Upseereita ja herrasväkeä

 

Eurooppalaista Savon sydämessä

 

”Savon Pariisi”

 

      Turun rauhassa 1743 Ruotsi luovutti Venäjälle alueen, joka vastasi myöhempää Kymen lääniä, lisättynä osalla Mikkelin läänien aluetta. Viipurin, Käkisalmen ja Sortavalan jälkeen myös Lappeenranta, Hamina ja Savonlinna kuuluivat nyt Venäjään.

     Uusi raja ymmärrettiin jo Tukholmassakin turvattomaksi, eikä edes sen kulusta päästy yksimielisyyteen, vaan osapuolet vetivät rajalinjoja eri tavoin ja niiden väliin jäi ns. riitamaa, joka ei kuulunut kummallekaan.

     Venäjän puolella oli rajan tuntumassa linnoituksia ja kaupunkeja, joissa voitiin pitää merkittäviä varuskuntia, mutta Suomen puolella vain metsiä ja kaskiahoja sekä hajallaan savupirteissä asuvia savolaisia, jotka elivät aika vaatimattomasti omillaan, hakien vain suolaa rannikkokaupungeista. Hyvin hankalaahan sekin oli.

     Sotilaalliselta kannalta oli syntynyt tyhjiö, joka oli jollakin tavoin täytettävä. Ruotsin ruotuarmeija koostui lähinnä rengeistä, jotka viljelivät oman torppansa maita ja kävivät kerran vuodessa manöveereillä, jotka kestivät vain pari viikkoa. Kasarmeissa palvelevaa väkeä oli hyvin niukasti eikä sitä Savossa ollut lähimaillakaan. Muutenkin siellä oli ruotusotilaita kovin vähän.

     Tilannetta pyrittiin korvaamaan perustamalla Savon prikaati, johon kuului ruotujoukkojen lisäksi suunnilleen saman verran uuden aselajin edustajia, värvättyjä jääkäreitä, joiden aseena oli kauaskantoinen rihlattu tussari (studsare) ja jotka taistelivat hajamuodostelmissa.

     Lisäksi luotiin Saimaan laivasto, jonka ytimenä oli niin ikään värvätty miehistö. Savon prikaatilla oli lisäksi pieni tykistökin.

     Tämä merkitsi sitä, että tarvittiin pari kertaa normaalia enemmän upseeristoakin, joka asui Savossa virkataloissaan ja oli aina valmiina palvelukseen. Upseeristoa myös koulutettiin paikan päällä, Rantasalmella sijaitsevassa Haapaniemen sotakoulussa, joka oli myöhemmän Haminan kadettikoulun edeltäjä.

     Savon prikaati, jonka koko vaihteli noin 2000 miehestä jopa 4000:een vastasi varsin laajasta alueesta ja kuvaavaa on, että sen komentaja saattoi asua Heinolassa saakka. Savohan kuului Heinolan maaherrakuntaan, Heinola höfdingedöme.
     Joka tapauksessa voidaan karkeasti arvioida, että reilusti yli sata upseeria, yleensä pikkuaatelia ja enemmän tai vähemmän aikansa kulttuuriin koulutettua miestä perheineen asui suhteellisen lähellä Venäjän rajaa ja aika lähellä toisiaan. Itse asiassa tämä taisi olla enemmän kuin missään Suomen kaupungissa.

     E.S. Tigerstedt esittää tutkimuksessaan Savon prikaatien upseerien määräksi Suomen sodassa 1808-1809 147 henkeä, mutta kun mukaan lasketaan siihen osallistuneita aliupseereita ja siviilivirkamiehiä, tulee yhteismääräksi jopa 326. Osa asui pohjoisempana, prikaatiin kuuluivat myös Karjalan jääkärit ja Karjalan rakuunat, jälkimmäisiä kyllä asetettiin Savon rakuunataloista.

Aatelitoon kuului ruotujoukkojen upseereista Tigerstedtin mukaan 65%, mutta värvätyissä osuus oli pienempi. Upseerien suvut olivat usein vierasta, esimerkiksi saksalaosta alkuperää, mutta yleensä ne olivat asuneet paikkakunnilla jo yli sata vuotta ja suomenkielikin oli tullut jokapäiväikseksi, joskus väitettiin, että sitä osattiin paremmin kuin ruotsia.

     Kaupungittomaan Savoon saattoivat sen jälkeen tunkeutua 1700-luvun kulttuurivirtauksetkin sinne sijoitetun upseeriston kautta. Joroisten kartanoyhteisöä kutsuttiin jopa ”Savon Pariisiksi” tai ”pikku Pariisiksi”.

     Upseerien virkataloja Savossa oli yli sata ja suoranaisia keskittymiä syntyi sekä Etelä-Savoon Mikkelin tienoille että Pohjois-Savon rajalle, Juvan, Joroisten ja Rantasalmen alueelle. Kulttuurista merkitystä oli myös Rantasalmella sijaitsevalla Haapaniemen sotakoululla, jossa ranska oli tärkein oppiaine heti matematiikan jälkeen.

     Vanhan sanonnan mukaan Savon kartanoissa puhuttiin ruotsia, ymmärrettiin suomea ja opittiin ranskaa. Viime mainittu oli avain aikakauden etummaisiin kulttuurivirtauksiin.

     Niistä alettiin kiinnostua vauraimmissa kartanoissa, kuten Joroisten Järvikylä ja Frugård, joihin alettiin 1700-luvun lopulla rakentaa ikkunoita, saleja ja kaakeliuuneja. Uudentyyppisissä tiloissa oli mahdollista pitää tanssiaisia ja assemblé-kutsuja. Juhlia näyttää olleen sangen tiheästi ja suurimpien vierasmäärät kuuluvat olleen peräti sadoissa.

     Tällaisissa kutsuissa syötiin ja juotiin uudenlaisia herkkuja, kuten säilyneet ostoslistat osoittavat. Viinejä ja jopa samppanjaa saatiin Savoonkin, jossa kansallisjuomana oli ollut kokkelipiimä. Toki olut ja viinakin olivat jo vanhastaan tunnettuja.

     Näissä tilaisuuksissa esitettiin myös teatterikappaleita ja musiikkia. Savon jääkärirykmentillä oli oma soittokunta, joka sijoitettiin vuonna 1803 Joroisiin ja siitä kantoi huolta rykmentinkomentaja, eversti J.A. Sandels, joka vaati, että soittajien oli harjoiteltava vähintään kaksi kertaa viikossa. Talvisin he musisoivat kartanoissa.

     Soittajien määrä näyttäisi olleen 5-9 ja enemmänkin saattoi olla, koskapa vuonna 1807 sen varusteisiin kuului 16 klarinettia, kolme fagottia, kaksi rumpua, neljä valthornia, bassorumpu ynnä muuta. Nuotistoon kuului 409 kappaletta.

     Savon Pariisin kukoistusaika alkoi 1770- ja 1780-lukujen vaihteessa ja kesti pitkälle 1800-luvulle saakka. Ajan oloissa melko suurellisen elämänmuodon mahdollistivat Järvikylän, Frugårdin, Braseborgin ja Vättilän tapaiset suuret kartanot yhdessä tuon ajan armeijan luomien mahdollisuuksien kanssa.

     Joroisten läheisyydessä sijaitsi myös Rantasalmen kartanokeskittymä ja Haapaniemen sotakoulu ja lisää säätyveljiä löytyi tarvittaessa Juvalta, Puumalasta ja Sulkavalta, joissa kaikissa oli kymmenkunta virkataloa, osa toki vaatimattomia, mutta sosiaalinen paine ja kruunun normit rakennusten ja vaatetuksenkin suhteen erottivat 2-3 prosenttia Savon asukkaista omaksi herrasväen ryhmäkseen. Upseereita näistä oli suuri osa.

     Sulkavalla oli tähän aikaan kahden pappilan lisäksi herrasväen eli lähinnä upseerien taloja Hyvärilä, Partala, Eerikkälä, Iitlahti, Kommerniemi, Tiittala, Hyypiölahti, Hasula, Tannila ja Harakkaharju sekä Kaipolan vääpelin puustelli.

     Juvalla etenkin Grotenfeltien Wehmaan kartano nousi seudun mahtavimmaksi ja siinä oli mahtavimmillaan peräti puolensataa torppaa.

     Savoon sijoitetussa upseeristossa palveli myös joitakin riikinruotsalaisia, jotka saattoivat matkustaa osaksi vuotta Ruotsiin ja palata sitten taas hoitamaan virkaansa paikan päällä. Sellainen oli tuo mainittu Johan August Sandels ja emämaasta olivat kotoisin myös G.K. von Döbeln ja D.M. (David Magnus) von Klingspor. Viimeksi mainittu oli hankkinut kokemusta Ranskan armeijassa ja jopa Englannin ja Ranskan välisessä siirtomaasodassa Intiassa.

     Ranskan, vanhan liittolaisen armeijassa oli jopa erityinen rykmentti Royal Suédois (ks. Vihavainen: Haun royal Suédois tulokset ), joka oli tarkoitettu ruotsalaisille upseereille ja ranskalaiset vaikutteet levisivät meille myös suoraan tätä kautta. Valistuksen henki ilmeni myös Amerikan vapaussodassa, johon Sprengtporten oli turhaan pyrkinyt ja johon Savon prikaatin Kustaa III:n sodan ajan komentaja Curt von Stedingk otti osaa (ks. Vihavainen: Haun stedingk tulokset ).

     J.L. Runeberg kuvaa Döbelnin valistusaatteiden kannattajaksi ja suorastaan ateistiksi, joka kieltäytyy ottamasta vastaan pappia sairasvuoteelleen: ”Prelaatti pois ja laittakaa, ettei täällä liehakoi… Turhuutta paljon, tohtor’, uskotahan, ma lienen vapaauskoja jos ken…”

     Valistusaatteista hurmaantunut G.M. Sprengtporten puolestaan halusi nähdä itsensä Suomen George Washingtonina ja hänen haaveilunsa itsenäisestä Suomesta olivat selvää noiden aatteiden vaikutusta. Samaa on myös sanottava Anjalan liitosta, ajatus kuninkaan vastustamisesta ”kansalaisten” toimesta järkiperustein oli kovin moderni asia.

     Venäläinen upseeristo oli jopa vielä suuremmassa määrin aikansa ja maansa älymystöä kuin konsanaan suomalainen. Oppisivistyneistö oli siellä vähäistä ja papisto oli yleensä oppimatonta.

      Venäjällä korkeampi aatelisto opetteli tuohon aikaan ranskaa kotiopettajilta ja saavutti usein lähes natiiveihin verrattavan taidon ja jo 14-portaisen rankijärjestelmän alimmallakin portaalla olevia pidettiin henkilökohtaisina aatelisina, siis vänrikistä ja kornetista alkaen.

     Venäläinen upseeristo oli koostumukseltaan sangen monikansallista ja etenkin saksalainen aines käsitti siitä suuren osan (ks. Vihavainen: Haun polyglotteja tulokset ). Myös skotteja ja muita brittejä oli korkeilla paikoilla, kuten täällä Suomen suunnalla palvelleet de Lacy (Lassy), Bruce, Greig, Barclay de Tolly.

    Ranskalaisia, kuten muuan Katariinan ystävä Farage, jonka omat baškiirit Kustaa II:n sodassa vahingossa tappoivat, kuin tämä ei osannut sanaakaan venäjää, oli aina mukana venäläisten joukoissa.

     Saksalaisissa upseereissa oli ruhtinassukuisiakin, kuten Anhalt-Bernburgin prinssi Viktor Amadeus, joka sai surmansa Kärnäkosken taistelussa. Myös Ranskassa asustanut maailmanmies ja suuri seikkailija Nassau-Siegenin prinssi (ks. Vihavainen: Haun nassau-siegen tulokset) lienee luettava saksalaiseksi.

     Mukana oli paljon muitakin. Kustaan sodasta voi mainita italialaisen kreivi Littan ja Suomen sodasta markiisi Pauluccin, joka näyttää olleen innokas järjestämään sotivien osapuolten yhteisiä illanviettoja.

     Uudenlaisen kulttuurin vaikutuksen aikakauden upseeriston piirissä tuntee elävästi myös siinä tavassa, jolla puolalaista juurta oleva tunnettu kirjailija Faddei (Tadeusz) Bulgarin kertoo muistelmissaan upseerien herkuttelusta vallatussa Kuopiossa vuonna 1808: kauppiaan talo otettiin viinivarastoineen upseerien käyttöön ja sen ikkunaan kirjoitettiin ranskaksi: diner et souper, punch, sabaillon, vins et liqueurs pour les bons amis eli kerrottiin, että hyville ystäville oli tarjolla kaikenmoisia herkkuja, aina sabaillonia myöten (makeasta viinistä munankeltuaiseen vatkaten tehtyä hyydykettä).

     Venäläiselle upseeristolle aikakauden aatteet tulivat sittemmin hyvinkin läheisesti tutuiksi, kun taisteltiin Napoleonin joukkoja vastaan Euroopassa. Vuoden 1825 dekabristikapina oli tuon tuttavuuden hedelmä ja siihen osallistuneita pidettiin sittemmin vankeina myös Viaporissa ja Ruotsinsalmessa (Kotkassa). Jälkimmäiseen linnoitukseen oli jo vuoden 1795 Puolan jaon jälkeen siirretty 400 kapinoitsijaa.

     Voidaan todeta, että valistusajan ranskalainen kulttuuri tavoitti 1700-luvun lopulla sekä ruotsalaisen -ja siis myös suomalaisen- että venäläisen upseeriston ja merkitsi molemmissa tapauksissa suurta tapojen hienostumista. Uusi rationaalisuus ja helpottunut kanssakäyminen Suomen sodan ankeina aikoina ilmeisesti ainakin jossain määrin myös lievensivät sodan aiheuttamia kärsimyksiä (vrt. Tykkipursiyhdistys: Herrasmiessodan piirteet Kustaa III:n sodassa ).

     Ja, kuten sanottu, Savoonkin levisivät edes jollakin tavalla niin valistusajan aatteet ja kulttuuri, kuin ranskan kieli ja empiretyyli. Herrojen keskuudessahan ne kukoistivat, mutta varmasti vaikuttivat tavalla tai toisella laajemminkin. Ei Savosta mitään Itä-Karjalan tapaista takapajulaa tullut. Toki muistamme, että Petroskoissakin hallitsi aikanaan suuri aikansa kulttuurihenkilö Gavriil Deržavin (ks. Deržavin - Поиск ).

 

Kirjallisuutta:

N.G. Grotenfelt, Hovi Savossa, WSOY 1995

Faddei Bulgarin, Sotilaan sydän. Suomen sodasta Engelin Helsinkiin. Toimittanut ja suomentanut Marja Itkonen-Kaila. SKS 1996

Paavo Seppänen, Sulkavan historia I, Sulkava 1999

E.S. Tigerstedt, Savolax brigadens män, 1808-1809.Söderströms 1908

Raimo Viikki, Joroisten historia I, Keuruu 2003

 

Saksan ja ranskan kielistä Kustaa III:n sodassa

 Vihavainen: Haun kielipuolia ja polyglotteja tulokset

 Ihmettelen - Asko Mielosen blogi: Kerimäki 1700 - 1714. Kohti isovihaa.

Kutsu Pohjanmaan Rykmentin leiriin ja 400-vuotisjuhlallisuuksiin 3. – 5. heinäkuuta 2026

Tiedote teille, jotka osallistutte Pohjanmaan Rykmentin leiriin ja 400-vuotisjuhlallisuuksiin. Oravaisten Historiallisella Seuralla on täten ilo kutsua sotakulttuurihistorialliset seurat ja järjestöt 400-vuotis merkkipäiväämme 3. – 5. heinäkuuta 2026!

Ohjelma >>

 Asko Mielosen tutkielma Kustaa III:n sodasta Savonlinnan itäpuolella 

Perustuu laajaan lähdeaineistoon ja täydentää merkittävästi sitä yleistä kuvaa, joka tästä sodasta annetaan yleisesityksissä. 

Sota Savonlinnan itäpuolella ei osoittautunut sodan yleisen kulun kannalta ratkaisevaksi, joten se on yleensä jätetty kuvaamatta.

Kuitenkin se, kuten myös Savonlinnan hallussapito, oli koko sodan kulun kannalta varsin tärkeä ja sillä oli potentiaalisesti jopa strateginen merkitys, koska vihollisen oli mahdollista keskittää sinne suuria joukkoja omalta alueeltaan käsin. Vuonna 1788 suuria joukkoja ei kuitenkaan vielä ollut käytettävissä ja seuraavinakin vuosina tärkeimmät taistelut siirtyivät etelään.

Vanhan Kerimäen alueella tapahtui kuitenkin paljon mielenkiintoista, kun molempien osapuolten joukot toimivat siellä, mutta asukkaat yrittivät samaan aikaan pitää yllä jopa rauhanaikaisia ylirajaisia suhteitaan.

Ihmettelen - Asko Mielosen blogi: Kustaan sotaa Kerimäellä 1788 - 1790. Tapauksia ja seurauksia.

Vielä Kaarle XII:sta

 

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Aikansa sankari

En hjälte i tiden

Bengt Liljegren, Kaarle XII. Soturikuninkaan elämä. Suomentanut Matti Kettunen. Suomen klassikkokustannus Oy, Helsinki. Copyright 2000.375 s.

Voltaire sanoo tunnetussa Kaarle XII:n elämäkerrassaan, että siinä oli mies, jolla ei ollut mitään heikkouksia. Tämän takia hän vei kaikki sankarien hyveet liiallisuuksiin ja, kuten jo Aristoteles opetti, silloin ne muuttuvat paheiksi.

Lujuus muuttui itsepäisyydeksi, anteliaisuus tuhlaavaisuudeksi, rohkeus huimapäisyydeksi ja oikeamielisyys joskus julmuudeksi. Kun kyseessä oli itsevaltias kuningas, seurasi siitä onnettomuuksia koko maalle ja vielä muillekin, kunnes viimein löytyi se luoti, joka oli tarkoitettu Kaarlelle. Sen ampumisen lienee järjestänyt myöhempi kuningas Fredrik I, päättelee kirjoittaja.

Kauan näytti kuitenkin jopa siltä, että taisteluissa aktiivisesti mukana ollut kuningas oli kuolematon, ellei nyt suorastaan haavoittumaton ja väitettiin, että hän sai aina taistelun jälkeen karistella kiväärinkuulia saappaistaan.

Voltairen Kaarle XII:n elämäkerta on Liljegrenin mukaan kaiketi Raamatun ja John Bunyanin Kristityn vaelluksen jälkeen eniten painettu kirja, jota myös käytettiin paljon ranskan kielen oppikirjana eri puolilla maailmaa.

Koska tuon eniten painetun kirjan tittelin haltijaksi on kovin paljon ehdokkaita, en ota Liljegrenin arvelua ihan vakavasti, mutta toki se osoittaa, miten valtavaa mielenkiintoa koko maailmassa tuo meidänkin kuninkaamme herätti.

Syytä olikin. Olihan varsinainen sensaatio, että pieni Ruotsi kävi pistämässä luun kurkkuun suuremmilleen ja sen sijaan että olisi itse joutunut teuraaksi, alkoikin näyttää pelottavalta mahdilta, jota eivät edes lukuisten suurvaltojen yhtyneet ponnistelut pidätelleet.

Liljegrenin mielenkiinto kohdistuu ennen muuta kuninkaan persoonaan eikä niinkään hänen kansoihinsa tai muihinkaan kansoihin. Suomesta ei kirjassa paljonkaan puhuta eikä edes ”Isoa vihaa” tai Riilahden meritaistelua, jota Pietari I nimitti ”merelliseksi Poltavaksi” mainita.

Venäjästä kirjoittaja tietää ja välittää vieläkin vähemmän, mikä toki on ymmärrettävää sikäli, että kirja keskittyy henkilöön eikä maihin ja kansoihin. Kuitenkin olisi ollut paikallaan puhua myös siitä, miten Pietari arvioi ”veljeään Kaarlea”.

Mutta hyväksytään nyt kirja sellaisena kuin se on. Suomalaiselle siinä on tuoretta juuri keskittyminen Puolan, Turkin, Tanskan ja Norjan kysymyksiin. Suomi jäi kuin jäikin aikoinaan varjoon, eli siis jätettiin oman onnensa nojaan.

Epäilemättä kirjan sankari oli epänormaali, mitä nyt ei tietenkään kannata a priori pitää moitteena saati herjauksena. Sen huomiointi vain auttaa ymmärtämään häntä.

Aspergerin syndroomaahan on ounasteltu ja tietty silmiinpistävä tunteettomuus näyttää kertovan jonkin asteisesta autismista. Kuusituhatta venäläistä sotavankia murhattiin raa’asti Fraustadtin taistelun jälkeen näköjään ilman erityisiä tunteita, mutta lempisisaren kuolema isorokkoon aiheutti lohduttoman surun.

Ja mistä ihmeestä johtui, että kuningas saattoi aina vain olla iloinen ja aktiivinen, vaikka hän inhimillisesti katsoen oli jo menettänyt kaiken? Jonkinlainen kohtalonusko ja vakaumus omasta asemasta herran voideltuna ja oikeuden miekkana näyttää olleen vahvempi kuin järki.

Mutta ei Kaarlelta järkeäkään puuttunut. Hän oli etevä matematiikassa ja kehitteli huvikseen ajatusta kantalukuun 64 perustuvasta järjestelmästä vallitsevan kymmenjärjestelmän sijaan. Hän osasi myös hyvin latinaa, mutta kummallista kyllä, ei ranskaa.

Ilmeisesti Kaarle oli taitava soturi ja hänen häikäilemättömyytensä tuo mieleen Suvorovin. Se, joka käy päälle, saa moraalisen yliotteen ja usein kuningas ryhtyi taisteluun aivan käsittämättömän alivoimaisena. Usein se toimi, mutta aina ei.

Kiinnostava lukunsa on Kaarlen monivuotinen oleskelu Turkissa eli nykyisen Moldavian puolella Benderissä. Näyttää siltä, että kuningas alkoi oikeasti ihailla tiettyjä muhamettilaisen ympäristönsä piirteitä ja pyrki niitä omaksumaan.

 Myös suhteet ukrainalaisiin eli ennen muuta zaporogikasakoihin ja hetmani Mazepaan ovat kiinnostavia ja ajankohtaisia.

Mazepa, jonka Pietari nosti kaikkein kurjimman petturuuden vertauskuvaksi, on nyt Ukrainassa nostettu arvoon arvaamattomaan. Tosin hänen tarinansa on jossakin määrin ongelmallinen ja Kaarlen kannalta hän oli aika vaatimaton liittolainen, joka herätti paljon enemmän toiveita kuin niitä täytti.

Ruotsalais-turkkilais-ukrainalainen ystävyys on joka tapauksessa kiinnostava asia, jota voidaan nostaa aina esille asioiden niin vaatiessa. Moni näyttää jopa luulevan, että Ukrainan sinikeltaiset väritkin on valittu ruotsalaisen esikuvan mukaan.

Vaikka me suomalaiset olimme myös Kaarlen alamaisia, ei meille ole tainnut herua asiasta kunniaa kovin paljon. Toki suomalaisia oli aina kaikkialla mukana Kaarlen joukoissa ja Narvassa heitä oli hyvin huomattavastikin. Poltavassa meikäläisten määrä oli sen sijaan jo niin pieni, että Kaarlen olisi pitänyt jo ennakolta arvata, miten leikissä käy.

No, leikki leikkinä. Liljegrenin kirjan kiintoisin osa on sen lopussa oleva historiografinen katsaus. Se osoittaa, miten tavattoman suhdanneherkkää suhteutuminen Kaarleen on ollut kautta aikojen.

Niin sanottu vanha koulukunta (Voltaire, Geijer, Fryxell ym.) suhtautui sankariin ambivalentisti. Kuninkaalla oli toki ansionsa, mutta hänen toimintansa vei onnettomuuteen.

Tämän vastapainoksi syntyi vuosina 1890-1910 uusi koulukunta, jonka mukaan sankari oli myös poliittisesti suuren luokan lahjakkuus, joka ei pelkästään suojannut Ruotsia, vaan myös Eurooppaa vierailta tunkeutujilta eli Venäjältä.

Kirjoittajan mukaan vuonna 1909, vanha koulukunnan edustajien kuoltua, vallitsi liki täydellinen yksimielisyys Kaarlen kaikinpuolisesta suuruudesta. Tätä symbolisoi myös vuonna 1910 perustettu Karoliiniliitto.

Tunnettu kulttuurihäirikkö Strindberg, joka oli jo aiemmin suhtautunut Kaarleen vihamielisesti, nimitti tätä kuitenkin juuri samaisena vuonna 1910 ”vitsaukseksi ja pahamaineiseksi hävittäjäksi” ja jopa peräti ”Ruotsin pyöveliksi”.

Strindbersistä tuli vasemmiston sankari ja mielipiteet Kaarelsta jakaantuivat sen jälkeen poliittisen vakaumuksen mukaan.

Liljegren kertoo kiintoisasti, että Kaarlea on Ruotsissa sen jälkeen pidetty muun muassa oikeusvaltion symbolina raakaa väkivaltaa vastaan ja natsi-Saksassa taas germaanisen sankarin ruumiillistumana.

Toisen maailmansodan jälkeisistä arvioista mainittakoon Hans Villiuksen näkemys, jonka mukaan Kaarle ei koskaan kypsynyt mieheksi, vaan säilytti murrosiän pueriilit piirteensä. Joka ikinen hänen suurpoliittisista ratkaisuistaan, jotka joskus on kuvattu nerouden ilmauksiksi, on myös leimattu mielettömäksi.

Meillekin tuttu Anthony Upton nimitti Kaarlea karismaattiseksi psykopaatiksi ja ainakin nykyajan näkökulmasta tämä luonnehdinta vaikuttaa minusta kohtuulliselta.

Suomennos ei sisällä lähde- eikä kirjallisuusluetteloa, mutta kirja näyttää olevan kirjoitettu ilman alkuperäislähteitä. Kiinnostava se silti on, etenkin ottaen huomioon, että kirjoittaja on entinen punk-muusikko, jollaisilta tuskin odottaisi erityistä älyllistä aktiivisuutta.

Suomennoksesta voi sanoa vain, että se on sujuva, kun ei originaaliin voi verrata. Kuitenkin olisi pitänyt käyttää venäläisissä nimissä suomalaista translitterointia ruotsalaisen asemesta ja painovieheiden suuri määrä on hieman ärsyttävä.

Rauha sodan keskellä

 

Näin Pohjanmaalla

 

Tässä vielä vähän suuren Pohjan sodan ajasta Savon ulkopuolella. Pohjanmaata kohtasi sittemmin erityisen ankara hävitys isonvihan aikana, mutta jo sitä ennen ajat olivat ankeat siellä, kuten muuallakin, kuten tässä käsitellystä väitöskirjasta voi todeta.  

Ennen miehityskautta eli isoa vihaa asioista kuitenkin kyettiin jopa sopimaan rajantakaisten karjalaisten kanssa.

 maanantai 2. elokuuta 2021

Talonpoikaisjärjen hedelmiä

 

Rauha sodan keskellä

 

Lauri Kujala, Pohjanmaan puolustus Suuren Pohjan sodan aikana. Helsinki 1953, 257 s.

 

Lauri Kujalan väitöskirjassa keskitytään hyvin kiintoisaan ilmiöön. Pohjanmaa poikkesi muusta Suomesta siinä, ettei se rauhan aikana asettanut ruotumiehiä. Sodan aikana siellä sen sijaan suoritettiin väenotto ja koottiin nostoväkeä puolustamaan omaa aluetta.

Kruunu suostui tähän järjestelyyn ja pohjalaisten halu puolustaa aluettaan osoittautuikin suureksi ja oli myös Suuren Pohjan sodan aikana selvästi parempi kuin muualla Suomessa, jossa se osittain olikin kehno. Lybeckerin kaltaisen ylipäällikön kohellus ei vakuuttanut puolustuskyvystä eikä liioin taidosta. 6000 hevosen vuojustus eli jänteiden katkaisu Inkerinmaalla ja varastojen polttaminen Etelä-Suomessa tekivät varmasti masentavan vaikutuksen.

Kun suurta joukkoa pohjalaisia marssitettiin etelään, Lybeckerin alaisuuteen, tarkoituksena Viipurin vapauttaminen, hupeni joukko jo matkalla ja perille saapui vain murto-osa. Puuttuvan motivaation ohella asiaan vaikutti nälkä, joka koko ajan oli sotaponnistusten suurin este Pohjanmaalla kuten yleensä muuallakin. Voin ja leivän asemesta hankittiin tykkejä ja ruutia.

Kyllä Pohjanmaaltakin silti otettiin miehiä koko valtakuntaa puolustamaan. Tuhat miestä laivattiin jo sodan alkuvaiheissa Baltiaan, jossa heidän kävi huonosti ja siis tarvittiin aina vain lisää. Talonpoikaiselle nostoväelle jaettiin Pohjanmaalla musketteja ja kivääreitä useampaankin otteeseen, mutta ne otettiin aina pian taas pois ja annettiin muualle meneville joukoille. Tilalle saatiin joskus pelkkää romua, sikäli kuin saatiin mitään.

Talonpoikaisen nostoväen huono maine perustui ennen muuta kouluttamattomuuteen. Se taas johtui suurelta osalta upseeripulasta. Kun tuollaiselle joukolle olisi tarvittu itse asiassa normaalia enemmän upseereita, saatiin niitä käytännössä paljon vähemmän ja nekin osaksi kelvottomia.

Vartiopalvelukseen talonpojat kyllä kelpasivat ja myös niihin erämaataisteluihin, joita vanhastaan oli käyty idästä tulevia ryöstelijöitä vastaan. Huomattakoon, että Pohjanmaa tuohon aikaan ulottui Suomen itärajaan saakka aina Pielisjärven korkeudelle asti. Kajaanin ja Paltamon seudut olivat siis Pohjanmaata.

Vaikka tarinat suurista hävitys- ja ryöstöretkistä itärajan yli Pekka Vesaisen tyyliin kai elivät päällimmäisinä ihmisten muistissa, oli tuo raja itse asiassa rauhan raja. Jo 1500-luvulla oli tehty ensimmäinen sellainen salainen sopimus, joka kesti aikansa.

Talonpojat rajan molemmin puolin, yleensä kirkonmiesten tai muiden huomattavampien henkilöiden johdolla sopivat myös Suuren Pohjan sodan aikana keskenään, että vaikka heidän maansa olivat sodassa, ei sota koskisi tuota aluetta, vaan vallitsisi rajarauha. Etenkin Venäjällä sitä nimitettiin talonpoikaisrauhaksi.

Hallitsijat siunasivat yleensä hiljaisesti tämän järjestelyn. Pohjoisten kylien hävittäminen molemmin puolin ei vaikuttaisi sodan lopputulokseen sitä eikä tätä, mutta tuottaisi kyllä varmasti vahinkoa molemmille ja nimenomaan talonpojille, joiden piti elättää kaikki, hiirestä kuninkaaseen.

Talonpojat taas hyötyivät perinteisestä, molemminpuolisesti edullisesta kaupasta. Pohjanmaa sai rajantakaisilta etenkin suolaa, joka epäilemättä oli keitetty Vienanmeren varnitsoissa. Tuohon aikaan se oli keskeisen tärkeä kauppatavara ja sen puute haittasi pahoin esimerkiksi ruoan säilömistä.

Niinpä rajantakaiset eli Vienan karjalaiset kävivät sodankin keskellä vanhaan tapaan kauppamatkoillaan Pohjanmaalla, etenkin sen itäisissä osissa. Kyseessä eivät siis yleensä olleet venäläiset, vaan suomalaisille helposti ymmärrettävää varsinaiskarjalaa puhuvat vienalaiset. Kauppalangot tunsivat toisensa nimeltä ja luottamuksella osapuolten välillä oli suuri merkitys, velkaakin annettiin.

Itäraja pysyi siis yleensä rauhallisena, mutta ei aina. Eräässä tapauksessa etelämpää tulleet joukkiot hyökkäsivät Pohjanmaan alueelle polttamaan ja ryöstämään. Kyseessä olivat kuitenkin rosvot, jotka karjalaiset itse ottivat kiinni ja hukuttivat koplan päällikön.

Rosvoja suomalaisetkin ajoivat takaa joskus naapurin alueelle saakka, mutta siitä ei tullut syytä rajarauhan irtisanomiseen. Sama koski etelästä tulleiden venäläisjoukkojen toimintaa. Ei vienalaisilla ollut siihen asiaan osaa eikä arpaa ja rajarauha pidettiin kunniassa. Sivumennen sanoen, rauha määriteltiin aina alueellisesti eikä sitä voitu taata toisten alueiden puolesta.

Suurempi konflikti oli ns. sarkasota. Kyseessä oli kosto siitä, että suomalaiset byrokraatit olivat vuonna 1711 takavarikoineet vienalaisilta kauppiailta 3000 kyynärää eli peräti 2100 metriä sarkaa. Asia koettiin epäreiluksi, mitä se ilmeisesti olikin, sillä myöhempi suomalainen oikeus pääsi asiassa samaan tulokseen.

Joka tapauksessa yli 300 miehen kostoretki, jonka aikana poltettiin kymmeniä taloja, oli jo aika järeä vastatoimi. Konflikti ei kuitenkaan estänyt rajarauhan myöhempää uudistamista.  Kostoretkien kierre ei houkutellut. Hyökännyt vihollispartiokin oli kotoisin etelästä, ei rajarauha-alueelta ja näyttää olleen luonteeltaan sotilaallinen, everstin johtama.

Konfliktin jälkeen alueen puolustusvalmiutta vahvistettiin oleellisesti. Rikkomattomaksi ajateltu rajarauha oli aiemmin tuudittanut väestön petolliseen turvallisuudentunteeseen. Nytkään sitä ei haluttu irtisanoa, mutta ei siihen liiemmin enää luotettukaan.

Isonvihan aikana suomalaisten sissien eli jalkarakuunoiden toiminta siirtyi pohjoiseen, minkä johdosta etelästä tulleet venäläiset joukot hävittivät noita alueita. Sissit olivat heille melkoinen riesa.

 Myös talonpoikien kannalta sissit olivat pahimman luokan vitsaus. Ne verottivat röyhkeästi talonpoikia, suostumatta kuitenkaan puolustamaan heitä. Lisäksi sissit tekivät ryöstöretkiä rajan taakse.

Hallituskin oivalsi pian, että tuosta toiminnasta oli maalle enemmän vahinkoa, kuin hyötyä ja pelättiin jopa paikallisen väestön hylkäävän laillisen esivaltansa ja siirtyvän naapurin alaisuuteen. Sissit määrättiin vetäytymään länteen ja osittain joukot hajotettiin.

Itse asiassa melkoisesti väkeä olikin paennut Ruotsin puolen kurjuutta ja siirtynyt Venäjän puolelle. Siellä heidät otettiin aluksi mukisematta vastaan, mutta myöhemmin ruvettiin vaatimaan kastamista ortodoksiseen uskoon.

Rajarauha vahvistettiin vielä sodan lopulla vuonna 1720 ja nyt peräti molempien maiden sotakollegioiden toimesta. Sen todettiin saamalla vallinneen aina sodan alusta saakka. Kuten kirjoittaja toteaa, rajarauhan tarkoitus ja merkitys oli tuossa vaiheessa selvinnyt myös molempien maiden hallituksille.

Voisi siis sanoa, että talonpoikaisjärkeä oli kovan koulun kautta saatu myös ylimmän hallinnon tarpeiksi. Paljon onnettomuutta olisi varmasti voitu välttää, jos sitä olisi käytetty jo alusta saakka, mutta tämähän on imelää jälkiviisautta.