mielenkiinto kohdistuu ennen muuta kuninkaan persoonaan eikä niinkään hänen kansoihinsa tai muihinkaan kansoihin. Suomesta ei kirjassa paljonkaan puhuta eikä edes ”Isoa vihaa” tai Riilahden meritaistelua, jota Pietari I nimitti ”merelliseksi Poltavaksi” mainita.

     Venäjästä kirjoittaja tietää ja välittää vieläkin vähemmän, mikä toki on ymmärrettävää sikäli, että kirja keskittyy henkilöön eikä maihin ja kansoihin. Kuitenkin olisi ollut paikallaan puhua myös siitä, miten Pietari arvioi ”veljeään Kaarlea”.

      Mutta hyväksytään nyt kirja sellaisena kuin se on. Suomalaiselle siinä on tuoretta juuri keskittyminen Puolan, Turkin, Tanskan ja Norjan kysymyksiin. Suomi jäi kuin jäikin aikoinaan varjoon, eli siis jätettiin oman onnensa nojaan.

     Epäilemättä kirjan sankari oli epänormaali, mitä nyt ei tietenkään kannata a priori pitää moitteena saati herjauksena. Sen huomiointi vain auttaa ymmärtämään häntä.

      Aspergerin syndroomaahan on ounasteltu ja tietty silmiinpistävä tunteettomuus näyttää kertovan jonkin asteisesta autismista. Kuusituhatta venäläistä sotavankia murhattiin raa’asti Fraustadtin taistelun jälkeen näköjään ilman erityisiä tunteita, mutta lempisisaren kuolema isorokkoon aiheutti lohduttoman surun.

     Ja mistä ihmeestä johtui, että kuningas saattoi aina vain olla iloinen ja aktiivinen, vaikka hän inhimillisesti katsoen oli jo menettänyt kaiken? Jonkinlainen kohtalonusko ja vakaumus omasta asemasta herran voideltuna ja oikeuden miekkana näyttää olleen vahvempi kuin järki.

     Mutta ei Kaarlelta järkeäkään puuttunut. Hän oli etevä matematiikassa ja kehitteli huvikseen ajatusta kantalukuun 64 perustuvasta järjestelmästä vallitsevan kymmenjärjestelmän sijaan. Hän osasi myös hyvin latinaa, mutta kummallista kyllä, ei ranskaa.

       Ilmeisesti Kaarle oli taitava soturi ja hänen häikäilemättömyytensä tuo mieleen Suvorovin. Se, joka käy päälle, saa moraalisen yliotteen ja usein kuningas ryhtyi taisteluun aivan käsittämättömän alivoimaisena. Usein se toimi, mutta aina ei.

      Kiinnostava lukunsa on Kaarlen monivuotinen oleskelu Turkissa eli nykyisen Moldavian puolella Benderissä. Näyttää siltä, että kuningas alkoi oikeasti ihailla tiettyjä muhamettilaisen ympäristönsä piirteitä ja pyrki niitä omaksumaan.

       Myös suhteet ukrainalaisiin eli ennen muuta zaporogikasakoihin ja hetmani Mazepaan ovat kiinnostavia ja ajankohtaisia.

      Mazepa, jonka Pietari nosti kaikkein kurjimman petturuuden vertauskuvaksi, on nyt Ukrainassa nostettu arvoon arvaamattomaan. Tosin hänen tarinansa on jossakin määrin ongelmallinen ja Kaarlen kannalta hän oli aika vaatimaton liittolainen, joka herätti paljon enemmän toiveita kuin niitä täytti.

     Ruotsalais-turkkilais-ukrainalainen ystävyys on joka tapauksessa kiinnostava asia, jota voidaan nostaa aina esille asioiden niin vaatiessa. Moni näyttää jopa luulevan, että Ukrainan sinikeltaiset väritkin on valittu ruotsalaisen esikuvan mukaan.

     Vaikka me suomalaiset olimme myös Kaarlen alamaisia, ei meille ole tainnut herua asiasta kunniaa kovin paljon. Toki suomalaisia oli aina kaikkialla mukana Kaarlen joukoissa ja Narvassa heitä oli hyvin huomattavastikin. Poltavassa meikäläisten määrä oli sen sijaan jo niin pieni, että Kaarlen olisi pitänyt jo ennakolta arvata, miten leikissä käy.

     No, leikki leikkinä. Liljegrenin kirjan kiintoisin osa on sen lopussa oleva historiografinen katsaus. Se osoittaa, miten tavattoman suhdanneherkkää suhteutuminen Kaarleen on ollut kautta aikojen.

     Niin sanottu vanha koulukunta (Voltaire, Geijer, Fryxell ym.) suhtautui sankariin ambivalentisti. Kuninkaalla oli toki ansionsa, mutta hänen toimintansa vei onnettomuuteen.

     Tämän vastapainoksi syntyi vuosina 1890-1910 uusi koulukunta, jonka mukaan sankari oli myös poliittisesti suuren luokan lahjakkuus, joka ei pelkästään suojannut Ruotsia, vaan myös Eurooppaa vierailta tunkeutujilta eli Venäjältä.

     Kirjoittajan mukaan vuonna 1909, vanha koulukunnan edustajien kuoltua, vallitsi liki täydellinen yksimielisyys Kaarlen kaikinpuolisesta suuruudesta. Tätä symbolisoi myös vuonna 1910 perustettu Karoliiniliitto.

     Tunnettu kulttuurihäirikkö Strindberg, joka oli jo aiemmin suhtautunut Kaarleen vihamielisesti, nimitti tätä kuitenkin juuri samaisena vuonna 1910 ”vitsaukseksi ja pahamaineiseksi hävittäjäksi” ja jopa peräti ”Ruotsin pyöveliksi”.

     Strindbergistä tuli vasemmiston sankari ja mielipiteet Kaarlesta jakaantuivat sen jälkeen poliittisen vakaumuksen mukaan.

     Liljegren kertoo kiintoisasti, että Kaarlea on Ruotsissa sen jälkeen pidetty muun muassa oikeusvaltion symbolina raakaa väkivaltaa vastaan ja natsi-Saksassa taas germaanisen sankarin ruumiillistumana.

     Toisen maailmansodan jälkeisistä arvioista mainittakoon Hans Villiuksen näkemys, jonka mukaan Kaarle ei koskaan kypsynyt mieheksi, vaan säilytti murrosiän pueriilit piirteensä. Joka ikinen hänen suurpoliittisista ratkaisuistaan, jotka joskus on kuvattu nerouden ilmauksiksi, on myös leimattu mielettömäksi.

     Meillekin tuttu Anthony Upton nimitti Kaarlea karismaattiseksi psykopaatiksi ja ainakin nykyajan näkökulmasta tämä luonnehdinta vaikuttaa minusta kohtuulliselta.

     Suomennos ei sisällä lähde- eikä kirjallisuusluetteloa, mutta kirja näyttää olevan kirjoitettu ilman alkuperäislähteitä. Kiinnostava se silti on, etenkin ottaen huomioon, että kirjoittaja on entinen punk-muusikko, jollaisilta tuskin odottaisi erityistä älyllistä aktiivisuutta.

     Suomennoksesta voi sanoa vain, että se on sujuva, kun ei originaaliin voi verrata. Kuitenkin olisi pitänyt käyttää venäläisissä nimissä suomalaista translitterointia ruotsalaisen asemesta ja painovieheiden suuri määrä on hieman ärsyttävä.

 

Siperian vangit

 

perjantai 3. huhtikuuta 2020

Karoliinien koettelemukset

Poltavan jälkeen Siperiassa

Erkki Kansanaho, Heränneitä karoliineja. Pietismin soihdunkantajia Kaarle XII:n armeijassa. Suomen lähetysseura 1950, 315 s.

Erkki Kansanaho ehti eläessään toimia niin Suomen joutsenen pastorina kuin teologian professorina ja Tampereen piispana. Tohtoriksi hän väitteli Hallen pietismistä.

Tämä kirja kertoo etupäässä niistä karoliineista, jotka Poltavan (”Pultavan”) tappion jälkeen saivat marssia Siperiaan sotavankeuteen. Merkittävin vankien keskus siellä oli Tobolsk, mutta vankeja oli muuallakin, muun muassa Tomskissa, Tjumenissa ja Verhoturjessa. Nämä eivät olleet erityisen pahoja paikkoja, mutta jotkut joutuivat aina Jakutskiin ja pari kuulemma peräti Kamtšatkalle saakka.

Karoliiniarmeijan kohtalokas taistelu Poltavan luona on moneen kertaan kerrottu. Etupäässä Kaarlen joukot koostuivat siellä ruotsalaisista, balteista ja Pommerin saksalaisista, mutta oli mukana aika paljon suomalaisiakin. Hehän kuuluivat erityisesti Lewenhauptin osastoon, joka joutui suureen taisteluun Lesnajan (Lesnan) luona ja kärsi siellä huomattavia tappioita, muun muassa kuormaston osalta.

Kerrottakoon tässä vielä, että muuan pastori kaivoi Poltavan taistelun aikana maahan ehtoolliskaluston, jonka kävi myöhemmin noutamassa. Tänään se on Ruotsissa ja tässä kirjassa on siitä valokuva.

Lewenhauptin joukkoihin kuului muun muassa Porin rykmentin pastori Gabriel Lauraeus, joka joutui koviin paikkoihin jo Baltiassa. Lesnajassakin hän oli mukana. Jo aiemmin hän oli ehtinyt haavoittua melko pahoin.

Poltavan jälkeen Lauraeuksen matka jatkui Kaarlen pienen osaston mukana Turkin puolelle Benderiin, josta hän Gyllenkrookin johtaman karoliini- ja kasakkaosaston mukana murtautui Puolan alueelle.

Siellä hän lopulta joutui vangiksi ja sai marssia Siperiaan, josta kotiuduttuaan toimi muun muassa Loimaan kirkkoherrana ja sittemmin Turussa professorina. Hän kunnostautui myös hienomekaanikkona ja julkaisi kirjoituksen muun muassa teräksen karkaisemisesta.

Urallaan Lauraeus oli joutunut jatkuvasti saarnaamaan sekä suomeksi että ruotsiksi, mutta Siperiassa hänestä tuli myös saksalaisen seurakunnan pastori.

Karoliinit jättivät jälkeensä huomattavan määrän muistelmia ja päiväkirjoja, jotka antavat kiinnostava kuvan ajan elämästä. Poltavan jälkeen halki Moskovan kuljetettua vankikulkuetta häväistiin ja ruotsalaisia koiria herjattiin. Tobolskissa sattui kerran suurehko tulipalo, jota villiintynyt kansa väitti ruotsalaisten sytyttämäksi ja järjesti pogromin, jossa kymmenen vankia kuoli ja monet loukkaantuivat.

Ennen pitkää olot kuitenkin muodostuivat järjestyneiksi ja suhteet venäläisiin tulivat hyviksi ja jopa läheisiksi. Hengellistä huoltoa varten järjestettiin jopa oma konsistori Moskovaan.

Osa vangeista oli joutunut Hallessa toimineiden Spenerin ja Francken johtaman pietistisen herätyksen piiriin ja herätys syntyi myös Tobolskissa vankien keskuudessa. Sitä luonnehditaan täysin kirkolliseksi ilmiöksi, eikä siis lahkolaistyyppiseksi.

Osa vankeja säilyi toki maailman lapsina ja papeistakin osa oli puhdasoppisuuden kannalla ja vieroksui heränneitä, jotka saattoivat arvostella kirkon nimikristillisyyttä hyvinkin ankarasti.

Joka tapauksessa nimenomaan heränneet upseerit perustivat Tobolskiin sangen merkittävän koulun, joka noudatteli Hallen oppeja. Se oli internaatti, jossa oli lopulta melkoisessa rakennuskompleksissa yli sata oppilasta.

Sen erikoisuuksiin kuului, ettei kasvatuksessa käytetty lyöntejä. Sen sijaan kyllä pyrittiin saamaan lapset katumuksen valtaan ja paheksuttiin kaikkea iloista menoa ja leikkiä. Joka tapauksessa koulusta tuli hyvin suosittu ja sinne alkoivat myös venäläiset lähettää lapsiaan oppimaan saksaa. Myös jokunen mongoli, tataari ja tunguusi kuului oppilaisiin.

Koulussa opittiin saksan ohella latinaa, hieman ranskaa ja laskentoa, piirustusta ja geometriaa ja tehtiin käsitöitä, joten opetussuunnitelma oli suhteellisen moderni.

Koulun opetuskieli oli nimittäin saksa, jota myös ruotsalaiset upseerit sujuvasti osasivat. Suomalaisia joukossa oli useita, mutta suomen kielen käytöstä ei tässä yhteydessä ole tietoja.

Koulusta tuli jopa kuuluisa ja sekä Kaarle XII että Pietari kuuluvat olleen asialle suosiollisia. Tärkeimmät lahjoituksensa koulu sai pietisteiltä ja etenkin suoraan Hallesta, Franckelta. Myös venäläiset ja etenkin eräät heränneet Venäjän saksalaiset avustivat koulua.

 Karoliinit itse olivat rutiköyhiä, lukuun ottamatta niitä harvoja, jotka onnistuivat kehittämään itselleen elinkeinon. Lauraeus toimi kello- ja kultaseppänä ja muuan heränneisiin kuulumaton upseeri piti kapakkaa.

Herätyksen piiriin kuuluivat myös Sarvilahden herra, kreivi Creutz ja Liljendaliin asettunut karoliini Carl Gustav Armfelt, joka oli joutunut urallaan kokemaan niin Napuen tappion kuin Norjan vuorten ylityksen, jolloin suuri osa miehistä paleltui kuoliaaksi. Vankeudessa hän ei ollut.

Suorat yhteydet Halleen toimivat niin Siperiasta kuin Suomesta käsin ja pietismi levisi tunnetusti myös Venäjälle, etenkin saksalaisiin piireihin.

Sen historiaan liittyi jatkuva jännite puhdasoppisen kirkkouskovaisuuden kanssa. Etenkin muutamat yltiöpietistit kirosivat kirkon ulkokultaisen menon ja julistivat, että ainoastaan syvä herätyskokemus antoi eväitä taivaaseen pääsemiselle.

Tunnetuin tällainen henkilö oli kirkon johtoa kiukkuisesti pilkannut turkulainen Petter (Pietari) Schäfer, joka joutui pakenemaan maasta ja seikkaili sitten ympäri maailmaa, aina Amerikassa asti. Hän haastoi lopulta Turun hovioikeuden kuulemaan omaa julistustaan ja sai kuolemantuomion, mutta armahdettiin ja istui loppuikänsä Gävlessä vankeudessa. Mainittakoon, että hän vihki itse itsensä avioliittoon vaimonsa kanssa.

Pietistit olivat epäilemättä Lutherin arvollisia seuraajia, vaikka itse Martti-tohtori oli rakastanut viiniä, laulua ja naisia. Mutta omalletunnolleenhan he eivät mitään voineet.

Lienee uskottavaa, kuten myös Kansanaho arvelee, että heränneiden karoliinien perintö vaikutti myös Suomen myöhempiin herätysliikkeisiin. Aika laillahan sen henki muistutti Paavo Ruotsalaisen mentaliteettia.

Synkistä kokemuksista näyttää karoliineilla syntyneen jonkinlainen henkinen reaktio, jossa onnettomuudet muuntuivat onneksi ja ansioksi. Se kaiketi sai aikaan vapauttavan ja palkitsevan kokemuksen.

Skoonen sota

 

maanantai 15. kesäkuuta 2026

Perivihollisen julma nöyryyttäminen

 

Julma Ruotsi

 

Katarina Harrison Lindbergh, Skånska kriget 1675-1679. Historiska media 2025, 286 s.

 

     Skoonen sota, tunnettu myös nimellä Snapphanekriget, oli koitua Ruotsille katastrofiksi. Tanska, joka oli Roskilden rauhassa 1658 menettänyt pohjoiselle naapurilleen Skoonen, Blekingen ja Hallannin eli Juutinrauman pohjoispuoliset alueensa, Norjaa lukuun ottamatta, janosi tietenkin revanssia. Nehän olivat ikivanhaa tanskalaista maata.

     Niin sanotun geopolitiikan kannalta Ruotsi taas varsin ymmärrettävästi halusi ryöstää naapurilta sen alueen, joka eristi sen merestä niin Itämeren eteläosassa kuin koko länsirannikolla, Göteborgia (Älvsborgia) lukuun ottamatta.

     Älvsborg (Elfsborg) oli saatu ruotsalaisten haltuun maksamalla siitä peräti kaksi kertaa huikeat lunnaat, jota varten koko valtakunnan oli maksettava ylimääräinen vero rahan kokoamiseksi.

     Suomessakin inventoitiin kaikki kansan omistamat hopeat ja kymmenykset jouduttiin antamaan vihoviimeisessäkin kylässä, että Ruotsin yhteys Atlantille saatiin armottomalta vihollisesta pelastettua. Luettelot ovat jäljellä, jopa painetussa muodossa.

     Skoonen soitaan Ruotsi joutui puolustusliittonsa takia. Se oli saanut takuumiehekseen Euroopan mahtavimman maan, Ranskan ja juuri sen takia se joutui myös mukaan taisteluihin. Ruotsin saksalaisalueiden kimppuun hyökkäsivät Preussi, Tanska ja jopa Münsterin ruhtinaspiispa. Koko merentakainen Ruotsi valloitettiin.

     Skandinaviassa meni yhtä huonosti. Ruotsin suuri laivasto oli heikosti koulutettu ja töpeksi pahoin kaksikin suurta meritaistelua. Sen jälkeen oli meren herruus Tanskalla eikä se aikaillut maihinnousua Ruotsiin ja rannikoiden ryöstämistä. Myös Hollanti oli Tanskan puolella.

    Maallakin meni heikosti, kunnes kaksi taistelua kääntyi Ruotsin voitoksi. Lundin taistelua on pidetty yhtenä käännekohtana ja sen on tulkittu olleen historian verisin, kun peräti 45 prosenttia osallistujista tapettiin.

     Lindbergh ei kuitenkaan usko noita lukuja, vaan kannattaa pienempiä: 9000 kaatuneen sijasta niitä lienee ollut korkeintaan 4000. Se oli suuri luku, mutta samaa luokkaa se oli moniaalla muuallakin, esimeriksi linnoitusten piirityksissä, jopa piirittäjien puolella.

     Sivumennen sanoen, tähän sotaanhan tuotiin myös suomalaisia joukkoja, joista moinsalmelaisen Burghausenin ”Mustat rakuunat” legendan  mukaan kaatuivat viimeiseen mieheen, mutta pelastivat sillä koko taistelun.

     Näitä ei tässä kirjassa mainita lainkaan, mutta asiastahan on Torvelaisen kirja, johon lienee palattava myöhemmin.

     Tässä sodassa minua on vaivannut sen tavaton julmuus. Vastakkain oli kaksi varsin läheistä sukulaiskansaa, joilla oli vielä sama uskontokin. Mitään uskottavia argumentteja vihollisen kuulumisesta itse asiassa ihmiskunnan ulkopuolelle ei ollut mahdollista esittää.

     Toki voitii puhua valapattoisuudesta, mikä oli rikoksista pahimpia, mutta ei sen sijaan mistään ali-ihmisyydestä, vaikka ruotsalaisessa propagandassa tanskalaiset esitettiinkin suurina lurjuksina.  Tätä siis tehtiin muualla kuin Skoonen puolella.

     Säälimätttömyys oli molemminpuolista ja koston kierre toimi. Vankeja tapettiin ja vietiin kuolemanmarssille kohti sotavankeutta. Suurin osa saattoi menehtyä.

     Kaikkein julmimman kohtelun saivat kuiten snapphanet. Niillä tarkoitettiin tanskalaisia sissejä, jotka usein itse asiassa olivat rosvoja, jotka pyrkivät omilla keinoillaan pitämään itsensä hengissä sodan vaivaamassa maassa ja vahingoittamaan mahdollisuuksien mukaan ruotsalaisia ja usein kyllä myös omia talonpoikia.

     Snapphane-sana viittaa alkuperäiseen piilukkoon eli ns. sieppolukkoon. ”hane” tunnetaan meilläkin merkityksessä pyssyn iskuri (”hana”). Selityksiä nimitykselle on lisääkin.

     Joka tapauksessa snapphanet olivat siis sissejä, joka sana myös suomessa on merkinnyt metsärosvojakin, kuten vielä Aleksis Kivellä huomaamme. Suomessa suuren Pohjan sodan aikana sissit nimitettiin virallisesti ”jalkarakuunoiksi”, joita talonpojat velvoitettiin auttamaan.

     Myös Skoonessa oli vastaavia ”friskytte”-joukkoja, mutta varsinaiset snapphanet eivät suostuneet niihin liittymään vaan noudattivat mieluummin omia lakejaan eli laittomuuksiaan.

     Kiinni saatujen sissien ja heitä auttaneiden talonpoikien kohtalo oli erityisen julma. Kylät saatettiin määrätä maksamaan valtavat korvaukset ja sen lisäksi joka kymmenes (vrt. roomalaisten ”desimointi”) ja sittemmin peräti joka kolmas miespuolinen asukas hirtettiin. Uhrit valittiin arvalla, joten rangaistus oli kollektiivinen.

     Varsinaisten sissien kohtalo oli vielä sitäkin karumpi. Usein heidät seivästettiin, jolloin he saivat odottaa kuoleman tuomaa vapautusta monta tuntia. Jossain tapauksissa seipäänä oli hehkuvaksi kuumennettu rautakansi. Monenlaista muutakin kekseliästä kidutusta käytettiin.

     Tarkoituksena oli tietenkin pelotevaikutus, terrori. Ihmetyttää kuitenkin, että nimenomaan ruotsalaiset käyttivät niin kaameita kidutuksia ja nimenomaan tanskalaisia vastaan. Olivathan nuo kansat perivihollisia, mutta sentään selvästi ihmisiä.

    1600-luvulta muistan erään taulukon, jossa on kuvattu erilaisia kansoja ja heidän hyveitään ja paheitaan. Ruotsalaisten paheeksi mainitaan siinä julmuus. Mahtaneeko asiassa olla tekemistä silläkin, mettä voimassa oli jonkin aikaa Mooseksen laki, jonka säädökset eivät olleet lähelläkään valistuksen aatteita. Toki myös noitien polttamiset olivat tuhoon aikaan tavallisia.

     Kun tähän lisätään, että sekä ruotsalaiset että tanskalaiset harjoittivat myös ns. poltetun maan taktiikkaa, mikä merkitsi katastrofia ja usein nälkäkuolemaa talonpojille, alkaa kuva tuon sodan raakuuksista syntyä.

     Suomalaiset oat perinteisesti kauhistuneet isonvihan julmuuksia ja kaameitahan ne olivatkin. Täytyy kuitenkin myöntää, etteivät ruotsalaiset tässä jääneet heistä jälkeen. Myös suomalaiset sissit lienevät kiduttaneet vankejaan hiljaisella tulella, jota poltettiin uhrin takapuolen alla.

    Tästä jälkimmäisestä minulla ei ole kunnon viitteitä, mutta enpä asiaa ihmettelisi. Aikakausi oli tavattoman raakaa.

Rauha sentään saatiin aikaan ja se oli Ranskan ansiota. Tanska ei ollut lainkaan halukas luopumaan Juutinaruman pohjoispuolisista alueista ja vaati ehdottomasti ainakin joidenkin tukikohtienn, kuten Helsingborgin jättämistä itselleen.

     Kun Ludvig XIV:n johtama Ranska ilmoitti, että 50 000 miehen armeija on jo lähietäisyydellä marssimassa kohti Tanskan eteläisiä alueita, oli tanskalaisten tyydyttävä saneluun. Mon pauvre monsieur: pas un village, kertoi Ranskan edustaja neuvotteluissa rakastettavasti…

     Ruotsi oli joutunut tähän sotaan Ranskan takia, mutta myös selvisi siitä pitkälti Ranskan ansiosta. Rauhan solmimisen jälkeen solmittiinkin ystävyysliitto ikuisiksi ajoiksi, mutta sehän sitten purkautui 21 vuoden kuluttua, kun revanssia himoava Tanska liittyi suuren Pohjan sotaan Ruotsin vastaiseen rintamaan.

    Tanskan ja Ruotsin vihollisuus periytyi jo keskiajalta ja Venäjä oli tuossa pelissä Ruotsin kannalta useinkin vain Tanskan liitolainen. Etelästä se kuolemanvaara Ruotsia uhkasi.

     Tämän kirjan tarina on sangen vetävästi kerrottu ja tuo välillä mieleen Peter Englundin, alan mestarin. Ehkä kannattaa todeta, että sen on kirjoittanut nuori nainen, joten muodikkaat ”teoriat” siitä, miten kirjoittaja muka on sidottu omiin lähtökohtiinsa, eivät nyt tässäkään tunnu toimivan.

      Vanha rationaalinen näkemys, jonka mukaan ihmisellä on periaatteessa aina mahdollisuus asettua toisen ihmisen asemaan, näyttäisi minusta sentään pätevän.

     Tässä taas olisi kirja, joka pitäisi suomentaa.