Kustaa III:n sodan alku: Olavinlinnan piiritys

 

Kustaa III:n sodan alku: Olavinlinnan piiritys

 

Olavinlinnan toistaiseksi viimeinen piiritys alkoi 3. heinäkuuta vuonna 1788 ja päättyi 21. elokuuta samana vuonna kestettyään siis vajaat kaksi kuukautta.

Turun rauhan raja 1743-1812 Google Maps >>

Olavinlinnaa oli ennenkin piiritetty jopa useasti ja Suuressa Pohjan sodassa se oli antautunut 29.7.1714. Piirittämässä oli ollut I.M. Šuvalovin johdolla 1291 jalkaväen sotilasta, 332 rakuunaa ja 98 kasakkaa.

Piiritys kesti tuolloin yli kuukauden. Sen aikana puolustaja teki uloshyökkäyksiä, mutta ne torjuttiin ja piirittäjät onnistuivat ampumaan muuriin aukon, joka sai komendantin, majuri Buschin lopulta suostumaan antautumiseen. Linnasta poistui silloin 561 ihmistä, niistä yksi pastori, 92 naista ja 145 lasta. Tilalle tuli 833 hengen varuskunta, jossa oli muun muassa 95 kasakkaa.

 Uudenkaupungin rauhassa linna palautettiin Ruotsille, mutta menetettiin uudelleen Hattujen sodassa. Tällä kertaa uhkavaatimukseen suostuttiin jo seuraavana aamuna ja linnan 5 upseeria ja 220 rivimiestä antautuivat. Venäläiset saivat saaliikseen myös 23 tykkiä ja 2 kaleeria.

Harvalukuinen oli linnan varusväki myös vuonna 1788, everstien Hastfehrin, Brunowin ja von Stedingkin alkaessa piirittää sitä Savon prikaatin joukoilla. Linnassa oli yksi komppania Viipurin rajapataljoonien väkeä ja 81 hengen tykkiryhmä, yhteensä 230 henkeä.

Kustaan sodassa 1788-1790 Olavinlinnan piiritys oli Ruotsin ensimmäinen suurempi sotatoimi Venäjää vastaan ja siitä koko sodan voidaan laskea myös alkaneen. linnoituksella oli strategista merkitystä myös sikäli, että sen ohi, Punkaharjun kautta voitiin päästä Laatokalle ja sitä tietä Pietariin. Tätä Kustaa olikin ajatellut, mutta reitti tietenkin toimi kahteen suuntaan ja myös Petroskoissa oleilleella Sprengtportenilla oli ajatuksena hyökätä Savoon sitä tietä.

Piirittämään saapui siis heinäkuussa 1788 Savon prikaatista 1700 miestä eversti Hastfehrin johdolla. Antautumisvaatimukseen kuuluu linnoituksen komendantti, yksikätinen majuri Kuzmin tunnetun version mukaan vastanneen, että avaisi mielellään portit, mutta valitettavasti hänellä oli vain yksi käsi, jossa oli miekka. Itse asiassa Kuzmin vastasi, ettei hän valitettavasti voi avata linnan portteja ja pyysi hyökkääjää, Ruotsin kuningasta, tekemään sen itse.

Puolustajilla ei itse asiassa ollutkaan hätäpäivää johtuen hyökkääjän kerrassaan kummallisesta toheloinnista ja vitkastelusta. Piiritykseen tarpeellista tykistöä ei ollut mukana eikä edes rynnäkkötikkaita. Puolustajalla oli sekä tykkejä että musketteja ja ampumatarvikkeita riittävästi ja jokaiseen piirittäjän laukaukseen se muka kykeni vastaamaan kahdellakymmenellä. Piirittäjät katsoivat parhaaksi perääntyä Talvisaloon saakka.

 Piirittäjät kaappasivat kyllä linnaan osoitetun huoltokuljetuksen, joka oli tulossa 25 veneellä, mutta silti puolustajalla arvioitiin olevan muonaa kolmeksi kuukaudeksi.

Miksi ihmeessä sitten piiritys lopetettiin juuri silloin, kun linnan muonavarat alkoivat huveta? Valaistusta tähän voinee etsiä siltä suunnalta, että piiritystä johtanut Hastfehr tuomittiin seuraavana vuonna kuolemaan, mutta armahdettiin ja siirtyi ulkomaille. Hän kuoli aikoinaan Venäjällä. Hän meni mukaan myös Anjalan liiton puuhiin.

Hastfehrin ohella piirityksessä olivat mukana myös everstit Stedingk ja Brunow, joista jälkimmäinen kuului kuninkaan vastaiseen oppositioon, mutta edellinen pysyi lojaalina ja nimitettiin Savon prikaatin komentajaksi Hastfehrin jälkeen.

Sodan alkuvaiheelle oli ominaista kummallinen päättämättömyys ja tohelointi, joka on syytä liittää myös vallinneeseen yleistilanteeseen: oli vaikea uskoa, että Kustaa III ihan todella oli nyt päättänyt hyökätä Pietariin pakottaakseen Venäjän luovuttamaan Ruotsille takaisin sen Uudenkaupungin ja Turun rauhoissa menettämät alueet.

Jälkipolville onkin tallentunut Katariina II:n sihteerilleen osoittama kysymys serkkunsa Kustaan kummallisen käytöksen takia: ”Uskotteko, että se hullu tosiaan aikoo hyökätä kimppuuni?” -Croyez-vous que çe fou m’attaquera?

Katariinalla oli selvästi enemmän todellisuudentajua kuin Kustaalla, joka ilmeisesti eli omissa kuvitelmissaan koskien armeijansa laatua ja mahdollisuuksia taisteluissa parkkiintunutta venäläistä vakinaista armeijaa vastaan.

Venäjän armeijan parhaat joukot olivat kyllä sodassa Turkkia vastaan, mutta Venäjä kykeni mobilisoimaan väkeä riittävästi myös Ruotsia vastaan. Sitä paitsi merkittävä osa sen sotilaista oli tosiaan sodankäynnin ammattilaisia, kun taas Ruotsin puolella sekä ruotusotilaat että ns. vapaajoukkojen (esim. Savon jääkärit) jäsenet saivat vain noin kahden viikon verran koulutusta vuosittain.

Kun tähän lisättiin Suomessa juuri sattunut katovuosi ja maamme yleinen köyhyys ja armeijan kaluston huono kunto, täytyi olettaa, että vain mielipuoli saattoi viedä sellaisen maan sotaan. Muuan korkea-arvoinen upseeri nimittikin moista politiikkaa maanpetokseksi.

Kuten tunnettua, upseeristossa levisi pian laajalti kapinamieliala sotaa vastaan. Sodan syynä ymmärrettiin aivan oikein olleen Kustaan omat juonittelut ja juridiselta kannalta katsoen hän myös oli ylittänyt valtuutensa, sillä vuoden 1772 hallitusmuoto ei antanut hänelle oikeutta aloittaa hyökkäyssotaa. Aatelisto ei voinut antaa anteeksi Kustaan siltä viemiä valtaoikeuksia.

Mitä Olavinlinnan piiritykseen tulee, se oli aloitettu jo viikkoa ennen sodan julistusta. Kustaa III oli lähettänyt Katariinalle erittäin loukkaavan ultimaatumin, johon hänen ehtojensa mukaan sopi vastata vain joko ”kyllä” tai ”ei”. Kieltäytymistä pidettäisiin sodan julistuksena, mihin Puumalan välikohtaus (jonka Kustaa oli itse järjestänyt) muka antoi hänelle oikeuden.

Ultimaatumissa vaadittiin paitsi 1600-luvun rajoja, myös Venäjän laivaston aseistariisumista ja ruotsalaisten sotakulujen korvaamista sekä venäläisten perääntymistä kauas rajalta, samaan aikaan kun ruotsalaisilla olisi ollut oikeus olla siellä Turkin kanssa solmittavaan rauhaan saakka. Krim olisi annettava Turkille.

Itse asiassa Katariina sitten julistikin itse Ruotsille sodan 11.7., jo ennen kuin ultimaatumi hänelle seuraavana päivänä luovutettiin. Syynä oli juuri hyökkäys Olavinlinnaa vastaan.

Itse asiassa keisarinna luultavasti oli tietoinen ultimaatumin sisällöstä ja varmasti muustakin Ruotsin armeijan ja laivaston liikehdinnästä. Hän oli erittäin suutuksissaan serkkunsa toiminnasta ja totesi myös omasta puolestaan ruokkineensa Kustaan suomalaisia alamaisia silloin kun maassa oli nälkä. Tämä pitikin paikkansa.

Katariina oli jo vuonna 1783 sanonut, että Kustaalla oli päässä hieman vikaa, joten häneltä saattoi odottaa kaikenlaista. Hyökkäys Olavinlinnaa vastaan rauhan vallitessa oli hänen mielestään ilmeisen rosvomaista/merirosvojen toimintaa: Cela s’appelle agir en forban!

Kustaan ultimaatumiin Katariina vastasi manifestilla 30.6./11.7. 1788. Siinä sanottiin, että Kustaan toimien petollisuus, väkivaltaisuus ja valapattoisuus hämmästytti kaikkia. Katariina selitti Kustaan tunkeutuneen Venäjän alueelle tavalla, joka oli ominainen vain petomaisille barbaareille eikä valistuneille eurooppalaisille valtakunnille. Tämän johdosta hän käski sotilaansa menemään hyökkääjää vastaan ja Jumalan avulla menestymään.

Savon prikaatin vitkastelu Olavinlinnan piirityksen aloittamisessa selittyy varmaankin ainakin osittain siitä, että sotaa ei ollut vielä julistettu, ainakaan sellainen ei ollut hyökkääjien tiedossa. Voitaneen myös ottaa huomioon sekin, että suomalaiset joukot, Savon jääkärit eritoten olivat nimenomaan sitoutuneet torjumaan vihollisen hyökkäystä omalla alueellaan. Enempää päällystö kuin miehistökään tuskin oli henkisesti valmis hyökkäyssotaan, ainakaan nyt Pietariin saakka.

Voidaan vain kuvitella, miten olisi ollut mahdollista ajatella suomalaisten ruotusotilaiden marssivan valloittajina Pietariin, kuten Kustaan suunnitelma edellytti. Pietari oli jo tuohon aikaan suurkaupunki ja tieto hyökkäyksestä oli nostattanut suuren isänmaallisen innostuksen laajoissa kansalaispiireissä ja vapaaehtoisia ilmoittautui Venäjän armeijan riveihin nostoväeksi.

Yhteinen kansa haluaa piestä Ruotsin kuningasta ruoskilla ja on häneen kauhean suuttunut, kirjoitti Katariina Potjomkinille. Vastaavia viestejä tuli muualtakin ja Kustaasta julkaistiin erityinen häväistysruno ns. lubok- arkkien tapaan.

Ja niinhän siinä kävi, että suurieleisesti aloitettu sota kuivui aluksi kokoon ja muuttui ruotsalaisten osalta pian puolustukseksi. Olavinlinnaa ei koko sodassa sitten saatu vallattua, mikä suuresti hankaloitti ruotsalaisten manöveerausta, esimerkiksi tykkiveneiden tuontia pohjoisesta Puumalaan, jonka takaisin valtaukseen niitä olisi kipeästi tarvittu. Laitaatsillan taistelussahan sitä myöhemmin yritettiin

 

Kirjallisuutta:

М.М. Бородкин, История Финляндии, том III, Время Екатерины II и Павла I. СПБ «Наука» 2016

А.Г. Брикнер, Война России со Швецией в 1788-1790 гг. URSS Москва 2016

Алексей Шкваров, Когда пришли русские… Выпуск 5,RME Group Oy, Loviisa 2019

Jussi T. Lappalainen, Kustaa III:n maasota. Savo ja Kymenlaakso 1788-1790. SKS 2014

Fieandt, O. C. v. Olavinlinna ja Savonlinnan ympäristö 1788:

https://www.finna.fi/Record/museovirasto.D717F02428074C0FFBE5048797BE5648?sid=3018046220
CC BY 4.0

Kuva: KLiljeström 2023