Wilhelm Schultz von Ascheraden (Вильгельм Шулц фон Ашераден) 1740-1792

 

Wilhelm Schultz von Ascheraden (Вильгельм Шулц фон Ашераден) 1740-1792

Kenraaliluutnantti (1790), Vladimirin rakuunarykmentin komentaja, Viipurin komendantti. Johti Savonlinnasta käsin Sulkavan kautta Juvalle hyökänneitä joukkoja.

Alkujaan saksalainen sotilas, joka oli taistellut sekä Euroopassa että Kaukasuksella.

 Kustaa III:n sodassa Schultz komensi Savonlinnasta Sulkavan kautta Juvalle edennyttä osastoa. Pian sen jälkeen hän kärsi tappion Parkumäessä 1789 ja siellä haavoittuneena perääntyi Savonlinnaan ja sen jälkeen siirtyi pois rintamapalveluksesta.

Sulkavalla menestyksellisesti suoritetun tiedustelun ja muun kunnostautumisen johdosta sai vuonna 1789 Pyhän Vladimirin ritarikunnan toisen luokan ristin. Vuonna 1790 nimitettiin kenraaliluutnantiksi ja vuonna 1791 Viipurin ylikomendantiksi.

Suvorovin sapuskat

 

Suvorovin menyy

 

Suvorovin sapuskat

Generalissimus Aleksandr Suvorov (1730-1800), tuo suomalaiseksikin joskus laskettu omituinen sotasankari on nyt Itä-Suomessa ajankohtainen myös siksi, että hänen nimeään kantavaa turistireittiä ollaan valmistelemassa kaupalliseen käyttöön. Tai ainakin oltiin ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan.

Tunnetusti Suvorov heti Kustaa III:n sodan jälkeen lähetettiin Suomeen, jossa hän asui toista vuotta suunnittelemassa ja johtamassa Turun rauhan rajan linnoitustöitä.

Jäljet näkyvät yhä ja jopa Olavinlinna olisi tyystin toisen näköinen ilman Suvorovin työtä. Sehän vahvistettiin hänen toimestaan kestämään ankaraakin piiritystä ”pääkaupungin kivikilven” pohjoisena päätepisteenä. Lappeenrantaan Olavinlinnan yhdisti huomattavan suuri järvilaivasto, jota varten kaivettiin neljä kanavaa. Ne ovat yhä jäljellä ja osittain jopa kunnostettujakin.

Lappeenrannasta Ruotsinsalmeen eli Kotkaan ja pitkin Kymijoen vartta kulki linnoituslinja, jonka Suvorov kunnosti ja osin rakensikin. Keskeneräiseksi jäänyt Kyminlinna on linnoituksista mahtavin, Taavetti, Utti ja Kärnäkoski parhaiten kunnostettuja ja käymisen arvoisia paikkoja.

Suvorov oli lievästi sanoen omapäinen ja omituinen hahmo, joka puhui ruotsalaisista (eli siis suomalaisista) sukujuuristaan ja ihaili Kaarle XII:ta. Hän osasi suomea ja jopa harhautti Savonlinnan kaupunkipahasen johtoa saapumalla talonpojaksi pukeutuneena sen pakeille.

Suurmieheksi nousseen ja nykyisellä Venäjällä suorastaan palvotun Suvorovin elämäntavat olivat yksi hänen kuuluisan omituisuutensa ilmaus. Jopa hänen ruokailutottumuksensa olivat kummalliset.

Ilmeisesti asiantuntevin kuvaus Suvorovin ruokailutottumuksista on peräisin sotilaspalvelijalta, kersantti Ivan Sergejeviltä ja se julkaistiin Majak-lehdessä vuonna 1842. Sergejev oli aikoinaan palvellut Suvorovia 16 vuotta.

Sen mukaan Suvorovilla oli tapana herätä jo heti puolen yön jälkeen ja tehdä sen jälkeen alasti ruumiinharjoituksia, mutta myös samalla opetteli turkin, tataarin ja karjalan kielen sanoja. Hänellä oli omia talonpoikia karjalan opettajinakin. Ottakaamme siis vakavasti hänen maineensa suomenkielen osaajana.

Sen jälkeen hän kieriskeli märässä ruohikossa tai otti kylmän ”suihkun” ja joi 3 kupillista mustaa teetä, kerman kanssa ellei ollut paastopäivä. Ennen lounasta, joka oli jo klo 8, Suvorov puolipukeissa vielä lauloi nuottikirjasta bassoäänellään. Tämä on erikoista, sillä hänhän oli pieni ja hintelä ruumiiltaan.

Aamiaista tai illallista Suvorov ei nauttinut. Illalla hän saattoi ottaa makean viinin kanssa hilloa tai muutaman sokerissa pyöritellyn sitruunaviipaleen.

Lounas oli Suvorovin ainoa varsinainen ateria ja sinne kutsuttiin myös vieraita 15-20 henkeä. Suvorov piti paljon kaalikeitosta ja paastopäivinä syötiin kalakeittoa. Lisäksi oli lämmin pääruoka (žarkoje), jota hän ei aina syönyt. Hän kärsi heikosta vatsasta kuten myös Mannerheim.

Ennen ateriaa Suvorov otti yhden ryypyn kuminaviinaa, zakuskana oli aina retikkaa. Ruokajuomana hän nautti hyvin kohtuullisesti unkarilaista viiniä tai Malagaa.

Piirakoita Suvorov söi tuskin koskaan ja kastikkeita harvoin. Aterioilla oli korkeintaan 7 lajia, mutta Suvorov ei niitä kaikkia nauttinut.

Paastoviikolla Suvorov söi sieniä, sen jälkeisillä viikoilla myös kalaa. Piinaviikolla hän joi vain teetä.

Lounaan jälkeen ruhtinas ja generalissimus kävi päiväunille. Sitä ennen hän nautti tuopin englantilaista olutta, johon oli sekoitettu sokeria ja raastettua sitruunan kuorta.

Suvorovin suuhun on pantu lause: ”Aamiainen syö yksin, lounas jaa muiden kanssa ja illallinen jätä viholliselle!”

Legendat esittävät Suvorovin hyvin vaatimattomana ja kansanomaisena, päällikkönä, joka söi sotilaiden kanssa samasta kattilasta kaalikeittoa ja puuroa.

Tunnettu Ivan Kljušnikovin runo kertoo, että Suvorov oli aito venäläinen (eikä siis esimerkiksi suomalainen) ja siis rakasti koko sielullaan omaa Venäjäänsä. Hän oli myös sotilas ja söi siis kaalikeittoa ja puuroa ja joi venäläistä kvassia ja vodkaa.

Tämä lienee totta. Sotilaiden ruokana pidettiin nimenomaan kaalikeittoa ja puuroa (Щи да каша –пища наша). Venäjän armeijassa sotilaat valmistivat itse ruokansa keittoporukoissa eli artteleissa ja saivat usein vain pussillisen jauhoja päivässä. Vodkaa tarjottiin usein myös sotilaille, koska sen arveltiin edistävän terveyttä.

Tunnettu sotilasruoka oli myös tattaripuuro, jota saatettiin myös paistaa pannulla sianlihan ja sipulin kanssa, mikäli ruokatilanne sen salli. Siitä piti myös Mannerheim.

Sotilaiden mahdollisuudet valita ruokansa riippuivat tietenkin suuressa määrin siitä, missä he olivat ja mikä oli huoltotilanne. Sergejevin kuvaamat ateriat kuuluivat ehkä lähinnä kartanoelämään.

Nyt sitten pitäisi kai kehitellä myös turisteja varten suvorovilainen ruokalista, joka on mahdollisimman aito, herkullinen ja eksoottinen samaan aikaan.

Suvorov ei kuulemma syönyt varsinaisesti makeita ruokia, mutta makeat viinit, hillot, ym. näyttävät maistuneen.

 

Rimski-Korsakov, Aleksandr Mihailovitš (1753-1840)

 

Rimski-Korsakov, Aleksandr Mihailovitš (1753-1840)

 

Aloitti uransa Preobraženskin kaartinrykmentissä. Venäläisen wikipedian mukaan hän osallistui Pugatšovin kapinan kukistamiseen ja Turkin sotaan, jossa sai 4. luokan yrjönristin. Sen jälkeen hän osallistui Kustaa III:n sotaan Semjonovski-rykmentin riveissä, jolloin kunnostautui lyömällä ruotsalaiset Kyminkartanossa.

Kummallinen on kohta, jossa kerrotaan, että Rimski-Korsakov 19.4.1790 valloitettuaan Savonlinnan/ pitäen hallussaan Savonlinnaa hävitti ruotsalaisten tukikohdan Juljaksonin (Yläksen??) kylän luona saaden saaliiksi tykkejä, paljon vankeja ja asevaraston. Tästä hyvästä hän sai Pyhän Vladimirin ritarimerkin, kultaisen miekan ja 2000 ruplan elinikäisen eläkkeen.

(он 21 августа 1789 года разбил шведов при Кюменгарде, а 19 апреля 1790, овладев Нейшлотом, истребил шведский пост при деревне Юляксон, причём захватил неприятельские орудия, множество пленных и склад оружия. За это получил золотую шпагу, орден св. Владимира и пожизненную пенсию в 2000 рублей)

Sen jälkeen hän mm. teki matkan Englantiin ja tausteli Koburgin prinssin alaisuudessa ranskalaisia vastaan. Myöhemmin hän osallistui Persian sotaretkelle ja sai Aleksanteri Nevskin ritarimerkin. 1798 hänestä tuli Semjonovski-kaartinrykmentin komentaja. Suvorovin Italian-retkellä ranskalaiset Massenan joukot löivät hänen joukkonsa Zürichin luona.

Paavali erotti hänet armeijasta, mutta Aleksanteri I otti jälleen palvelukseen ja nimitti jalkaväenkenraaliksi. Suomen sodassa hän komensi kolmea divisioonaa, mutta riitauduttuaan sotaministeri Araktšejevin kanssa jäi kolmeksi vuodeksi pois armeijasta. Sen jälkeen hän palasi entiseen virkaansa Liettuan sotilaskuvernöörinä ja hoiti sitä vuoden 1830 Puolan kapinaan saakka.

 

”Yläksen” kylän ja taistelun merkitys on jäänyt minulle hämäräksi. Koska se tapahtui 19.4.1790, ei sitä voida sekoittaa Laaitaatsillan taisteluun, jossa Rimski-Korsakov komensi venäläisiä. Ruotsalaisen ajanlaskun mukaan päivä olisi 30.4.1790. Silloin ei Savossa ollut taisteluita, mutta kyllä sen sijaan Kärnäkoskella. Siellä Rimski-Korsakov oli mukana, mutta Jussi T. Lappalaisen mukaan kovin tehottomasti ja innottomasti.

Pietariin raportoitaessa asia saattoi näyttää erilaiselta tai sitten ruotsalaiset ovat mustanneet hänen mainettaan.

Karl-Heinrich von Nassau-Siegen (Charles-Henri de Nassau-Siegen), 1743-1808

 

Karl-Heinrich von Nassau-Siegen (Charles-Henri de Nassau-Siegen), 1743-1808

 

Nassau-Siegenin prinssi oi 1700-luvun kuuluisimpia kansainvälisiä seikkailijoita. Hän toimi sekä vuoden 1789 että vuoden 1790 Ruotsinsalmen meritaistelussa venäläisen puolen komentajana. Edellisen taistelun hän voitti ja jälkimmäisen hävisi.

Nassau-Siegenin ruhtinaskunta oli lakannut olemasta jo vuonna 1743, mutta sen hallitsijan jälkeläisillä oli oikeus ruhtinaalliseen nimeen ja titteliin (Karl-Heinrichia nimitettiin myös Venäjällä arvonimellä prints eikä knjaz, koska hän periaatteessa kuului Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ruhtinaisiin). Keisarikunta enempää kuin Nassau-Siegenin sukukaan eivät kuitenkaan tunnustaneet sukulaisuuden velvoittavuutta, koska Karl Heinrich oli syntynyt ns. morganaattisesta avioliitosta.

Karl Heinrichiin on jälkimaailma suhtautunut vaihtelevasti. Aikalaiset vierastivat hänen pöyhkeyttään, kuten Curt von Stedingk venäläisten upseerien osalta kertoo. Lukemattomista taisteluista ja kaksintaisteluista huolimatta prinssi säilyi haavoittumattomana ja hänestä käytettiinkin nimitystä l’invulnérable

Nassauta pidettiin yleisesti suurena kehuskelijana ja jopa huijarina (charlatan) ja urotöitä, joilla hän kerskaili, on epäilty. Prinssin väitettiin taistelleen paljain käsin tiikeriä vastaan Keski-Afrikassa (!) ja vietelleen Tahitin kuningattaren. Väitetystä tiikeripainista maalattiin jopa suurikokoinen taulu. Argentiinassa hän tiettävästi pelasti toverinsa jaguaarin kynsistä.

Joka tapauksessa Nassau tuli tunnetuksi uhkapelurina, joka kierteli Euroopan hoveissa. Tiettävästi velkojiaan paetakseen hän osallistui myös Louis de Bougainvillen purjehdukselle maapallon ympäri. Sen jälkeen hän toimi sotilaana Ranskan palveluksessa. Eräässä polttolaivojen hyökkäyksessä kunnostauduttuaan Karl-Heinrich nimitettiin myös Espanjan grandiksi. Puolan kuningas Stanislaus August antoi hänelle Puolan magnaatin arvon.

Vuonna 1786 Nassau siirtyi Venäjän palvelukseen ja johti menestyksellisesti soutulaivaston hyökkäystä Otšakovin taistelussa. Hänen on väitetty olleen myös keisarinna Katariinan rakastaja.

Kustaa III:n sodassa Nassau komensi Venäjän uutta soutulaivastoa, joka saatiin valmiiksi vuoden 1789 sotaretkiä varten ja voitti ruotsalaiset Ruotsinsalmessa mainittuna vuonna. Tämän johdosta prinssi sai Venäjän korkeimman kunniamerkin, apostoli Andreaksen ristin.

Vuonna 1790 Nassau-Siegenin johtama Venäjän soutulaivasto sen sijaan tuhottiin varsin perusteellisesti Ruotsinsalmen toisessa meritaistelussa. Masentunut prinssi halusi sanoutua irti tehtävästään ja palautti Katariinalle venäläiset kunniamerkkinsä.

Katariina ei hyväksynyt eroa vaan lähetti kunniamerkit takaisin lohduttavan kirjeen saattelemana. Keisarinna selitti, että sotapäälliköiden suuruus näkyy parhaiten juuri onnettomuuksien aikana. Prinssi oli toiminut Katariinan käskystä ja hänen vahvistamansa suunnitelman mukaisesti: ”En ole unohtanut, että olette seitsemän kertaa tullut vоittajaksi niin etelässä kuin pohjoisessa. Tällä kertaa tuli myrsky, joka teki tyhjäksi yrityksenne… te olette minua palvelleet, palvelette ja tulette palvelemaan korvataksenne tämän vahingon…”.

Nassau-Siegen olikin pian taas valmis käymään ruotsalaisten kimppuun, mutta ei saanut siihen lupaa, koska Värälässä neuvoteltiin rauhasta. Rauhan tultua solmituksi venäläisiä päälliköitä palkittiin erilaisilla lahjoilla ja myös Nassau sai komean miekan, joka oli koristeltu jalokivin.

Von Stedingkin mukaan prinssi oli saamaansa lahjaan tyytymätön. Venäläiset kollegatkaan eivät kätkeneet tyytyväisyyttään siitä, että kerskurina pidetty prinssi oli Ruotsinsalmessa kärsinyt tappion. Kenraali S.A. Tutškov arvioi, että prinssin rohkeus oli enemmän krenatöörin kuin kenraalin tapaista. Hän oli impulsiivinen eikä noudattanut tarpeellista huolellisuutta.

Venäjän-kautensa jälkeen prinssi kierteli Eurooppaa ja oleskeli mm. Preussin hovissa ja Venetsiassa, jossa ylläpiti komeaa palatsia.

Elämänsä lopulla Nassau yritti saada marsalkan paikkaa Napoleonin armeijassa, mutta ei onnistunut.

 

Borodkin 2016

Brikner 2016

Musin-Puškin, Valentin Platonovitš (1775-1804)

 

Musin-Puškin, Valentin Platonovitš (1775-1804)

Keisarinna Katariinan suosikki ja upporikas hovimies, joka kohosi urallaan kenraalisotamarsalkaksi, mutta siirrettiin vuoden 1789 taistelujen jälkeen muihin tehtäviin.

Musin-Puškin toimi Kustaa III:n sodassa aluksi Venäjän Suomen joukkojen ylipäällikkönä, kunnes hänet keväällä 1790 vaihdettiin kreivi I.P. Saltykoviin. Tuossa vaiheessa Katariina oli kyllästynyt Musin-Puškinin saamattomuuteen ja halusi ripeämpää toimintaa Suomessa.

Vaihdoksesta huolimatta Musin-Puškin sai Ruotsin-sodan ansioiden perusteella kultaisen miekan, Pyhän Vladimirin ritarikunnan ensimmäisen luokan ristin ja timantit Andreas Ensinkutsutun (Andrei Pervozvannyi) ritarimerkkiinsä. Keisari Paavalin aikana hänestä tuli Chevalier-kaartin kunniapäällikkö.

Hän kunnostautui niin Turkin sodassa kuin seitsenvuotisessa sodassa. Hänen komean karriäärinsä arvellaan kuitenkin perustuneen enemmän suhteisiin kuin saavutuksiin.

 

Mihail Kutuzov (Mihail Illarionovitš Goleništšev-Kutuzov) 1745-1813

 

Kutuzov

 

Mihail Kutuzov (Mihail Illarionovitš Goleništšev-Kutuzov) 1745-1813

Ruhtinas Mihail Kutuzov kunnostautui Turkin ja Puolan sodissa ja Napoleonin sodissa ja yleni kenraalisotamarsalkaksi saaden erittäin harvinaisen ”kaikkein loistavimman ruhtinaan” (svetlejši knjaz) nimen ja arvon jo ennen vuoden 1812 Isänmaallista sotaa eli taistelua Napoleonin maahanhyökkäystä vastaan.

Tuon sodan aikana Kutuzov nimitettiin koko armeijan ylipäälliköksi ja hän johti armeijansa perääntymään aina Moskovan taakse asti. Suuri taistelu käytiin tosin sitä ennen Borodinossa.

Kutuzovia arvosteltiin aikoinaan ankarasti passiivisesta sodankäynnistä ja Moskovan jättämisestä ranskalaisille, mutta sittemmin hänestä tuli voiton symboli ja koko Venäjän sankari, jonka henkilöhahmon Leo Tolstoi on ikuistanut teoksessaan Sota ja rauha. Hänen patsaansa on Pietarissa Kazanin tuomiokirkon edessä.

Turun rauhan rajaan Kutuzovin nimi liittyy siten, että hänestä tehtiin 1790-luvun jälkipuoliskolla Venäjän Suomessa olevien joukkojen komentaja ja hän siinä ominaisuudessa järjesteli varsin aktiivisesti rajan vartiointia, kuten Aleksei Škvarovin artikkelissa tarkemmin kerrotaan.

 

Denisov, Fjodor Petrovitš (1738-1803)

 

Kasakkakenraali Denisov

 

Denisov, Fjodor Petrovitš (1738-1803),

 Donin kasakka, kohosi urallaan ratsuväenkenraaliksi ja sai kreivin arvon. Taisteli Kustaa III:n sodassa mm. Kyyrössä, Porrassalmella ja Valkealassa

 

Denisov kunnostautui jo 1770-luvulla Turkin sodassa, minkä ansiosta sai keisarinna Katariinalta kultamitalin. Turkin sodan taisteluissa hän haavoittui useasti ja sai legendaarisen maineen sekä urhoollisuudesta 4. luokan yrjönristin. Sen jälkeen Denisov sai vielä Kustaa III:n sodassa 3. luokan yrjönristin ja myöhemmin Puolan sodassa hyvin harvinaisen 2. luokan yrjönristin. Uransa aikana hän sai peräti kaksi briljantein koristettua sapelia, niistä toisen Kustaa III:n sodassa.

Denisovin wikipediassa selostetussa ansioluettelossa väitetään hänen taistelleen itsensä Ruotsin kuninkaan johtamaa 7000 miehen armeijaa vastaan keväällä 1790, mikä on huomattavaa liioittelua. Keisarinnan kysyessä, miten Denisov uskalsi pienine voimineen hyökätä sellaista ylivoimaa vastaan, oli tämä sanonut ”rohkeus avaa menestyksen portit selälleen!” Tässäkin (Valkealan) taistelussa Denisov haavoittui kolmasti, mutta ei poistunut kentältä tehtävistään.

Itse asiassa hyökkääjiä olivat Valkealassa ruotsalaiset, joiden lukumäärä oli vain vähän Denisovin osastoa suurempi (noin 2500) ja Denisov hävisi tämän taistelun ja joutui jättämään ruotsalaisille muun muassa kaksi makasiinia, joita venäläiset eivät ehtineet tuhota. Викибриф – aineistossa taistelu on todettu ruotsalaisten voitoksi ja osanottajia arvioidaan olleen molemmin puolin noin 3000.

Joka tapauksessa kerrotaan Denisovin lähettäneen hyökkäystä odotellessaan Kustaa III:lle -joka tosiaan oli joukkojen mukana- kirjeen, jossa sanoi, että oli jo riisunut turkkinsa, joten taistelun sopi alkaa, ettei sitä tarvinnut taas pukea päälle.

Kustaa III:n sodan jälkeen Denisovin ura jatkui taistelussa Puolan jakamista vastustavia Tadeusz Kosciuszkon joukkoja vastaan, mistä sai Aleksanteri Nevskin kunniamerkin ja 2. luokan yrjönristin. Vuonna 1799 Denisov sai kreivinarvon, mutta joutui vielä senkin jälkeen oikullisen keisari Paavalin epäsuosioon.

 

Viinikainen – Mäki

Venäläiset Wikipedia ja Wikibrief

 

Ivan Michelson (1740-1807), (myös Johann Michelsohnen, Иван Иванович Михелсон)

 

Ivan Michelson (1740-1807), (myös Johann Michelsohnen, Иван Иванович Михелсон)

Ratsuväenkenraaliksi noussut sotilas Venäjän armeijassa. Komensi Savoon Porrassalmen ja Mikkelin kautta hyökkäävää armeijaa vuonna 1789. Tunnettiin Pugatšovin kapinan kukistajana.

 

Michelson osallistui seitsenvuotisen sodan suuriin taisteluihin, joissa haavoittui useita kertoja. Kunnostautui Puolan jakoihin liittyneessä Barin konfederaation vastaisessa sodassa.

Nousi maineeseen erityisesti Pugatšovin kapinan kukistajana. Esiintyy myös erään Jaan Krossin kertomuksen sankarina. Krossin mukaan hän polveutui yksinkertaisesta virolaisesta talonpoikaisperheestä ja sokeerasi sikäläistä aatelistoa tunnustamalla alhaisen alkuperänsä tuomalla talonpoikaiset vanhempansa aateliston juhlaan. Michelsonin on myös väitetty olleen ruotsalaista sukua.

Kustaa III:n sodassa Michelson johti Porrassalmelle hyökkäävän kenraali Musin-Puškinin alaisuudessa venäläistä armeijakuntaa. Operaatioon osallistuivat myös kenraali Rautenfeltin armeijakunta (korpus) ja Y.M. Sprengtporten. Hyökkäys jatkui sittemmin Juvalle. Tässä yhteydessä Michelson sai nimityksen ratsuväenkenraaliksi. Toimi myöhemmin mm. Valkovenäjän sotilaskuvernöörinä. Sai Venäjän korkeimmat kunniamerkit, Andreas Ensinkutsutun ja Aleksanteri Nevskin sekä Pyhän Yrjön ritarikunnan 3. luokan ristin.

Otto Henrik (Osip Andrejevitš) Igelström (1737-1823)

 

Igelström

 

Otto Henrik (Osip Andrejevitš) Igelström (1737-1823)

Venäläinen jalkaväenkenraali, liivinmaalainen, alun perin ruotsalaista sukua, kreivi. Edusti Venäjää Värälän rauhanneuvotteluissa vuonna 1790.

Igelström osallistui 7-vuotiseen sotaan ja kunnostautui vuosien 1768-74 Turkin sodassa. Kirjoitti merkittävän kuvauksen Krimistä ja toimi Ufan ja Simbirskin kuvernöörinä. Hän järjesti myös baškiirien värväyksen sotapalvelukseen. Jousilla ja nuolilla aseistetut baškiirit joutuivat mukaan Kustaa III:n sotaan ja vielä Napoleonin sotiin.

Toimi Venäjän joukkojen päällikkönä Kymenlaaksossa Kustaa III:n sodassa vuonna 1790 ja johti mm. kevään 1790 hyökkäystä Kärnäkoskelle ja Partakoskelle. Neuvotteli G.M. Armfeltin kanssa Värälän rauhansopimuksen. Rauhanteon jälkeen sai Ruotsilta Serafiimiritarikunnan jäsenyyden ja siis myös vaakunansa Tukholman Riddarholmin kirkkoon.

Sai nimityksen Venäjän lähettilääksi Tukholmaan, mutta ei koskaan saapunut sinne. Sen sijaan hän toimi kenraalikuvernöörinä ensin Pihkovassa ja sitten Tšernigovissa ja sen jälkeen vuodesta 1794 Venäjän Puolassa olleiden joukkojen päällikkönä, kunnes maassa puhkesi kapina vuonna 1795. Sen jälkeen hänellä ei ollut siellä virkatehtäviä.

Igelströmiä pidettiin hieman rajoittuneena sotilashenkilönä, jolla ei ollut diplomaattisia taipumuksia ja muuan tarkkailija arvioi, että Värälän rauhanneuvotteluissa vanha ja viekas hovimies Armfelt oli selvästi hänen yläpuolellaan.

 Ennen vuoden 1795 Puolan jakoa Igelström toimi Venäjän lähettiläänä Puolassa.

Keisari Paavali asetti hänet Orenburgin sotilaskuvernööriksi vuonna 1796.

 

Anhalt-Bernburgin prinssi Viktor Amadeus (Victor Amadeus von Anhalt-Bernburg-Schaumburg-Hoym; 1744—1790)

 

Anhaltin Prinssi Viktor

 

Anhalt-Bernburgin prinssi Viktor Amadeus (Victor Amadeus von Anhalt-Bernburg-Schaumburg-Hoym; 1744—1790) 

 

Katariina II:n kaukainen sukulainen ja ystävä, Anhalt-Bernburgin prinssi Viktor Amadeus palveli kenraaliluutnantin arvoisena Venäjän armeijassa ja kuului niihin joukkoihin, jotka taistelivat ruotsalaisia vastaan Kärnäkosken-Partakosken taisteluissa vuonna 1790. Siellä hän haavoittui kuolettavasti.

Prinssi oli osallistunut muun muassa Turkin sotaan ruhtinas Potjomkinin alaisuudessa ja kunnostautunut Otšakovin taistelussa. Neljännen luokan yrjönristin urhoollisuudesta hän oli saanut jo vuonna 1773. Vuonna 1789 hän sai Venäjän korkeimmat ansiomerkit, Andreas Ensikutsutun ja Aleksanteri Nevskin ritarimerkit Kaušanin, Akkermanin ja Benderin tasteluista.

Katariina olisi halunnut lähettää prinssin Suomen rintamalle, mutta tämä vastasi, että

 suostuu siihen vain ylipäällikkönä, mihin taas Katariina ei suostunut.

Vuonna 1790 prinssi liittyi Suomessa oleviin kreivi Saltykovin joukkoihin ja osallistui Partakosken-Kärnäkosken venäläisille tappiolliseen taisteluun 19.(30).5.1790. Taistelussa hän haavoittui oikeaan jalkaan ja vietiin Viipuriin, jossa hän kuoli ja haudattiin sinne.

Ennen kuolemaansa hän lahjoitti miekkansa alaiselleen Barclay de Tollylle, josta tuli Venäjän kuuluisimpia sotapäälliköitä. Skottilaissyntyinen Barclay johti sittemmin Suomen sodassa vuonna 1809 joukkoja Merenkurkun yli Uumajaan. Hänestä tuli joksikin aikaa Suomen kenraalikuvernööri ja vuosina 1812-1813 hän oli venäläisten tärkeimpiä päälliköitä ja johti mm. venäläis-preussilaisia joukkoja Leipzigin suuressa ”kansaintaistelussa”.

Esimiestään ilmeisestikin suuresti ihaillut Barclay ei koskaan luopunut saamastaan miekasta. Anhaltin prinssin ystäviin kuului myös keisarinna Katariina, joka tiettävästi määräsi joukkonsa hyökkäämään pian tämän jälkeen Pirttimäelle kostoksi menettämästään ystävästä.

 

Uumajan puhe Von Döbelnin Uumajan puhe

 

Uumajan puhe  Von Döbelnin Uumajan puhe

G.C. von Döbeln oli venäläisten helposti suorittaman Sulkavan valtauksen johdosta haukkunut sekä puolustuksesta vastanneen C. von Morianin että saman tein kaikki suomalaiset ja erityisesti savolaiset pelkureiksi ja ”eläimelliseksi” ainekseksi, jota olisi pidettävä kurissa mitä jyrkimmin keinoin.

Itse hän kuitenkin sai laajemmin kokemusta suomalaisten sotilaallisesta suorituksesta vasta Suomen sodassa 1808-1809, jolloin suuri osa suomalaisia joukkoja jäi Länsipohjaan puolustamaan Ruotsia vielä senkin jälkeen, kun kuningas oli syösty vallasta ja Suomi oli jo maaliskuussa Porvoon valtiopäivillä (lantdag, sejm) juhlallisesti tunnustautunut osaksi Venäjän valtakuntaa.

Sen jälkeen, kun Ruotsin ja Venäjän välinen rauha sitten solmittiin Haminassa 17.9.1809, oli aika lausua jäähyväiset suomalaiselle sotajoukolle, joka oli jo sulanut melko pieneksi sodan rasitusten takia.

Döbelnin puhetta on syystä pidetty puhetaidon mestarinäytteenä ja se sisältää kaikki tämän taidon klassiset ainekset: ethos, pathos ja logos. Siihen sisältyvää aitoa tunnetta ei ole syytä epäillä, tuskin kyse on tyhjästä paatoksesta.

Puhe on tässä:

Minä olen kutsunut armeijan kokoon ilmoittaakseni, että valmistava rauhansopimus on syyskuun 17. päivänä tehty Ruotsin ja Venäjän välillä. Tämä rauhansopimus lopettaa hävittävän sodan kaikki onnettomuudet – tuleehan sen olla iloinen sanoma varsinkin, kun Ruotsin tyhjentyneet apulähteet eivät salli tämän taistelun jatkamista, jonka valtiolliset erehdykset ovat aloittaneet ja joka kahden pitkän vuoden aikana on riuduttanut maan voimat. Mutta Suomi eroaa Ruotsista – valtakunnan rajaksi tulee Tornionjoki!

Suomalaiset! Tässä rauhassa Ruotsin kruunu kadottaa kolmanneksen osan aluettaan, Ruotsi menettää ylevän Suomen kansan, voimakkaimman tukensa. Eikä tässä kyllin, Ruotsin armeija menettää sotavoimansa ytimen ja arvokkaimman osan. Emämaa on masennettu, vaipunut suruun ja kaipaukseen korvaamattomien uhrautumisten tähden, mutta kaikkiviisas kaitselmus on määrännyt meidän kohtalomme, ne on vastaanotettava kärsivällisyydellä, nöyryydellä.

Sotilaat! Toverit! Veljet! Te, jotka nyt päättyneen sodan aikana niin suurella uskollisuudella ja miehuudella, huolimatta vihollisjoukkojen lukuisuudesta ja odottamattomasta päällekarkauksesta, aseiden aineellisella voimalla Siikajoella, Revonlahdella, Pulkkilassa, Lapualla, Kauhajoella, Lapväärtissä, Ähtärissä, Nurmijärvellä, Juuttaalla ja Iisalmella y.m. olette voittaneet viholliset; te jotka omin neuvoin otitte takaisin puolen Suomea – te jotka moninkertainen ylivoima vihdoin pakotti jättämään Suomen rajan, te olette sittemmin kestävyydellä taistelleet emämaan ruotsalaisen turpeen puolesta – te täällä olevat kalliit jäännökset ylevästä Suomen kansakunnasta ja sen urhoollisesta soturikansasta, teille minun tulee, ja minä sen teenkin, liikutetuin sydämin julistaa kuninkaan, valtiosäätyjen, Ruotsin kansan, Ruotsin armeijan, esimiesteni, toverieni, minun oma – kaikkien vilpitön kiitollisuus.

Kuninkaan armollinen suosio, valtiosäätyjen hellivä hyväntahtoisuus, Ruotsin kansan ihailu, Ruotsin armeijan kunnioitus, esimiesteni ystävyys, toverieni tunnustus, minun oma harras kiintymys teihin, ne ovat uhreja, jotka teille pyhitetään ja minun kauttani teille tarjotaan.

Suomalaiset! Veljet! Teidän urotyönne ovat suuret, ja kiitollisuus, jonka minä kaikkien puolesta teille lausun, on samassa suhteessa. Sen tulkitsemiseen tarvittaisiin kaunopuhujan koko kyky – minä olen sotilas – sotilas! mikä ylevä nimitys, kun se minulla on teille, teidän hyväksenne ja teidän kanssanne!

Ottakaa siis vastaan liikutetun sydämen kaunistelemattomat ajatukset; ja te ruotsalaiset joukot, jotka tällä surullisella hetkellä olette läsnä, olkaa elävinä todistuksina ruotsalaisen emämaan rajattomasta kiitollisuudesta.

Ruotsalaiset, olkaa ylpeitä siitä, että olette nähneet nämä suomalaiset jäännökset! Muistakaa heitä! Kunnioittakaa heitä! Katsokaa heidän kuihtuneita ruumiitaan, heidän kalpeita kasvojaan, siinä on merkkejä heidän uskollisesta, ehkäpä turhista ponnistuksistaan kuluneina vuosina!

Ja te suomalaiset! Kun tulette takaisin synnyinseuduillenne, niin ilmoittakaa siellä Ruotsin kansan kiitollisuus kansaanne kohtaan. Te palaatte kulunein vaattein, katkotuin ja läpiammutuin jäsenin, mutta te viette mukananne rehellisen soturisielun näkyvän kaunistuksen. Ruotsalaisen emämaan vihollisia teistä ei koskaan voi tulla, siitä minä olen varma; mutta pysykää kaikkina aikoina sen ystävinä. Jos uuden ylivallan voima estäisi teidän toiveitanne ja tahtonne täyttämistä, niin antakaa siunauksenne sydämen ja ajatuksen hiljaisella kielellä tulla emämaalle! Muistuttakaa tätä lapsillenne, suvusta sukuun me siunaamme teitä, kunnioitamme teitä!

Yhtä minä pyydän teiltä: kun te lähestytte niitä paikkoja, missä me olemme voittaneet vihollisemme, ja kun te siellä näette sen sorakummun, joka peittää meidän kaatuneet kumppanimme, huokailkaa siunausta heidän tomuilleen, he ovat kuolleet sankareina, ja heidän tuhkaansa vartioivat kunnian haamut. Te tunnette ihmissydämen moninaiset oikut, sen taipumuksen äkisti valita tunteilleen esineitä, joita se ei koskaan luule unohtavansa, mutta tuskin on muutamia viikkoja kulunut, kun se huikentelevaisuudessaan on tehnyt toisen valinnan. Aika muuttaa kaikki, sen kuluessa kaikki unohtuu, mutta sen minä teille vakuutan, ja te tulette itse sen huomaamaan, että soturiliitto, joka on solmittu taisteluissa, vaaroissa, veressä ja kuolemassa, ei koskaan hajoa. Me siis olemme varmoja toistemme rakkaudesta: soturiveljeys kestää elämäniän loppuun, ja se kiitollisuus, jota teille olen tunnustanut ja tunnustan, on tämän meidän yhteiseen siteeseemme erottamattomasti yhdistetty. Suomalaiset! Veljet! Jos minun sanojani voivat verikyynelet silmistäni vahvistaa, virtaisivat ne nyt, ja jokainen pisara vakuuttaisi teille minun kunnioitustani, ystävyyttäni.

Uumaja 8. lokakuuta 1809 Georg Carl von Döbeln.

 

Savon miesten kirjavia kohtaloita

 

Savon miesten kirjavia kohtaloita

 

Biografiska anteckningar om Savolax Brigadens män 1808-1809. Samlade af E.S. Tigerstedt. Med 53 porträtt m.m.  Helsingfors Söderström & C:o 1908, 230 s.

 

Kuten tunnettua, J.L. Runeberg, ainakin oman kertomuksensa mukaan, sai innoituksen ”Vänrikkeihinsä” luettuaan Savon prikaatin vaiheista tuossa sodassa kertovaa kirjaa:

Mukaani vein sen, kääntelin

sivuja jonkin hetken,

en tiedä, kuin näin esihin

sain Savon miesten retken;

ma lu'in rivin, lu'in kaks,

vereni tunsin kuumemmaks.

 

Savolaisten suoritus tuossa sodassa oli omaa luokkaansa ja tarjosi hyvinkin aineistoa runoilijalle, joka halusi luoda kansallisen runoelman ja nostaa nyt kunniaan suomalaiset, joiden arvostus oli varsin heikkoa, sikäli kuin heistä yleensä mitään puhuttiin tai tiedettiin.

Toki Runebergin klassistinen runoratsu intoutui ylistämään etupäässä yläluokan, upseeriston hyveitä, mutta eipä miehistökään osattomaksi jäänyt. ”Vänrikeistä” on sanottu, että se itse asiassa on lähinnä roomalaisista sankareista kertova kirja, joka on vain sijoitettu eurooppalaiseen lähimenneisyyteen ja jopa Suomeen.

Historiankirjoituksena ”Vänrikit” tietenkään eivät toimi lainkaan, mutta kansallisena symbolina tämä runoelma sai aivan valtavan merkityksen ja innoitti kansakuntaa sen vaikeina aikoina, kuten jo myyntiluvuista on helppo havaita. Ne olivat sortokaudella ja sodan aikana runoteokselle aivan käsittämättömän suuria.

Väinö Linna kirjoitti sitten oman ”tuntemattomansa” eräänlaiseksi ”anti-Runebergiksi”, kuten hän itse sanoi. Tämä ei lainkaan vähennä ”Vänrikkien” arvoa, vaan itse asiassa korostaa sitä. ”Tuntemattomasta” alkoi kyllä kansallisen kulttuurin uusi aikakausi, mutta eihän se mitenkään edeltäjiensä merkitystä mitätöi. (vrt. m. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=runeberg ).

Savon prikaati oli 1700-luvun lopulla perustettu yksikkö, johon kuuluivat tavanomaisten ruotusotilaiden lisäksi myös muun muassa Savon jääkärit, modernia taistelutapaa noudattava värvätty yksikkö, joka sai pian eliittijoukkojen maineen, vaikka senkin sotilaat olivat nuoria, hyvin lyhyen koulutuksen saaneita amatöörejä.

Tigerstedt mainitsee esimerkkejä siitä, miten joukkoja sodan aikana kannustettiin juuri vetoamalla heidän kunniaansa ja maineeseensa savolaisina sotilaina ja toisaalta karkurit ja pelkurit saivat osakseen yleistä halveksuntaa. Tämä näyttäisi todistavan tietyn ryhmähengen synnystä ja hyvin pitkälle menevästä uskollisuudesta asiaa ja esivaltaa kohtaan.

Tosiasia on, että melkoinen määrä savolaisia jatkoi taistelua Ruotsin puolesta ja sen riveissä vielä silloin, kun kuningas oli vaihtunut ja Suomi liitetty Venäjään. Esimerkiksi Savon jääkärit olivat itse asiassa sitoutuneet taistelemaan vain kotimaassa.

Paljolta juuri savolaisten ansiota oli, että J.A. Sandels pystyi työntämään vihollisen kesällä 1808 kauas takaisin ja vapauttamaan suuren osan Savoa, kunnes vihollisen saamat vahvistukset tekivät taistelusta liian ylivoimaisen.

20 kuukauden ankaralla sotaretkellä, jossa nälkä, kylmä ja taudit verottivat taistelujen lisäksi joukkoja, suli myös savolaisten määrä noin neljästä tuhannesta 760:een keväällä 1809. Osa joukosta oli myös joutunut sotavangiksi tai karannut.

Prikaatin 147 upseerista kaatui Tigerstedtin mukaan 10, sairauksiin kuoli 15, haavoittui 35 ja vangiksi jäi 15, joten heidän kannaltaan sota oli vähemmän tuhoisa. Kahden kerroksen väkeähän siihen aikaan oltiin ja upseerit onnistuivat joskus elämään jonkin aikaa melko mukavastikin.

Heitä suojeli myös tietty kollegiaalisuus, joka vallitsi vihollismaiden upseerien välillä ja ilmeni aina silloin tällöin yhteisinä juominkeina. Ranskan kieli ja ranskalainen kulttuuri toimi yhdyssiteenä.

Ruotsin puolella muodostettiin prikaatin rippeistä kaksi suomalaista kenttäpataljoonaa, jotka suorittivat vartiopalvelusta Gävlessä ja hajotettiin tammikuussa 1810.

Osa upseereista ja miehistä liittyi ruotsalaisiin osastoihin ja taisteli sitten Saksassa Ruotsin lipun alla ja osittain myös Venäjän lipun alla sodassa Napoleonia vastaan. Useassa tapauksessa upseerit osallistuivat myös lyhyeen Norjan-sotaan vuonna 1814.  Suuri osa miehistöä palasi kotimaahansa vuonna 1810, mutta osa vasta myöhemmin.

Tigerstedtin matrikkelissa kerrotaan upseerien ja eräiden aliupseerien sukulaisuussuhteet, koulutus ja palvelus, mukaan lukien taistelut ja mahdolliset upseerinuran jälkeiset virat. Kirjassa on 326 nimikettä, enimmäkseen upseereita, mutta myös aliupseereita sekä esimerkiksi saarnaajat ja muu siviilihenkilökunta.

Seuraavassa muutamia huomioita ja esimerkkejä tästä varsin kiinnostavasta joukosta.

Kuten Tigerstedt toteaa, ruotujakoisten joukkojen (Savon kevyt jalkaväkirykmentti) upseereista suurin osa (65%) oli aluksi aatelisia, mutta värvättyjen joukkojen upseereista (Savon jääkärit) heitä oli jo vähemmistö. Vaikka suurin osa oli äidinkieleltään ruotsalaisia ja monessa tapauksessa Baltiasta tai muualta valtakunnasta aikoinaan paikkakunnalle muuttaneita, oli pääosa Savon upseerisuvuista noille seuduille juurtuneita ja siellä jo ainakin sata vuotta asuneita.

Tällaisista voidaan mainita Aminoffit, Ruotsin puolelle Stolbovan rauhassa jäänyt venäläinen suku, jonka jäsenistä Tigerstedtin mukaan peräti 15 otti osaa Suomen sotaan ja niistä 9 Savon prikaatin riveissä. Näistä 4 oli veljeksiä ja mukana olivat myös isä ja hänen poikansa.

Puolalaista perua oli toinen aatelissuku, Orbinskit, joita Tigerstedtin luettelossa on kaksi. Näistä Erik Adolf oli käynyt Rantasalmen triviaalikoulua ja palveli sodassa luutnanttina, kaatuen Salahmissa.  Carl Johan puolestaan, hänkin tuon triviaalikoulun kasvatteja, otti osaa useisiin taisteluihin, mukaan lukien myös Pihlajalahden kahakka. Hän sai eron majurina vuonna 1809. Suku jatkaa elämäänsä paikallisena talonpoikaissukuna.

Puolalaista aatelia oli myös Petter Johan Schatelowitz, joka kaatui vääpelinä Dunckerin epäonnistuneessa hyökkäyksessä Iisalmessa. Von Fieandtien suku oli lähtöisin Saksasta, mutta aateloitiin vasta Suomessa, jossa monet sen jäsenet hoitivat sotilas-ja siiviivirkoja Savossa.

Sukunsa takia erityistä mielenkiintoa on Herman Johan von Burghausenilla, jonka isoisänisä oli ns. Burghausenin rakuunoiden eli mustan rykmentin perustaja ja kaatui vuonna 1676 Lundin taistelussa yhdessä lähes kaikkien rakuunoidensa kanssa. Hänen isoisänsä puolestaan kaatui Lesnan (Lesnajan) taistelussa, jossa Kaarle XII:n avuksi marssinut osasto kärsi suuria tappioita vuonna 1709. Kaikkiaan kaatui kentällä tästä sotilassuvusta ainakin 8 henkeä, mainitsee Tigerstedt.

Carl Wilhelm Brusin, Sulkavan Partalassa syntynyt upseeri sai paljon kehuja ansioistaan taisteluissa. Pahat kielet kyllä kertoivat hänen itse kirjoittaneen raportit. Joka tapauksessa hänelle myönnettiin miekkaritarikunnan kunniamerkki ja hän sai eron Ruotsin armeijasta everstiluutnanttina 1813. Sen jälkeen hän siirtyi Venäjän armeijaan, jossa sai everstin arvon ja taisteli Napoleonia vastaan kaatuen Dresdenin taistelussa mainittuna vuonna.

Tigerstedt pitää Brusinia epäilemättä kyvykkäänä ja älykkäänä henkilönä, joka kuitenkaan ei ollut kollegoiden keskuudessa suosittu, johtuen taipumuksestaan kehuskeluun. Hänet mainitaan Runebergin runossa Sandels:

Sana nyt, sana kiiru nyt saatettiin;

”Aselepomme rikottu on; etuvartion johti jo pois Brusin,

ja silta on polttamaton. Kakstoista on kello ja kesken työ,

vaan ryssän jo yksi lyö.”

 

Komeimman uran Savon prikaatin upseerista teki tietenkin Johan August Sandels, joka kohosi sotamarsalkaksi ja on tähän mennessä viimeinen sellainen Ruotsin historiassa. Hän oli myös aatelissäädyn maamarsalkka valtiopäivillä 1817 ja 1818 ja Norjan käskynhaltija vuosina 1818-1827.

Sodassa Napoleonia vastaan 1813 hän komensi saksalaista armeijakuntaa ja osallistui myös Norjan-sotaan 1814. Urakehitys Savon prikaatin upseerille, joka oli kotimaastaan Suomeen lähinnä karkotettu, oli vailla vertaa.

Rantasalmella syntynyt Gregori Adolfsson Aminoff otti osaa huomattavimpiin taisteluihin ja palveli sitten suomalaisessa rylmentissä Ruotsissa ja johti prikaatin jäännösten paluumatkan Suomeen, Inkooseen vuonna 1810.

Sitä ennen Aminoff joukkoineen joutui vartioimaan Tukholman kuninkaanlinnaa, jota hurjistunut, kreivi Fersenin murhannut roskajoukko uhkasi.

Sodassa Napoleonia vastaan Aminoff muun muassa komensi jääkäripataljoonaa, piiritti Maastrichtia ja valtasi Travemünden. Hän osallistui myös Norjan-sotaan vuonna 1814.

Gregori Fredrik Tigerstedt kunnostautui Suomen sodassa ja siirtyi vuonna 1812 Venäjän palvelukseen. Hän sai keisarilta Pyhän Annan 3. luokan ja Vladimirin 4. luokan kunniamerkit ja erosi palveluksesta everstiluutnanttina vuonna 1831.

Karjaan rakuunoiden komentajana toiminut Gustaf Aminoff oli Haapaniemen kadetteja, joka osallistui kunniakkaasti Suomen sotaan ja toimi sen jälkeen Savon ja Karjalan läänin maaherrana. Siinä ominaisuudessa hän sai Aleksanteri I:lta briljanttisormuksen tämän vieraillessa Kuopiossa vuona 1819.

Aminoffin poika, kasakkaeverstinä Kaukasuksella toiminut Fredrik Aminoff sai Tigerstedtin mukaan lisänimen Tšetšeenien kauhu. Monia muitakin savolaisten upseerisukujen vesoja taisteli sittemmin Venäjän armeijan riveissä, muun muassa juuri Kaukasiassa.

Edellisiä kohtaloista tavanomaisempi oli kuitenkin sulkavalaisen Carl Johan Reiherin ura. Hän syntyi Sulkavalla Hyvärilän puustellissa, kävi Haapaniemen kadettikoulun ja kunnostautui monissa Suomen sodan taisteluissa. Ruotsin puolella hän palveli suomalaisessa kenttäpataljoonassa Gävlessä, jossa sai eron majurina vuonna 1810. Sittemmin hän eleli Tiittalan kartanossa Sulkavalla ja kuuluuaina välillä pistäytyneen Mikkelin markkinoilla saadakseen tapella. Runeberg mainitsee hänet runossa ”Sotamarski”:

Aflecht, joka Revonlahdell'

urhoretkeilynsä päätti,

ilkkui: "Malja Klingsporille!

tavat vanhat pois hän jätti;

hauska nähdä kuinka nyt hän

keikuttaapi niskojansa;

vihdoinkin hän seistä tohti,

pitkin maata juostuansa."

Cronstedtinpa ajutantti,

Reiher Luutnantt' tuohon tiesi:

"Lemmon valhe, että Klingspor

seisahtunut on kuin miesi;

Adlercreutz ja Hertzen poisti

häpeämme kunnollansa;

marski, hitto vieköön, matkall'

oli vanhaan tapahansa."

 

Suomen armeijan perääntyminen oli siis runossa kuvattuna aikana päättynyt, kuten itse asiassa oli suunniteltukin. Sotilaille koko perääntymisretki kuitenkin tuntui häpeälliseltä ja korkein johto sai sen mukaista palautetta. Näinhän asiat olivat myös Venäjällä, jossa vasta Borodinon taistelua pidettiin armeijan arvon mukaisena operaationa pitkän perääntymisen jälkeen. Toki sekään ei estänyt Moskovan luovuttamista ranskalaisille.

 

Useat Savon prikaatin upseereista värväytyivät sittemmin, kuten todettiin, venäläisiin joukko-osastoihin, etenkin Suomeen sijoitettuihin. Jotkut puolestaan siirtyivät mitä moninaisimpiin virkoihin, kanavapäälliköstä ja kruununvoudista nimismieheen ja maanmittariin.

Yleensähän upseereilla oli ajan oloihin nähden merkittävä yleissivistys, johon kuului ehdottomasti myös sujuva ruotsin kielen taito. Tällaisia taitoja myös Savon prikaatin upseeristo oli hankkinut etenkin Haapaniemen sotakoulussa Rantasalmella ja myös Rantasalmen triviaalikoulussa. Jokunen yliopiston opiskelijakin oli joukossa mukana. Luonnollisesti varakkaimmissa piireissä luotettiin kotiopetukseen.

Runebergin elämäntyö on suomalaisen kulttuurin, suomalaisuuden kannalta korvaamattoman tärkeä. ”Vänrikeistä” tuli lähes vuosisadaksi se käsikirja, josta suomalaisuuden ideaalityyppejä etsittiin ja löydettiin. Realismi on kirjasta tietenkin kaukana, mutta juuri oman tyylilajinsa loistavana hallitsijana Runeberg pystyi luomaan kohteestaan historiallisesti vaikuttavan kansallisen symbolin.

Runebergin henkilöillä oli myös esikuvansa todellisuudessa. Missä määrin kirjalliset hahmot sitten oikeastaan muistuttivat esikuviaan, on niiden kansallisen merkityksen kannalta toisarvoista.

 

Suomen sota 21.2. 1808 – 17.9. 1809

 

Suomen sota 21.2. 1808 – 17.9. 1809

 

Suomen sodassa Aleksanteri I:n hallitsema Venäjän imperiumi jyökkäsi Ruotsiin ja riisti siltä sen hallitseman osan Suomea. Suomen sota oli Venäjän hyökkäyssota Ruotsia vastaan. Rauha solmitiin Haminassa 17.8.1809

Sodan välitön syy oli Venäjän ja Ranskan vuonna 1807 Tilsitissä solmimassa liitossa, jossa Napoleon velvoitti Venäjän pakottamaan Ruotsin Englannin vastaiseen mannermaansulkemukseen ja myös suositteli Suomen valtaamista.

Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolf ei halunnut olla missään tekemisissä Napoleonin politiikan kanssa ja sitä paitsi kauppa Englannin kanssa oli Ruotsille elintärkeä. G.M. Sprengtportenin laatiman suunnitelman mukaan Suomeen hyökättiin poikkeuksellisesti talvella, kun maa oli eristyksissä emämaasta ja laivastojen ja linnoitusten puolustuskyky oli heikoimmillaan.

Ruotsin lähettiläänä Pietarissa ollut Curt von Stedingk, entinen Savon prikaatin komentaja varoitti Venäjän hyökkäysaikeista, mutta keskellä talvea ei ollut paljoa tehtävissä.

Suomea puolustava armeija, joka koostui aluksi lähes kokonaan suomalaisista joukoista, sai tehtäväkseen suorittaa strategisen perääntymisen Pohjanmaalle, mikä rasittaisi hyökkääjän huoltoa äärimmilleen ja vallata sitten maa takaisin kesän tultua linnoitusten ja Ruotsista ja mahdollisesti Englannista tuotavien joukkojen avulla.

Venäläiset hyökkäsivät sekä eteläistä rantatietä että Savon ja Keski-Suomen kautta. Venäläisten komentajana oli F.W. Buxhoevden. Savoon hyökkääviä joukkoja komensi kenraaliluutnantti Nikolai Tutškov ja Turkuun rantatietä eteneviä gruusialainen ruhtinas Pjotr Ivanovitš Bagration (Petre Bagrationi).

Turku valloitettiin jo 22.3.1808 ja Viapori antautui 3.5.1808.

Savon prikaatin 3500 miestä joutui perääntymään N.A Tutškovin 6500 miehen tieltä Kuopioon, jonka edustalla  J.Z. Dunckerin johtama etuvartiosto viivytti hyökkääviä.

Perääntyminen jatkui kuitenkin Pohjanmaalle, jossa voittoisiakin taisteluita alettiin käydä Siikajoen taistelusta 18.4. lähtien. Merkittävä voitto saatiin Revonlahdella 24.4.

Vastahyökkäys alkoi Oulun tienoilta, sodan alussa Savon jääkärirykmentin komentajana palvelleen ja nyt 5. prikaatia komentavan eversti J.A. Sandelsin johdossa oli 2500 miestä, joiden voimin hän valtasi Savon takaisin Joroisiin saakka. Rannikolla ja Keski-Suomessa menestys oli vaihtelevaa. Karstulassa von Fieandtin johtamat joukot, joihin kuului savolaisia mm. Puumalan komppaniasta, joutuivat perääntymään.

Vielä 27.10. eversti Sandels sai torjuntavoiton Koljonvirran taistelussa, mutta yleistilanne oli Oravaisten tappion 14.9. jälkeen huono ja koko armeija perääntyi nyt Tornioon.

Molemmat osapuolet olivat nääntyneitä ja 19.11. solmittiin Olkijoella aseleposopimus, jo nka ehtoisin kuului Ruotsin armeijan vetääntyminen Kemijoen taa.

Vuonna 1809 sota jatkui uudelleen, nyt varsinaisen Ruotsin puolella.  Venäläiset joukot hyökkäsivät myös Merenkurkurkun yli Uumajaan, mutta perääntyivät sieltä pian.

Joka tapauksessa Länsipohjassa käytiin taisteluita vielä syksyyn saakka. Niihin osallistuivat myös Suomen armeijan jäännökset, vaikka Suomi oli jo Porvoon valtiopäivillä (lantdag) 27.3.1809 liitetty Venäjän keisarikuntaan.

Vuonna 6.7. 1809 kuoli Hörneforsin taistelussa edellisenä päivänä vakavasti haavoittunut maineikas everstiluutnantti Joachim Zachris Duncker, joka oli aloittanut sodan kapteenina ja Sulkavan komppanian päällikkönä.

Monet jäljellä olevista savolaisista sotilaista jatkoivat palvelemista Ruotsin armeijan rullissa vielä seuraavanakin vuonna. Jotkut upseerit siirtyivät taistelemaan Napoleonia vastaan Venäjän riveissä ja toiset taas Ruotsin riveissä, kuten esimerkiksi Sandels.

Ruotsalaisten joukkojen johdossa taistelussa Napoleonia vastaan toimi välittömästi kruununperillisen, Karl Johanin eli Jean-Baptiste Bernadotten alaisena sotamarsalkaksi korotettu Curt von Stedingk, joka oli Kustaa III:n sodassa ollut Savon prikaatin komentajana ja sen jälkeen Ruotsin suurlähettiläänä Pietarissa.

Otto Carl von Fieandt (1758-1825)

 

Otto Carl von Fieandt (1758-1825)

Savolainen upseeri ja kartografi. Asui Kyyhkylän kartanossa Mikkelissä. Palveli Kustaa III:n sodassa ja Suomen sodassa ja sen jälkeen Haapaniemen sotakoulun johtajana.

 

Von Fieandt harrasti nuoruudessaan aktiivisesti Suomen itsenäisyyden asiaa ja oli Valhalla-seuran Savon osaston (Kultainen jousi) esimies. Hän kävi salaa Sprengtportenin luona Pietarissa ja osallistui Anjalan liittoon, minkä johdosta tuomittiin kuolemaan, mutta armahdettiin. Kohosi urallaan everstiluutnantiksi ja erosi armeijasta 1805. Haapaniemen kadettikoulun johtajana hän toimi vuosina 1812-1819

Kustaa III suunnitteli Ranskan kuninkaan Ludvig XVI:n vapauttamista vallankumouksellisten kynsistä Ruotsin armeijan avulla ja von Fieandt matkusti Ranskaan hoitamaan salaista tehtävää, jonka tarkoituksena oli suunnitelman valmistelu, mm. vapautusarmeijan marssireitin kartoittaminen.

Ludvigin pako tunnetusti epäonnistui ja sitä myöten myös Kustaa III: n suuri suunnitelma. Von Fieandt esitteli kuitenkin retkensä tulokset Kustaa III:lle ja ylennettiin sen johdosta majuriksi.

Vuonna 1792 von Fieandt sai tehtäväkseen kartoittaa Venäjän rajaseudun ja vuonna 1794 hänestä tuli everstiluutnantin arvoisena Haapaniemen sotakoulun tiedustelutaidon opettaja.

Suomen sotaan hän ei osallistunut, mutta kylläkin Porvoon valtiopäiville ja sai nimityksen komissioon, joka valvoi ruotsalaisten linnoitus- ja muiden karttojen luovuttamista venäläisille.

Risto Marjomaa, Kansallisbiografia

 

Otto Henrik von Fieandt (1762 – 1823)

 

O.H. von Fieandt

 

Otto Henrik von Fieandt (1762 – 1823)

Savolainen upseeri. Kustaan sodassa taisteli kapteenin arvoisena. Osallistui Anjalan liittoon ja tuomittiin kuolemaan, mutta armahdettiin. Suomen sodassa komensi joukkoja mm. Perhossa ja Karstulassa ja vielä vuonna 1809 Ruotsin puolella. Ylennettiin vuonna 1810 armeijasta erotessaan everstiksi.

Runebergin mukaan von Fieandt oli juureva maalaisupseeri, joka puhui ”vahvaa suomea” ja pukeutui omien lampaiden villoista kudottuun sarkaan.

Ristiinasta oli mies,

Otto Fieandt, hänpä ties

antaa muille käskyjänsä

ollen vanhin veljistänsä.

Sodass' oli tosiaan

everstiluutnantti hän vaan;

armeijass' ois olla suotu,

jo ois tottelemaan luotu.

Mut hän piti päänsä ain',

omaa tietä kulki vain.

Totellut ei sanaa toisen,

sai siis joukon erikoisen.

Entä näkö? Pukunaan

harmaa lievetakki vaan,

tehty kotikankahista,

villat kotilampahista.

Päässä isän hattu on,

kulunut ja nukaton,

peru saatu Lappehelta,

vaarin kuolintanterelta.

Talvin lammasnahkaset

väljät, varsin lyhyet,

pikisaumasaappaissaan

näin hän johti joukkoaan.

Von Fieandt myös tupakoi alinomaa ja heilutteli tavan takaa piiskaa, jota saivat maistaa sotilaat, jos toiminta oli liian verkkaista:

Tapella hän kyllä tais,

huoli viis, ken voiton sais,

innon vain pyys' saada voimaan,

siihen ruoska valmis soimaan.

Kiireeseen ei Suomen mies

ole luotu, sen hän ties;

miehuutt' ei, vaan tapaa moitti,

vauhtia siis auttaa koitti.

…

miehensä sai janahan,

pajunetit tanahan,

ryntäs joukkoon taajimpahan,

oli niinkuin kotonahan,

haastoi vahvaa suomeaan,

huusi niinkuin niitullaan,

kiitti, laitti, mitä milloin,

töllistää ei saatu silloin

Toki kenraali Vlastov kolminkertaisella ylivoimallaan voitti Karstulassa ja von Fieandtin joukkojen oli peräännyttävä. Runeberg maalailee, että silloin häneltä unohtui tupakointikin eikä piiskaakaan enää napsahdellut saappaanvarteen.

Suomen sodassa von Fieandt komensi myös ruotujakoista Puumalan komppaniaa, jossa sotamiehet numeroilla 89-129 olivat sulkavalaisten ruotujen asettamia ja niitä oli siten tuossa komppaniassa noin kolmasosa.

Toukokuussa komennettiin K. Grotenfeltin pataljoona majuri O.H. von Fieandtin tueksi Hämeeseen vahvistamaan pääarmeijan vasenta siipeä.

Taistelut olivat kovia ja alun menestysten jälkeen Fieandtin joukot olivat yleensä huomattavankin alivoimaisia ja tappiot suuria.

Fieandtin sotapäiväkirjat ovat netissä ja kuvaavat kiintoisasti taistelujen vaiheita (https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1354390…).

10.7. Fieandt menetti Kokkonevan taistelussa liki parisataa miestä ja 21.8. Karstulassa V.-M. Syrjön mukaan peräti yli viisisataa. Joka tapauksessa von Fieandtin joukot sitoivat pari kertaa suuremman määrän venäläisiä ja saavutustensa ansiosta von Fieandt korotettiin everstiluutnantiksi.

Jo kesäkuussa kaatui 3 Puumalan komppanian miestä ja 3.7. Lintulahden taistelussa Puumalan komppanian miehistä kaatui 2 , joutui vangiksi 7 ja karkasi 2. Karstulassa, jossa suomalaisten menetykset olivat 7 upseeria ja 305 sotamiestä, menetti Puumalan komppania 3 miestä kaatuneina, 3 vankeina ja 3 karanneina.

Ankaran marssin oloissa kurikin alkoi rakoilla ja syys-lokakuussa karkaamisia oli 9 tapausta ja kuolemia kaksi.

Sen jälkeen Puumalan komppania yhdistettiin Sandelsin joukkoihin, jotka olivat menestyneet Savossa. Koljonvirran taisteluun joukko ei ehtinyt, mutta otti kyllä osaa Iisalmelle tehtyyn yölliseen hyökkäykseen 10.-11.11. Tässä taistelussa kaatuivat komppanian molemmat, urhoollisiksi tunnetut vääpelit Schatelowitz ja Procopé. Ainakin kaksi miestä haavoittui, kaksi joutui vangiksi ja kahden arvellaan karanneen.

Grotenfeltin laskelmien mukaan komppania hupeni näin vähitellen siihen määrään, että vuoden vaihteessa, kun Suomen raja ylitettiin, oli pois rivistä joutunut jo 63 miestä ja vain 48 ruotusotilasta ja varaväen miestä astui länsirajan yli.

Koska savolaisten, puolustuksen ydinjoukon määrä oli muutenkin tasaisesti kutistunut, muutettiin Savon prikaati 29.3.1809 Savon 1. kenttäpataljoonaksi (Savolaks I:sta fältbataljon). Siihen kuului miehiä Puumalan ja Juvan komppanioista ja päällystössä olivat mm. Ladau, luutnantti Reiher Tiittalasta, ja vänrikki Kruse. Sulkavalaiset olivat siis ilmeisesti hyvin edustettuina.

Kesällä 1809 tämä yksikkö puolusti vielä Ruotsia, vaikka Suomi oli jo Porvoon maapäivien päätöksellä liittynyt Venäjään, mutta rauha oli yhä solmimatta.

16.10.1809 katselmuksessa oli Puumalan komppanian miehiä yhä 23 (varaväkeä ei nyt laskettu). Osa miehistä suoritti vielä vartiopalvelusta suomalaisen kenttäpataljoonan riveissä. Toinen samanlainen oli Uumajassa. Molemmat pataljoonat hajotettiin tammikuussa 1810.

Grotenfelt laskee, että Puumalan komppanian 111 miehestä 29 eli 27% ammuttiin kuoliaaksi tai kuoli tauteihin sodan aikana. Vangiksi joutui 28 ja karanneiksi ilmoitettiin 26. Uumajassa oli rauhan solmimisen jälkeen 28 miestä. Kotiin palanneiden määräksi arvelee kirjoittaja noin 74.

Ossian Grotenfelt, Puumala kompanis historia under 1808-1809 års krig. Historiallinen arkisto XXI,II, 4.