Tiedostoja:

Tykkipursiyhdistys esite 9/2023 >>


https://drive.google.com/drive/folders/1qXJmUD8EX6K2S5mDZuYgqMNJRBaO93hA?usp=drive_link



Kuvituskuva:
Duncker Mikkolanmäen Leirikankaalla

Kustaa III:n sodan Savoa koskevat aineistot Ruotsin Riksarkivetissa

Kustaa III:n sodan Savoa koskevat aineistot Ruotsin Riksarkivetissa

Tykkipursiyhdistyksen Turun rauhan raja 1743-1812  -hankkeeseen sisältyi myös arkistotutkimuksia Ruotsin Riksarkivetissa Tukholman Täbyssä. Tutkimukset keskittyivät Kustaa III:n sodan tapahtumiin Savossa vuosina 1788–1790.

Tukholman Riksarkivetissa Täbyssä (depå Arninge) säilytetään Ruotsin vanhan Krigsarkivetin kokoelmia. Niiden joukossa on Kustaan III:n sodan 1788–1790 yleisiä sotatoimia käsittävä 117 kansion suuruinen aineisto. Lisäksi sarjassa on 203 kansiota Suomen sota-ajan yleistä hallintoa käsitteleviä asiakirjoja sekä armeijan proviantteihin ja huoltoon liittyviä asiakirjoja kaikkiaan 69 kansiota. Sairaanhoito on eritelty omaksi sarjakseen ja se käsittää yhteensä 13 kansiota. Näistä materiaaleista erityisesti yleisiä sotatoimia käsittelevää materiaalia on aikaisemmassa tutkimuksessa käytetty runsaasti. Sen sijaan hallinnon toimintaa käsittelevät materiaalit ovat lähes käyttämättömiä.

Hankkeessa keskityttiin erityisesti Savon sotatapahtumia koskevan materiaalin läpikäyntiin. Savon prikaatin komentajat Berndt Hastfehr ja Curt von Stedingk sekä heidän lähimmät alaisensa kirjoittivat jatkuvasti taisteluraportteja esimiehilleen. Mapeissa 56 ja 57 on tietoa esimerkiksi Olavinlinnan piirityksestä sekä muista Savon vuoden 1788 sotatapahtumista, kuten esimerkiksi Punkaharjun haltuunotosta. Samoissa mapeissa on taisteluraportteja myös Savon seuraavan vuoden suurista taisteluista esimerkiksi Porrassalmella, Parkumäessa ja Laitaatsillassa. Mapissa 69 on eversti von Döblenin omakätinen raportti Porrassalmen taistelusta.

Kaikkein kiinnostavin Savoa koskeva materiaali on Savon prikaatissa taistelleen majuri Georg Henrik Jägerhornin sodan jälkeen omista muistiinpanoistaan ja raporteistaan koostama Kuvaus Savon taisteluista vuosina 1788–1790 (ruots. Beskrifning över kampanjen i Savolax 1788–1790). Käsikirjoituksesta on myös ranskankielinen versio. Jägerhornin kuvauksen tekee erittäin mielenkiintoiseksi se, että siihen on sisällytetty varsin tarkkoja taistelukarttoja, jotka avaavat joukkojen liikkeitä taisteluiden aikana. Jägerhornin kuvaus on painettu vuonna 2004.

Jyrki Paaskoski 2023

Turun rauhan rajakomission arkisto Ruotsin Riksarkivetissa

Turun rauhan rajakomission arkisto Ruotsin Riksarkivetissa

Tykkipursiyhdistyksen  Turun rauhan raja 1743-1812  -hankkeeseen sisältyi arkistotutkimuksia Ruotsin Riksarkivetissa Tukholman Mariebergissä. Tutkimukset keskittyivät Turun rauhan rajakomission arkistoon sekä rajakomissaarien kirjeenvaihtoon Ruotsin kuninkaan ja kansliapresidenttien kanssa.

Tukholman Riksarkivetissa Mariebergissä säilytetään Ruotsin ja Venäjän välisiä rauhoja ja diplomaattisia suhteita käsitteleviä asiakirjoja 1300-luvulta lähtien. Arkiston nimi on Diplomatica Muscovitica, ja siihen kuuluva sarja I anledning av freden i Åbo 1743sisältää kaikkiaan 17 mappia Turun rauhan 1743 rajanvetoon käsitteleviä materiaaleja. Sen ytimen muodostavat ruotsalaisen ja venäläisen rajakomission kokousten pöytäkirjat (Konferensprotokoll, mapit 585 ja 586) vuosilta 1747 ja 1753 sekä niihin liittyvät journaalit ja rekisterit (mapit 587 ja 588).

Lisäksi rajakomission kahden sihteerin (Georg Giedda ja Joel Gripenstierna) kertomukset (mapit 597 ja 595) komission toiminnasta ja neuvotteluista venäläisen osapuolen kanssa antavat hyvän yleiskuvan tapahtumien yllättävistäkin käänteistä. Lisäksi sarjaan kuuluu Ruotsin molempien rajakomissaarien eli kenraali Axel Johan Stiernstedtin ja kenraali Lars Åkerhielmin kirjeenvaihtoa kuningas Fredrik I:n, kansliapresidentti Erik Mathias von Nolckenin ja Ruotsin Venäjän-lähettiläiden kanssa. Sarja ei sisällä karttoja, joita säilytetään erillisessä rajakarttakokoelmassa mutta niitä ei käytetty tällä kertaa ajan puutteen vuoksi.

Osa pöytäkirjoista on kirjoitettu ruotsalaisen ja venäläisen rajakomissaarin välisen keskustelun muotoon, mikä tarjoaa erinomaisen kurkistuksen aikakauden neuvottelukäytäntöihin. Rajan määrittely maastossa osoittautui hankalaksi, koska rauhansopimuksen sanamuodot olivat epäselviä ja koska maiden väliset keskinäiset poliittiset jännitteet heijastuivat suoraan neuvotteluiden kulkuun. Pöytäkirjojen mukaan neuvotteluihin osallistui molempien osapuolien insinööriupseereita ja maanmittareita, joiden laatimat suurimittakaavaiset yleiskartat ja pienimittakaavaiset maastokartat olivat koko ajan rajakomissaarien saatavilla.

Ruotsalaiset rajakomissaarit raportoivat tiheästi esimiehilleen Tukholmaan ja saivat heiltä neuvotteluohjeita ja muita neuvoja. Kirjeenvaihtoa käytiin myös Ruotsin omien Venäjän-lähettiläiden kanssa, joilta saatiin tietoja siitä, miten Pietarissa ja Moskovassa rajaneuvottelut Ruotsin kanssa koettiin.

Jyrki Paaskoski 2023

Tykkiveneiden uhan alla Sulkavan seudulla vuonna 1789

 

Tykkiveneiden uhan alla Sulkavan seudulla vuonna 1789

 

Vuonna 1789 oli Kustaan sota muuttunut aktiiviseksi edellisen vuoden kompurointien jälkeen. Venäläiset hyökkäsivät keväällä Porrassalmen ja Mikkelin kautta Savoon, josta kyllä sitten pian perääntyivät ja kokivat myös Parkumäen tappion.

Joka tapauksessa Puumala jäi venäläisten käsiin samoin kuin Savonlinnan salmet ja venäläisten vasta rakennettu laivasto pystyi mellastamaan Savonlinnan eteläpuolella mielin määrin. Puumalassa olleet ruotsalaiset tykkiveneethän oli evakuoitu kesäkuussa Raikuun kanavan kautta Haapavedelle, jossa ne olivat vastakkain venäläisten kanssa ja toimivat aktiivisesti etenkin Laitaatsillassa.

Etelämpänä taistelut keskittyivät venäläisten epäonnistuneen Savon operaation jälkeen Kymijoelle. Merkittäviä taisteluja käytiin myös Sulkavan-Puumalan tien varrella olevalla Pirttimäellä, josta käsin ruotsalaiset yrittivät Puumalan valtausta ja josta venäläiset taas koettivat karkottaa heidät. Sulkava oli taas niinikään ruotsalaisissa käsissä Veskansaa eli vuoden 1743 rajan Venäjän puoleista osaa lukuun ottamatta.

Ruotsalaisten kyky maihinnousuoperaatioihin Savonlinnan eteläpuolella oli nyt hyvin rajoitettu laivaston puutteen vuoksi. Joka tapauksessa majuri Morian hyökkäsi Puumalaan 300 miehen voimin 16.8. ylittäen Kietävälän virran ja tietenkin myös joko Varmavirran tai Linnanvirran/Hakovirran päästäkseen mantereelta Partalansaarelle.

Morian käytti apunaan tukkilauttoja ja arvattavasti myös kaikkia mahdollisia veneitä, joita seudulta saatiin haalittua. Hyökkäys ei ollut menestys, kun joukkojen koordinaatio petti, mutta silti Morianin manööveriä kiitettiin: hän suoritti erittäin vaikean marssin edestakaisin ja toi vielä mukanaan saaliina kaksi tykkiäkin.

Pihlajalahdessa oli keväällä ollut vuoden 1743 rajan takana sijainnut venäläisten etuvartio, joka oli tehnyt siellä tunnetun tiedusteluhyökkäyksenkin. Ruotsalaisen version mukaan se oli torjuttu urhoollisen korpraali Buchtin toimesta, joka oli harhauttanut vihollisen luulemaan, että puolustajia olikin komppaniatolkulla.

Joka tapauksessa Sulkavan-Savonlinnan tie oli Pihlajalahdessa Ruotsin puolella hyvin varustettu redutilla ja pattereilla. Ehkä tykkejä oli vuonna 1789 koko ajan paikalla, mutta luultavimmin ei. Eihän niitä riittänyt joka paikkaan siroteltaviksi. Ne olivat kevyitä 3- ja 6-naulaisia ja kulkivat mukanakin.

Parkumäen taistelun jälkeen venäläisillä ei enää ollut edellytyksiä pitää tukikohtaa Pihlajalahdessa, mutta sen sijaan heillä oli vahva laivasto, jonka nopeita hyökkäyksiä eivät pienet maavoimien osastot millään kyenneet torjumaan, hidasliikkeisempiä kun olivat.

12.8. Sulkavalta raportoitiin, että seitsemän tykkisluuppia, jotka muistuttivat kaleereja ja kolme muuta alusta lähestyi pitäjän alueita.

21.8. tiedotettiin Stedingkille jälleen, että Sulkavalla liikkui taas venäläisten sluuppeja. Jonkin ajan kuluttua Adlercreutz tiedotti Sulkavalta, että venäläiset olivat ryöstäneet yhden torpan, arvattavasti evästä hakiessaan.

 Asia herätti huolta ja kapteeni Lode marssi 60 miehen kanssa Sulkavalle, jossa sluuppeja nähtiin aina silloin tällöin myöhemminkin. Olihan niiden pakko kulkea Vekaransalmen kautta, mikäli halusivat pysyä yhteydessä etelään ja Lappeenrantaan, joka oli niiden päätukikohta. Laivastoa tarvittiin varmasti myös Pirttimäen uhkaamassa Puumalassa.

Pihlajalahteen mainitaan Loden jättänen 32 miestä, joten sielläkin pidettiin ainakin tässä vaiheessa koko ajan vartiota.

Ruotsalaisten oma aktiivisuus Saimaalla rajoittui nyt pakostakin Savonlinnan pohjoispuolelle, jossa he suorittivat muun muassa hyökkäyksen Varparannalle, missä menettivät yhden aliupseerin ja kaksi miestä.

Suuria vesioperaatioita olivat vuonna 1789 kuitenkin ennen muuta Laitaatsalmen taistelut, joissa kaksi laivastoa oli vastakkain ja rantapatterin tukivat taistelijoita. Yhdessä sellaisessa kolmen vihollisen aluksen kerrottiin vaurioituneen, omia tappioita ei raportin mukaan ollut.

29.8. Stedingkin päiväkirjassa kapteeni Loden kerrotaan tiedottaneen, että vihollinen oli taas tunkeutunut Pihlajalahteen ja noussut siellä maihin. Tavaststjerna- niminen upseeri kertoi vihollisen nousseen siellä maihin kuuden sluupin voimin.

Nyt Pihlajalahdessa oli joka tapauksessa oli myös ruotsalaisia tykkejä ja maihin nousseiden venäläisten kanssa syntyikin pienehkö tykistötaistelu. Siinä kaksi Porin rykmentin suomalaista sai vammoja kranaatin paineaallosta. Venäläiset toivat maihin 12-naulaisen tykin ja suomalaiset vastasivat 6-naulaisella ja lisäksi vielä haupitsi ampui pari laukausta.

 Kun vahva rakuunaosasto Kallislahdesta oli tullut avuksi, kerrottiin vihollisen perääntyneen, mutta vieneen mennessään tai hävittäneen ruotsalaisten sinne kokoamat veneet. Voisipa arvella, että niitä oli haalittu seuraavaa Puumalaan suunniteltua hyökkäystä varten. Sellainen yrityshän oli juuri epäonnistunut, mutta seuraava oli tarkoitus tehdä seuraavana vuonna ja kaikki olikin sitten jo valmiina, kun tieto rauhasta saatiin.

Veneiden menettäminen herätti levottomuutta myös sikäli, että vihollinenkin saattoi käyttää niitä tehdessään maihinnousuja. Sellaisia ei kuitenkaan Sulkavan-Puumalan alueella tapahtunut eikä kai tarvittukaan, kun vesistön solmukohdat olivat venäläisten käsissä.

 Taistelujen keskipiste oli jo Parkumäen jälkeen ja vuonna 1790 etelässä, jossa ruotsalaiset aloittivat kuninkaan johdolla komeasti hyökkäämällä Kärnäkoskelle. Siellä olivat vastakkain tuhannet miehet ja keisarinnakin seurasi tapahtumia tiiviisti.

Siellä osallistuovat taisteluihin myös Ristiinan pienet tykkijollat, jotka muuten näyttävät pysyneen syrjäisen lahtensa perällä taistelujen ulkopuolella. Kaksi pientä tykkijollaa vedettiin joka tapauksessa nyt jopa koskesta ylös Partakoskelle. Tiedustelua Saimaalla ne jokseenkin varmasti myös tämän sodan aikana harjoittivat.

Ruotsin puoli oli siis aina vuonna 1788 tapahtuneesta Savonlinnan piirityksen loppumisesta ja kesäkuussa 1789 tapahtunessta Puumalan valtauksesta lähtien altavastaajana Savonlinnan eteläpuolisella Saimaalla ja joutui koko ajan liikuttelemaan alueellaan joukkoja tykkiveneiden pelossa.

 Niiden muodostamasta vaarasta ilmeisesti johtui myös se, että kenraali Stedingk sijoitti esikuntansa Partalaan eikä lähemmäs Saimaata, vaikkapa Sulkavan pikkuiseen kirkonkylään, josta ainakin oli hyvät yhteydet joka suuntaan.

 

Vrt. Stedingkin arkisto, Savon prikaatin komentajan arkisto 101, 27-37.

 

Curt von Stedingkin arkisto

 

Curt von Stedingkin arkisto

 

Suomen kansallisarkisto osti vuonna 2013 Ruotsista Curt von Stedingkin arkiston, joka käsittää peräti 76000 sivua.

Osana arkistoa on Savon prikaatin ylipäällikön kokoelma, jossa on tuhansia sivuja mm. sotapäiväkirjoja, kirjeiden konsepteja raportteja, muistioita ja saapuneita kirjeitä kuninkaalta, viranomaisilta ja upseereilta, luetteloita mitä moninaisimmista asioista; valtakirjoja, ylennyksiin ja kunniamerkkeihin liittyvää aineistoa, oikeudenkäyntipöytäkirjoja ja niin edelleen.

Lisäksi on paljon tavaraa sekä kirjeenvaihdosta suvun kanssa että dokumentteja hänen pitkän uransa vaiheista. Mukana on mm. venäläisiä ym. kirjeitä ja muita papereita, jotka liittyvät esimerkiksi hänen toimintaansa rauhanneuvottelijana ja Ruotsin Pietarin-lähettiläänä.

Kustaa III:n sotaa koskevat asiakirjat ovat yleensä ruotsiksi, mutta kuninkaan kanssa käyty kirjeenvaihto ranskaksi. Tietty ongelma on aineiston osittainen järjestämättömyys esim. päivämäärän tai aakkosjärjestyksen mukaan.

Kustaa III:n sodan kannalta tämä kokoelma on korvaamaton ja se on jo ehtinyt vaikuttaa uusimpaan tutkimukseen. Siitä voi kuitenkin ammentaa lähes loputtomasti aineistoa, jolla on esimerkiksi paikallishistoriallista merkitystä.

Arkisto on käytettävissä Kansallisarkiston Astia-tietokannassa ja sinne pitää rekisteröityä.

Kokoelma löytyy tästä osoitteesta: Hae ja selaa aineistoa - Kansallisarkisto | Asiointipalvelu Astia (narc.fi)

Tässä esimerkki sisällysluettelosta:

 

Sarja

• C MYNDIGHETERS M.FL. HANDLINGAR
• I C b Savolaksbrigadens överbefälhavarearkiv

Sisältää kokonaisuudet

Arkistoyksikkö

• Angående dubbande av riddare av svärdsorden (1789-1789)
• Angående försvarsverket vid Pumala sund m.m. 1788-1789, flottan 1789, flottans tyghus 1790, magasinen 1788-1789, förråd och tyghus 1789-1790. (1788-1790)
• Angående justitiemål (1789-1790)
• Angående lasarett (1789-1790)
• Från Curt von Stedingk till brigadchefen Hastfer (1788-1788)
• Från ett flertal militärer (1790-1790)
• Från fördelningen vid S:t Michel, Pumala, Randasalmi, Kyro m. fl. fördelningar.
• Från fördelningsgeneraler, åtskilliga chefer m.m. (1789-1790)
• Från kommissariatet och proviant- och furagemagasinen (1789-1790)
• Från landshövdingar och landsstatstjänstemän i Heinola och Kuopio 1788-1790, Uleåborg och Vasa 1789-1790. (1788-1790)
• Situationslängder (förslag)

Liittyvät toimijat

• Stedingk, Curt von (Arkistonmuodostaja)

Syystulilla 2.9. "Olavinlinnan piiritys 1788"-ampumanäytös

Tykkipursiyhdistys ry 27.8.2023

Tiedote

Syystulilla 2.9. "Olavinlinnan piiritys 1788"-ampumanäytös

Kesällä 1788 Ruotsin armeija piiritti venäläisten hallussa ollutta Olavinlinnaa. Tätä taistelua muistellaan 2.9. Syystulilla 1700-luvun asein ja univormuin. Ampumanäytöksessä ammutaan turvallisella replikatykillä ja käsiaseilla sekä esitellään aikakauden sotilaselämää. Kuulosuojat kehotetaan ottamaan mukaan erityisesti lapsille ja koiria ei toivota paikalle.

Sotilasleiriin Komendantin puistossa voi tutustua 2.9. aamupäivästä lähtien ja ampumiset tapahtuvat noin klo 11.30, 13.00 ja 14.30.

Harrastajien tavoite on elävöittää alueen historiaa ja esitellä Olavinlinnan 550. juhlavuodeksi 2025 suunnitelmaa suuresta "Olavinlinnan piiritys 1788-näytöksestä". Kymmenet harrastajat, miehet ja naiset ympäri maan, ovat kiinnostuneita osallistumaan taistelunäytökseen sekä Olavinlinnan tanssiaisiin ja illalliseen.

Paikalla kerrotaan myös Tykkipursiyhdistys ry:n "Turun rauhan rajaseutu 1743–1812"-hankkeen tuloksena kootusta arkistosta. Uusia tutkimuksia ja vanhoja artikkeleita on kerätty kaikkien kiinnostuneiden luettavaksi Tykkipursiyhdistyksen sivuilta https://tykkipursiyhdistys.blogspot.com/

. Samalla tietysti pyritään "rekrytoimaan" uusi jäseniä historian harrastuksen piiriin.

Sulkavan Tykkipursiyhdistys ry ja Jyväskylän Rautpohjan Tykkikerho toteuttavat tapahtuman yhdessä Pyhän Olavin Kilta ry:n kanssa.

#komendantinpuisto #savonlinnansyystulet

Tykkipursiyhdistys

Rautpohjan tykkikerho

Pyhän Olavin Kilta ry

Lisätietoja: Timo Vihavainen, timo.vihavainen@helsinki.fi, 050 376 2297

Kuva: Laitaatsillan näytös 2021, Kristian Liljeström

Turun rauha 1743

 Turun rauha 1743

Vuosina 1741–1743 käyty hattujen sota päättyi elokuun 7. päivänä 1743 allekirjoitettuun Turun rauhaan. Uusi valtakunnan raja siirtyi Kymijokeen ja Saimaalle, mutta rajalinjaa ei koskaan virallisesti vahvistettu maastossa. Rauhansopimuksen mukaisesti Ruotsi joutui luopumaan Haminan, Lappeenrannan ja Olavinlinnan linnoituksista.

Rauhanneuvottelijat aloittivat työnsä Turun vanhalla raatihuoneella helmikuussa 1742. Venäläiset neuvottelijat Aleksandr Rumjantsev ja Johan von Luberas vaativat aluksi koko Suomea ja Lyypekin ruhtinaspiispan valitsemista Ruotsin kruununperilliseksi. Kuultuaan kovat ehdot ruotsalaiset Erik Mattias von Nolcken ja Herman Cedercreutz ryhtyivät jarruttamaan neuvotteluja ja etsimään ulospääsyä kiperästä tilanteesta. Kesällä 1743 ehdot lievenivätkin sen verran, että Venäjä vaati enää Uudenmaan ja Kymenkartanon läänejä sekä mieleistään kruununperillistä. Nämäkin ehdot tuntuivat ruotsalaisista liian suurilta. Lopulta raja sovittiin vedettäväksi Kymijokeen ja Saimaalle, minkä lisäksi venäläiset saivat vielä Savonlinnan ympäristöineen. Ruotsin kruununperilliseksi valittiin Venäjän vaatima Lyypekin ruhtinaspiispa Adolf Fredrik.

Rajojen määrittelemiseksi maastossa kumpikin osapuoli perusti oman komissionsa: venäläisiä johti kenraali Abram Hannibal ja ruotsalaista ensin kenraali Johan Stiernschantz ja myöhemmin kenraali Lars Åkerhjelm. Venäläisten kannalta Turun sopimus osoittautui yhdessä keskeisessä kohdassa pahaksi virhearvioksi. Lappeenrannan ja Olavinlinnan välille ei tullutkaan suoraa vesitieyhteyttä, koska Puumalansalmi oli jäänyt kokonaan Ruotsin puolelle. Edistääkseen lukkiutuneita neuvotteluja venäläiset esittivät joulukuussa 1746 rajatarkistusta, jonka mukaan venäläiset saisivat Puumalansalmen eteläpuolisen alueen ja ruotsalaiset korvaukseksi lisäalueita Savosta. Ruotsalaiset eivät kuitenkaan suostuneet avaamaan Turun sopimusta, eikä rajalinjan määrittämisessä päästy eteenpäin.

Vasta kymmenen vuotta rauhasopimuksen jälkeen vuonna 1753 tehtiin uusi yritys rajan merkitsemiseksi maastoon. Rajakomissiot pitivät yhteensä 11 kokousta, mutta jäljellä jäi edelleen useita kiistakysymyksiä. Ensinnäkin rajan määrittäminen monihaaraisella ja saarien pirstomalla Kymijoella osoittautui hankalaksi. Toisena syynä oli rajalinjan määrittäminen Savossa, jossa komissiot eivät olleet päässeet yksimielisyyteen rajan alkupisteestä Parikkalan Tetrinsuolla. Kolmantena ja kaikkien vaikeimpana syynä oli kuitenkin Puumalansalmi, josta ruotsalaiset eivät suostuneet neuvottelemaan ollenkaan.

Kiistojen seurauksena Turun rauhan 1743 raja jäi maastossa määrittelemättä, eikä sitä vahvistettu myöskään Kustaa III:n sodan päättäneessä Värälän rauhassa vuonna 1790. Lopulta Haminan rauha vuonna 1809 poisti koko ongelman, kun Ruotsin ja Venäjän välinen valtakunnanraja siirtyi Pohjanlahdelle ja Tornionjokeen. Vuonna 1812 Uudenkaupungin ja Turun rauhoissa Venäjään liitetystä Vanhasta Suomesta muodostettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan kuulunut Viipurin lääni.

Jyrki Paaskoski 2023

Riitamaat Savossa Turun rauha 1743 jälkeen

 Riitamaat Savossa Turun rauha 1743 jälkeen

Turun rauhan rajaa ei koskaan vahvistettu maastossa, koska ruotsalaiset ja venäläiset eivät päässeet yksimielisyyteen rajan kulusta. Rajalle syntyi niin sanottuja riitamaita, joiden asukkaat eivät kuuluneet kumpaankaan valtakuntaan.

Turun rauhan rajan merkitseminen maastoon osoittautui hankalaksi. Huhtikuussa 1747 ruotsalaiset ja venäläiset maanmittarit kokoontuivat Savonlinnaan. Tarkoituksena oli yhdessä talonpoikien kanssa etsiä rajan alkupisteeksi määrätty Uudenkaupungin rauhan rajamerkki Parikkalan Tetrinsuolta. Venäläinen rajakomissio kuitenkin katsoi, että rajankäynti tuli alkaa läheiseltä Hirvivaaralta, mitä taas ruotsalaiset eivät hyväksyneet.

Ruotsalaiset löysivätkin Tetrinsuon rajamerkin, jossa olivat sekä venäläiset että ruotsalaiset merkinnät, mutta asiasta oli nyt kehittynyt arvovaltakiista. Yksimielisyyttä yhteisestä rajapisteestä ei saavutettu, ja molemmat ryhmät aloittivat rajalinjan merkitsemisen omista pisteistään: ruotsalaiset Tetrinsuolta ja venäläiset Hirvivaarasta.

Molemmat ryhmät etenivät rinnakkain läpi Kerimäen ja Säämingin pitäjien kohti Rantasalmea. Kerimäen ja Rantasalmen välille syntyi noin 70 kilometriä pitkä ja vajaat kaksi kilometriä leveä maakaistale, jonka sisäpuolelle jäi useita talonpoikaistiloja. Rajalinja ei kunnioittanut pitäjä- tai seurakuntarajoja vaan halkaisi ne viivasuorasti matkallaan kohti luodetta. Vastaavasti Savonlinnan länsipuolelle jäi paikoitellen noin kahden ja puolen kilometrin levyinen kaistale, joka kapeni tultaessa Sulkavalle.

Rajalinjojen väliin jääviä alueita kutsuttiin riitamaiksi, ja niiden asukkaita riitinkiläisiksi. Nimitys tuli siitä, ettei heillä ollut säännöllistä oikeudenhoitoa, eli ruotsiksi he olivat ”fritt ting”, ”vapaita käräjistä”. Riitinkiläiset eivät myöskään maksaneet veroja kummallekaan kruunulle. Asukkaita kutsuttiin leikkisästi myös sikaverolaisiksi: heidän tuottojaan verottivat vain heidän omat kotieläimensä. Esimerkiksi Kerimäellä tällaisia tiloja oli kaikkiaan 24 ja Enonkosken puolella 17 kappaletta. Kerimäen seurakunnan rippikirjatietojen mukaan riitamaalla asui 685 ihmistä 1700-luvun lopussa.

Kun riitamaiden asukaat eivät maksaneet veroja kummallekaan kruunulle, he eivät myöskään nauttineet esivallan suojelua ja turvaa. Lainkouran ulottumattomiin jääneille riitamaille pesiytyi salakuljettaja, väenottoja pakoilevia rekryyttejä ja erilaisia muita rikollisia. Nyrkkivalta oli tavallista eivätkä talonpoikien henki ja omaisuus olleet turvassa.

Ruotsi ja Venäjä tekivät riitamaalle 1760-luvun kuluessa ainakin kaksi yhteistä interventiota, jolla pyrittiin saamaan lainrikkojat käräjille. Syytetty Venäjän alamainen tuomittiin sikäläisessä alioikeudessa ja vastaavasti Ruotsin alamainen ruotsalaisessa kihlakunnanoikeudessa. Molemmissa noudatettiin Ruotsin Valtakunnan vuoden 1734 yleistä lakia. Käytäntö oli byrokraattinen, sillä jokaista oikeudenistuntoa varten tarvittiin erilliset suostumukset sekä Tukholmasta että Pietarista.

Vuoden 1743 Turun rauhan raja poikkesi monella tavalla esimerkiksi Suomen ja Venäjän välisestä nykyisestä rajasta. 1700-luvun raja oli helposti läpäistävissä eikä henkilö- tai matkustusasiakirjoja kysytty. Kahtia jaettujen seurakuntien asukkaat kulkivat vaikeuksitta rajan ylitse. Esimerkiksi Ruotsin puolella asuvat kerimäkeläiset tulivat sunnuntaisin jumalanpalveluksiin Venäjän puolelle Silvolaan, jossa kirkko tuolloin sijaitsi. Samaan tapaan Ruotsin valtakuntaan jääneet sääminkiläiset tulivat Venäjän puolelle Säämingin kirkkoon. Seurakuntien kirkolliset rekisterit olivat pappiloissa Venäjän puolella, ja niihin kirjattiin myös Ruotsin puoleisella Kerimäellä ja Säämingissä syntyneet lapset ja hautausmaihin siunatut vainajat. Kerimäen ja Säämingin kirkoissa ei kuitenkaan luettu ruotsalaisten maaherrojen kuulutuksia eikä rukoiltu ruotsalaisten hallitsijoiden puolesta vaan kuultiin venäläisen esivallan kuulutuksia ja rukoiltiin hyvinvointia keisariperheelle.

Riitamaiden ongelmasta ei päästy sopuun Kustaan sodan päättäneessä Värälän rauhassakaan vuonna 1790. Lopullisesti asia saatiin järjestykseen Haminan rauhassa vuonna 1809, jolloin Ruotsin ja Venäjän raja siirtyi Pohjanlahteen. Vuodesta 1812 lähtien riitamaat kuuluivat Viipurin lääniin.

Jyrki Paaskoski 2023

Mikä oli Vanha Suomi?

 Mikä oli Vanha Suomi?

Vuosina 1721 ja 1743 solmituissa Uudenkaupungin ja Turun rauhoissa Venäjä sai Ruotsilta Viipurin, Käkisalmen ja Kyminkartanon provinssit. Näitä provinsseja kutsuttiin Suomen sodasta 1808–1809 lähtien Vanhaksi Suomeksi erotukseksi juuri valloitetusta Uudesta Suomesta, josta muodostettiin Suomen suuriruhtinaskunta.

Uudenkaupungin rauhassa Venäjään liitettiin Karjalankannaksen pitäjät ja osia Virolahden, Lappeen, Jääsken ja Parikkalan pitäjistä. Alueella oli kaksi kaupunkia: Viipuri ja Käkisalmi, joissa molemmissa oli myös linna. Tämä niin sanottu Pietari Suuren raja seuraili pääpiirteissään nykyistä Suomen ja Venäjän välistä rajaa.

Rauhansopimuksessa Viipurin ja Käkisalmen provinssin asukkaille taattiin vain uskonnonvapaus. Käytännössä kuitenkin 1720-luvun lopulta lähtien alueella noudatettiin ruotsalaisia hallinnollisia käytäntöjä ja ruotsalaisperäistä verotusta. Oikeudenhoito perustui 1300- ja 1400-luvuilta peräisiin oleviin Maunu Eerikinpojan kaupunginlakiin ja Kristoffer Baijerilaisen maanlakiin. Tämä johtui siitä, että Viipurin provinssi samaistettiin Liivinmaan ja Viron provinsseihin, jotka olivat saaneet pitää laajat erioikeutensa. Tästä syystä Viipurin provinssin verot toimitettiin Liivinmaan ja Viron kamarikonttoriin. Vastaavasti Viipurin ja Käkisalmen provinssien oikeudenhoitoa valvottiin Liivinmaan ja Viron oikeuskollegiossa.

Ruotsi joutui Turun vuoden 1743 rauhassa luovuttamaan Kyminkartanon provinssin, johon kuuluivat Haminan, Lappeenrannan ja Olavinlinnan linnoitukset. Valtakunnan raja kulki Kymijoella. Mäntyharjulla se kääntyi itään, ja Puumalansalmi jäi Ruotsin puolelle. Tämän jälkeen raja halkaisi Sulkavan, Säämingin, Rantasalmen ja Kerimäen pitäjät ennen kuin se yhtyi Parikkalassa vuoden 1721 rajaan.

Turun rauhansopimuksen mukaisesti Kyminkartanon provinssi sai pitää entiset privilegionsa eli vuoden 1734 yleisen lain, ruotsalaisperäisen hallinnon ja ruotsalaiset verokäytännöt. Vanhassa Suomessa noudatettiin siten kahta tai oikeastaan kolmea erilaista lakinormistoa. Uudenkaupungin rauhan itäpuolella olivat käytössä keskiaikaiset ruotsalaiset lait ja Turun rauhan alueella vuoden 1734 yleinen laki. Molemmilla alueilla oli noudatettava myös Venäjän hallitsijoiden ja ylimpien hallintoelinten ukaaseja.

Ruotsalainen perinne törmäsi 1700-luvun kuluessa yhä useammin tiukentuviin venäläisiin käytäntöihin. Erityisesti tämä näkyi Katariina II hallituskaudella, jolloin luovuttiin ruotsalaisista verokäytännöistä, hallintorakenteista ja oikeuslaitoksesta. Tilalle tulivat koko keisarikunnassa yhtäläiset hallinto- ja oikeudenkäyttönormit sekä venäläisperäiset verot. Integrointi johtui Katariina II:n tarpeesta tiivistää keisarikuntaa sisäisten ja ulkoisten uhkien edessä. Napoleonin sotien myötä vuonna 1797 Vanhassa Suomessa aloitettiin myös väenotot, joita ei ollut tehty vuoden 1721 jälkeen.

Lahjoitusmaat eli donaatiot muodostivat hankalan maanomistuksellisen ja sosiaalisen ongelman Vanhan Suomen ajanjaksolla. Venäjän hallitsijat olivat lahjoittaneet kokonaisia pitäjiä ja kyliä korkeille aatelis- ja virkamiehille. Niiden erikoisuutena oli se, että talonpoikien verot määrättiin vuodesta 1728 kruunun toimesta ja lahjoitusmaanhaltijan piti tilittää kolmasosa verokertymästä kruunulle. Tähän tuli muutos 1770-luvulla, jolloin donataarit tehostivat omaa kartanotalouttaan. Saavuttaakseen tavoitteensa he sivuuttivat kruunun ohjeet ja määräsivät talonpojille lisää päivätöitä. Tämä niin sanottu kontrahtijärjestelmä lisäsi lahjoitusmaiden sosiaalista jännitystä ja johti talonpoikien vastarintaan, jota taltuttamaan tarvittiin jopa sotaväkeä. Tilanne oli akuutti vielä 1810-luvulla.

Suomen sodan jälkeen tilanne Ruotsin ja Venäjän välillä oli muuttunut. Valtakunnan raja oli siirtynyt Pohjanlahteen ja Tornionjokeen, ja Ruotsin ja Venäjän välit olivat lähentyneet Napoleonin sotien paineessa. Keväällä 1811 ruotsalainen kreivi Gustaf Mauritz Armfelt astui Venäjän palvelukseen ja ehdotti ensi töikseen Aleksanteri I:lle Vanhan Suomen yhdistämistä Viipurin lääninä Uuteen Suomeen eli Suomen suuriruhtinaskuntaan. Joulukuussa 1811 keisari teki tarvittavat päätökset ja yhdistämistoimet aloitettiin seuraavana vuonna Viipurin läänin järjestämiskomitean johdolla. Keisarin ja Armfeltin hyvistä aikomuksista huolimatta yhdistämisen käytännön toimet sujuivat hitaasti. Viimeisenä Vanhan Suomen historiallinen jäänne eli lahjoitusjärjestelmä purettiin vasta 1900-luvun alussa.

Jyrki Paaskoski 2023

Punkaharju Kustaan sodassa vuosina 1788–1790

Punkaharju Kustaan sodassa vuosina 1788–1790

Kustaan sodassa 1788–1790 Punkaharju oli tärkeä nimenomaan siksi, että sen kautta valvottiin Puruveden ja Pihlajaveden vesitieliikennettä. Harjun kautta kulki myös maantie Olavinlinnasta Käkisalmeen.

Savon prikaatin joukot saapuivat komentajansa eversti Berndt Hastfehrin johtamina Olavinlinnan edustalle heinäkuussa 1788. Prikaatin joukot piirittivät linnan ja moukaroivat tykistöllä sen muureja. Tarkoituksena oli pakottaa linnan venäläinen varuskunta antautumaan, mutta toimet osoittautuivat turhiksi. Linnan muureihin ei saatu aukkoja, koska ruotsalaisten tykistö ei ollut tarpeeksi järeää. Venäläiset olivat varautuneet piiritykseen etukäteen ja keränneet runsaasti elintarpeita muurien sisäpuolelle. Olavinlinnan komendantti ilmoittikin, ettei linnan varusväki tule missään olosuhteissa antautumaan.

Yksi Savon prikaatin osastoista eteni valtakunnan rajan pinnassa olevalle tärkeälle Punkaharjulle heinäkuussa 1788 ja karkotti alueella toimineen kevyesti aseistetun venäläisen vartioston. Punkaharju oli sotilaallisesti tärkeä, sillä sen rannoilta voitiin valvoa vesitieliikennettä Puruvedeltä Pihlajavedelle ja päinvastoin.

Savon prikaatin hyökkäysosasto koostui 30 rakuunasta ja noin 140 jalkaväkisotilaasta, joita komensi kapteeni Carl Johan Adlercreutz, myöhempi Suomen sodassa 1808–1809 ansioitunut kenraali. Osastolla oli mukanaan muutama kevyt kanuuna ja pienempiä nikhakoja. Ruotsalaisten päätukikohta oli Tuunaansaaressa harjualueen länsipuolella. Lisäksi varustuksia ja tykkiasemia oli varsinaisella harjualueella Kirkkoniemessä, Silvonniemessä ja Tuppuranniemessä.

Ruotsalaiset ja venäläiset eivät kuitenkaan taistelleet Punkaharjulla. Adlercreutzin johdolla yksi pienempi osasto kuitenkin suoritti väkivaltaisen tiedustelun Parikkalan suuntaan elokuussa 1788 ilman mainittavia tuloksia. Venäläiset olivat kaikessa hiljaisuudessa keränneet joukkoja ja varusteita Käkisalmen pohjoispuolelle ja valmistautuivat etenemään kohti Punkaharjua ja piiritettyä Olavinlinnaa.

Eversti Hastfehrin liityttyä Kustaa III:ta vastaan kapinoiviin upseereihin myös sotatoimet Olavinlinnan ja Punkaharjulla päättyivät. Elokuun lopulla Hastfehr määräsi joukot vedettäviksi Punkaharjulta ja Olavinlinnan piirityksen lopetettavaksi. Myöhemmin syksyllä kuningas pidätytti Hastfehrin ja määräsi Savon prikaatin uudeksi komentajaksi eversti Curt von Stedingkin.

Vuosien 1789 ja 1790 sotatoimet eivät ulottuneet Punkaharjulle. Venäläiset kuitenkin vahvistivat harjualueen puolustusta rakentamalla redutteja eli tykkiasemia muun muassa Tuunaansalmen Rakokivenniemeen, Laukansaaren pohjoisrannalle ja Pentiniemeen lähelle Punkasalmea. Venäläisen vartioston päätukikohta sijaitsi harjun keskiosassa Kirkkoniemessä. Nämä tiedot ovat peräisin kenraali A. V. Tutškovin atlaksesta, joka valmistui vuonna 1794 ja esiteltiin keisarinna Katariina II:lle.

Vuosina 2021–2023 toteutetussa Punkaharjun sotavarustushankkeessa kartoitettiin sekä ruotsalaisten että venäläisten eri aikoina rakentamia varustuksia. Selvityksen mukaan Kustaan sodan aikaiset ruotsalaisten raportit ja kartat sekä Tutškovin atlaksen tiedot pitävät pääosin paikkansa.

Jyrki Paaskoski 2023

Venäjän Saimaan laivasto ja sen toiminta 1780 - 1810

Ljudmila Ivanovna Spiridonova    

VENÄJÄN SAIMAAN LAIVASTO JA SEN TOIMINTA 1780 – 1810 >>

Etelä-Karjalan museon julkaisusarja nro 21

Puumalan evakuointi

 

Puumalan evakuointi

 

Puumalaa on mainittu Savon Gibraltariksi ja ennen ns. Suvorovin kanavien rakentamista se olikin paikka, joka jokaisen vesitse Savonlinnan ja Lappeenrannan väliä kulkevan piti ohittaa. Vuoden 1743 raja jätti Puumalan salmen Ruotsin puolelle ja venäläiset joutuivatkin alistumaan tarkastuksiin sen ohittaessaan.

Puumalan strategisen sijainnin takia se linnoitettiin vahvasti ja sinne suunniteltiin jopa kaupunkia, jolle Samuel Möller piirsi jopa asemakaavankin.

Talvella 1788-1789 Puumalan tukikohtaa komensi majuri Carl Pontus Gahn ja rakennutti sinne 11 raskaan tukin rantapatterit sekä leipomon ja ruutikellarin. Puumalassa oli myös kuusi tykkipurtta (jollaa?) ja pienempiäkin veneitä oli varustettu nikhaka-luokan tykeillä. Suurta päälinnaketta ei vielä ollut aloitettu rakentaa.

Samanaikaisesti kun venäläiset hyökkäsivät etelästä Kyyrön ja Porrassalmen kautta Mikkeliin ja edelleen Juvalle, hyökkäsivät ne G.J. von Knorringin johdolla 11.6.1789 Puumalaan.

Gahnin joukot puolustautuivat, mutta jäivät pussiin, kun venäläiset etenivät Juvalle sekä Mikkelin että Sulkavan suunnalta. Tässä tilanteessa Gahnin noin 600 miehen osasto naulasi raskaat tykit ja lähti veneillä Sulkavan kautta kohti itää ja Raikuun kanavaa.  Viinikaisen ja Mäen mukaan puolustajia oli vain 300 miestä. G.H. Jägerhorn taas kertoo Gahnilla olleen peräti 14 tykkivenettä (canonslupar).

Matalasta kanavasta veneet vedettiin Paasvedelle, mikä aiheutti kölivaurioita, mutta sieltä ne pääsivät Joroisiin 6.7. mennessä ja osallistuivat sitten taisteluihin Laitaatsillassa. Lähtiessä yksi kuormalotja upposi.

Venäläisen version mukaan ruotsalaiset vetäytyivät 13 aluksella 12.7. asemistaan, jonka jälkeen venäläiset ylittivät salmen, ottivat muutamia vankeja ja saivat sotasaaliiksi 16 tykkiä, suuren määrän ruutia, erilaisia sotatarvikkeita ja joitakin suuria aluksia.

 

Jägerhorn 2004

Lappalainen 2014

Tutškovin kartasto 2007

Viinikainen – Mäki 2015

Heinäkuun viidentenä

 

Heinäkuun viidentenä

 

J.L. Runeberg kiteyttää koko isänmaallisen sanomansa runossaan Heinäkuun viides päivä. Siinä ylistetään sekä Suomen luontoa, että sen asukkaiden moraalista kuntoa: kansa kesti ja kärsi kaiken, eikä suostunut petokseen epätoivoisessakaan tilanteessa. Mutta myös suru kuuluu kuvaan.

Tällaisen ihanteellisuuden symboliksi Runeberg nostaa J.Z. Dunckerin, joka oli ”kaikist’ urhoisin”. Hän oli lähtöisin yksinkertaisista oloista Ristiinan pitäjästä ja lähti sotatielleen Suomen sotaan (1808-1809) Savon jääkärien Sulkavan komppanian päällikkönä. Hän kuoli vieraalla maalla, mutta ei antautunut edes epätoivoisessa tilanteessa. Tämän myös venäläiset huomioivat ja järjestivät hänelle sankarihautajaiset.

Nykyajan makuun runo Heinäkuun viides päivä saattaa tuntua kohtuuttoman sentimentaaliselta, mutta Suomen kansalle Runebergin Vänrikit, joiden sanoma tuossa runossa tiivistyy, antoivat vuosisadan ajan tavattomasti uutta omanarvon tuntoa ja ne olivat vaikeina aikoina erittäin suosittua lukemista.

Dunckerin muistoa kannattaa kunnioittaa tänäkin päivänä ja hänen mukaansa on myös nimetty Tykkipursiyhdistys ry:n tykki, jota käytetään historiallisten tapahtumien elävöittämisessä.

Heinäkuun viides päivä on myös sopiva hetki julkistaa sitä aineistoa, jota Tykkipursiyhdistys on koonnut Etelä-Savon seudun historiasta erityisesti ajalta, jolloin Turun rauhan raja (1743-1812) oli voimassa.

Tätä työtä varten on perustettu projekti Rajupusu leaderin tuella. Nyt julkaistava materiaali ei vielä käsitä kaikkea sitä, mitä yleisön käyttöön on tarkoitus tuoda, mutta katsomme järkeväksi julkistaa sen jo nyt tässä muodossaan, jotta yleisö voisi sitä kommentoida ja tarvittaessa kartuttaa.

 

Helsingissä 5.7.2023

 

Timo Vihavainen

Tykkipursiyhdistys ry:n puheenjohtaja

Julkaistu heinäkuun viides päivä 5.7.2023 https://tykkipursiyhdistys.blogspot.com/ Video: Duncker-tykin juhlalaukaus Laitaatsilta-päivässä 2.10.2021 / KLiljeström

Saatteeksi

 

Saatteeksi

 

Tämä materiaali, joka julkaistaan Tykkipursiyhdistysry:n kotisivulla, on tarkoitettu sekä paikallisen väestön että turistien käyttöön ja sen tehtävänä on kerätä yhteen vuosina 1743-1812 Suomen suuriruhtinaskunnan ja samalla myös Ruotsin valtakunnan itärajana ollutta Turun rauhan rajaa ja aikakauden muuta, etenkin sotilaallista historiaa käsittelevää aineistoa.

Koska nimenomaan sotalaitokseen ja sotiin liittyy suurin osa aikakauden kiinnostavinta materiaalia, on se noussut tässä materiaalissa keskeiseksi. Ote ei kuitenkaan ole ollut varsinaisesti sotahistoriallinen ja siitä kiinnostuneet löytävät lisää luettavaa artikkelien kirjallisuusluetteloista.

Materiaalin keskiössä on Kustaa III:n sota henkilöineen ja tapahtumineen ja erityisesti sen tapatumat itäisessä ja eteläisessä Savossa. Kymenlaakson ja meririntaman tapahtumat on suljettu tästä materiaalista pois ja alueellisesti mukaan on tullut Rantasalmelta ja Savonlinnasta Mikkeliin ja Ristiinaan ulottuva alue.

Suomen sota 1808-1809 kulki myös tämän alueen läpi, mutta itse tällä seudulla ei tapahtunut paljoa, kun rintama siirtyi heti pohjoisemmas eikä enää palannut tänne saakka takaisin. Joka tapauksessa myös tämän seudun miehet taistelivat tässäkin sodassa vielä Ruotsin alueella ja sen jälkeen jopa Saksassa ja heidänkin vaiheitaan on lyhyesti käsitelty.

Tätä materiaalia on mahdollista ja toivottavaa koko ajan lisätä ja kehittää ja lukijoita kehotetaankin niin tekemään. Perusideana on joka tapauksessa ollut antaa tietyn alueen asukkaille käsitys siitä, miten heidän kotiseutunsa vaiheet ovat liittyneet suurempiin kokonaisuuksiin ja jopa maailmahistoriaan tietyn aikakauden valtiomiesten ja sodanjohtajien kautta ja millaisiin kohtaloihin se on johtanut paikalisen väestön.

Tämän materiaalin keräämisen on ulkomaisten arkistovierailujen osalta mahdollistanut Rajupusu leaderin myöntämä rahoitus. Toimikoon tämä projekti alkuna eteläisen Savon kuntien yhteistyölle paikallisen historian tunnetuksi tekemiseksi ja elävöittämiseksi.

Heinäkuun viides päivä

 

Heinäkuun viides päivä

 

J.L. Runebergin runouden ja erityisesti Vänrikki Stoolin tarinoiden kansallinen merkitys Suomen historiassa on niin suuri, että sen rinnalle voi tuskin asettaa mitään muuta.

Erityisen suuri tämä merkitys oli Venäjän vallan aikana, jolloin Vänrikki Stoolin henkilöiden ympärille kasvoi todellinen kultti, jossa vallisteva isänmaallisuus kohdistui sekä ihmisiin, mukaan lukien suomalaiset kansanihmiset, että itse maahan ja sen luontoon.

Runo Heinäkuun viides päivä on kansallisen romantiikan helmiä. Se keskittyy itse asiassa eräänlaiseen isänmaalliseen luontomystiikkaan, mutta muistuttaa samalla siitä, että isänmaa on myös vaatinut uhreja, jollaiseksi tässä runossa valikoituu ristiinalainen Joakim Zachris Duncker, joka aloitti Suomen sodassa Sulkavan komppanian päällikkönä ja sai maineen urhoollisista urhoollisimpana, kuten runossa vakuutetaan.

Runebergin tyylilajit vaihtelivat pateettisuudesta huumoriin ja tämän runon viritys kuuluu ennen muuta edelliseen kategoriaan. Nykyaikainen lukija saattaa olla jo kauaksi etääntynyt tällaisesta tyylistä, mutta on syytä ymmärtää, että vaikeina aikoina tämäkin runo ja muut sen kaltaiset olivat kansakunnalle tärkeitä.

Duncker on tänäkin päivänä muistamisen arvoinen.

Heinäkuun viides päivä

"Nyt kesäpäivä loistavi,

niin oudoks muuttaa mieleni

tää aamu armahainen;

jos haluat, niin lehtohon,

suvisen ilman sulohon

nyt käymme, nuorukainen;

tää päivä juhlapäivä on."

Soturi vanha lausui tään,

pois verkon laski kädestään

ja ääneti mua johti;

ja poikki kukkaniittyjen

sinisen järven rannallen,

mi kastehelmin hohti,

nyt kävi kulku hiljainen.

Oi suloutta taivaan, maan!

Ei vanhus hiisku sanaakaan,

vain katsoo ihaellen.

Sai kyynel hälle silmähän,

kun käteheni tarttui hän

ja kuiska hymyellen:

"Maan eestä kuolisitko tään?"

Vait olin. Sydämellisen

vain silmäyksen loin hänehen,

ei vaatinut hän muuta.

Ja hetken äänet' oltuaan

ja kummult' ihaeltuaan

taas seudun ihanuutta

hän ääneen puhkes lausumaan:

"Rannalta tältä palasen

maat' ihanaista isien

sa näet, nuorukainen:

kuin Virtain järvet ihanat

on Saimaan sadat lahdelmat,

Imatra pauhaavainen

ja Vuoksen aallot vaahtoisat."

"Ja jos käyt Pohjan äärihin,

laelle tuiman tunturin,

yht' ihanaa siell' oisi;

ja jos sa rannan aukean

näet Pohjanalahden huuhtoman,

niin rakkautta loisi

sinulle Suomi rintahan."

"Mut käsitätkö mieleni

ja kyynelen, mi vierevi

nyt hiljaa silmästäni,

ja muistoa miks herättää

niin suloista, niin synkeää

tää päivä mielessäni?

On viides heinäkuuta tää."

"Koittaapi päivä, loppuun käy;

monesta jälkeä ei näy,

kun kulunut on suotta.

Vaan tää jäi mulle muistohon,

tää viides heinäkuun, siit' on

nyt seitsentoista vuotta;

se Dunckerin vei kuolohon."

"Tääll' oli kansa Suomessa,

viel' on se; surun tuttuna

se kaikk' on saanut koittaa;

sen alttius on rajaton,

se tyyni, vakaa, jäykkä on,

sen miehuus kuolon voittaa;

sen kansa meidän kansa on."

"Levossaan siinä nyt sen näät,

sit' ei nyt häiri synkät säät,

mut sitä hellit vainen;

ma näin sen koetuksissa,

tulessa, hallan kourissa,

se ain' ol' yhdenlainen;

arvaahan, mitä tunsin ma."

"Ma näin sen verta vuotavan,

näin voittavan, näin sortuvan,

mut pettäjää en lainkaan;

maill', jota päivä pakeni,

viel' urho hyinen taisteli

ja väistynyt ei vainkaan,

vaikk' ihan toivo raukesi."

"Mik' urhoisuus, mi kestävyys,

mik' into, mikä ylevyys

ja vakuus vaiheissansa

sill' olikaan, jot' ihannoi

ja jolle sankarnimen soi

nää miehet, tämä kansa

ja kuoltuakin jumaloi!"

"Mut kysy, jos sa milloinkaan

urhoisan vanhan sotilaan

ajalta tapaat tältä:

oliko miestä kuitenkin,

jok' oli kaikist' urhoisin?

Saat vakaan vastuun hältä:

niin, herra, tunsin Dunckerin."

"kodista köyhäst' oli hän,

laps saloseudun synkeän,

ei suvultansa suuri,

vaan tuli kunniaksi maan,

nous arvoon arvaamattomaan,

ol' lujin Suomen muuri,

ja muistons' elää ainiaan."

"Ja tämän maineen kirkkahan,

sen omaks hälle hehkuvan

sydämen lämpö antoi;

ja synnyinmaalleen armaallen

kuin morsiolle, äidillen

hän kaikki uhriks kantoi; -

näin saavutti hän suuruuden."

"Hän kaatui; mutta kuolemaa

oi suloista, kun kuolla saa

noin loistehessa maineen!

Ei huku unhojärveen hän,

vaan lailla luodon vihreän

kohoopi alta laineen;

kuoleepi, eikä kuole hän."

"Maa, kukkasissas loistaos.

Suv'aalloistasi nostaos

vihanta lehtiranta,

rusoittaa vaarojesi suo,

ja välkkyelköön virtais vuo,

ja kohti taivaan kantta

sininen Saimaa-silmäs luo!"

"Niin että muisto vastakin

kun mainitseepi Dunckerin,

ylpeillen virkkaa saisi:

'Maa kaunis tuo, se hymyllään

sai urhon lemmen syttymään:

kes sit' ei armastaisi?

Hän kuoli eestä kullan tään.' "

 

 

Paavo Cajanderin suomennos vuodelta 1889.

Heinäkuun viides päivä -runon loppuvinjetti, 1897 - 1900

https://www.kansallisgalleria.fi/fi/object/391880