Herrasmiessodan piirteet Kustaa III:n sodassa

 

Herrasmiessodan piirteet Kustaa III:n sodassa

 

Kustaa III:n sodassa oli useitakin poikkeuksellisia piirteitä ja erikoisin niistä oli Anjalan liitto, myös taistelujen aikana ilmeni monia erikoisia asioita, alkaen kuninkaan henkilökohtaisesta osallistumisesta sotatoimiin. Näitä erikoisuuksia on Pekka Kilpinen koonnut muistelmien ja päiväkirjojen perusteella yhteen.

Sodan aloittamisesta ja vallankin sitä vastustamaan nousseesta Anjalan konfederaatiosta on kirjoitettu paljonkin. Nykyään löytyy myös itse sotatapahtumista maalla ja merellä sangen hyviä teoksia.

Kustaan sota aloitettiin Venäjän ja Turkin sodan ollessa kuumimmillaan. Niinpä joutuivat Savonkin sotilaat itse asiassa taistelemaan noiden kauhisteltujen kristikunnan vihollisten, turkkilaisten aseveljinä tai vähintäänkin kanssasotijoina. Itse asiassa Ruotsin ja Turkin välillä oli liittosopimus, jossa muun muassa kiellettiin solmimasta erillisrauhaa.

Jo Suuressa Pohjan sodassa että Hattujen sodassa ja sitten myös Kustaan sodassa Turkki eli Korkea portti oli ollut Ruotsin kanssa samalla puolella ja maiden välillä oli liittosopimus Venäjää vastaan.

Kilpisen kokoelma päiväkirjamuistiinpanoja antaa asioihinrivimiehen näkökulman. Hänen kirjassaan on etsitty nimenomaan aikakauden konkreettisiin oloihin ja tapahtumiin liittyvää kuvausta ja siksi pidättäydytty ottamasta mukaan korkeamman portaan laatimia esityksiä, jollaisissa on aina hallitsevana, paitsi oman toiminnan puolustelu, strategiset ja poliittiset kysymykset.

Rivimiehille, pastoreille ja alemmille upseereille niillä oli vähemmän merkitystä. He eivät nyt ihan ruohonjuurten tasalta maailmaa tarkkailleet, mutta pusikoiden korkeudelta kyllä.

Itse asiassa tämän pienen kirjan tekstivalikoima olisi voinut olla paljon laajempi, kuten tekijäkin toteaa ja kyseessä ovat tietenkin vain näytepalat sodan moninaisilta näyttämöiltä.

 

Aivan arkiset tapahtumat ovat kuitenkin kiinnostavia: Ruotsista purjehtinut laivasto joutui myrskyyn ja sen jälkeen voimakkaaseen, mylläävään maininkiin, jota teki miehet merikipeiksi. He eivät näet olleet tienneet sitä ainoaa varmaa keinoa meritaudin välttämiseksi, joka on paloviinan nauttiminen.

Suomessa ei ruotsalainen armeija välttämättä aina nauttinut vieraanvaraisuutta. Fagervikin ruukki ei halunnut sallia minkään otukseen pyydystämistä joukoille tai edes katajapensaan kaatamista polttopuiksi. Seudun talonpojatkin olivat yhtä valmiita myymään tuotteensa venäläisille kuin ruotsalaisille.

Suomalaisten joukkojen ”tunnettu suhtautuminen” sotaan tarkoitti aatelisten upseerien vihamielisyyttä sitä kohtaan. Talonpojat taas saivat osakseen aatelisten nyrpeyttä, kun kannattivat kuningasta.

Mitä kuninkaaseen tulee, hänen hyvin tunnettuja käyntejään rintamalla Laitaatsillassa ja Kymijoella kuvataan tässäkin konkreettisesti.

Harvemmin esitetään kuvauksia Venäjän puolelta tulleista loikkareista, joita oli melkoinen määrä, samoin kuin sodan lopulla vankejakin. Pahimmassa maineessa naapurin sotajoukosta olivat kasakat ja yhtä huonon maineen ansaitsivat baškiirit. Säännöllisten joukkojen taso vaihteli ja osittain se kuvataan kurjaksi.

Valistuneen aikakauden oloissa upseerit kävivät aina silloin tällöin vierailulla toistensa leirissä tai tapasivat rajasillalla. Joskus saatettiin lähettää naapurille herkkujakin, kuten vadelmia.

Ajan hengelle kuvaavaa on, että kenraali Michelssonin kerrotaan kauhistuneen nähtyään, miten joku ruotsalainen sotilas oli taistelussa ruhjottu muodottomaksi ja lupasi hirttää syyllisen, mikäli sellainen löytyisi.

Venäjän sotaväen ylettömän ankaraa keppikuria kauhisteltiin Ruotsin puolella yleensäkin ja muitakin barbaarisuuden osoituksia arveltiin löydettävän. Kiinnostavaa kyllä, samaan aikaan Turkin rintamalla vaikuttanut ja menestynyt Aleksandr Suvorov oli itse puolestaan nimenomaan -preussilaisen- keppikurin suuri vastustaja.

Sotavankeuteen joutui tässäkin sodassa moni molemmilta puolilta. Muuan sotavanki kuvaili kokemuksiaan pitkältä taipaleelta, joka vei aina Mustan meren rannalle, Katariinan juuri valloittamaan Novorossijaan saakka. Sinne sotavankeja houkuteltiin myös jäämään suurilla eduilla ja useat kymmenet noudattivatkin kutsua.

Katariinahan sai noille seuduille uudisasukkaita erityisesti Saksasta ja oman valtakuntansa monelta alueelta. Sinne asutettiin Viron ruotsalaisiakin.

Kun sotatoimet vuonna 1790 päättyivät, tuli asia suurena yllätyksenä kaikille, myös sille osastolle, joka juuri tuolloin oli Pirttimäellä ja valmistautui hyökkäämään Puumalaan.

Tieto rauhasta aiheutti yleisen riemun ja veljenmaljoja juotiin ylenpalttisesti. Myös Puumalassa esittelivät baškiirit taitoratsastusta ja ampumista jousella ilmaan heitettyyn hattuun. Tässä tapauksessa tuli enimmäkseen huteja, mikä saattoi olla yhteydessä tilaisuuden kosteaan luonteeseen.

Värälässä tällaisen näytöksen, jota Kustaa III oli pyytänyt, kerrottiin onnistuneen erinomaisesti.

Kaiken kaikkiaan tämä kokoelma ei ole mitenkään poikkeuksellisen antoisa verrattuna suomeksi nyt saatavilla oleviin teksteihin, mutta aivan paikallaan lisätessään tietoa sodan varsinaisen suoritusportaan oloista ja mielialoista.

 

Pekka Kilpinen, Valistunutta sodankäyntiä. Sotilaiden kertomuksia Kustaan sodasta. Yliopistopaino 2003, 225 s.