Rajapitäjän sotilasrasitus. Esimerkkinä Sulkava

 

 Rajapitäjän sotilasrasitus. Esimerkkinä Sulkava

Suomessa, kuten vielä kaikkialla muuallakin, asutus keskittyi 1700-luvulla maaseudulle. Savossa asia oli erityisen selvä, kun alueen pari markkinapaikkaa Mikkeli ja Varkaus olivat nekin pieniä kyliä. Savo oli maakunta vailla kaupunkia, kunnes Kuopio sai kaupunginoikeudet vuonna 1775.

Tähän voidaan verrata sitä, että Rantasalmella oli enimmillään jopa 10000 asukasta sekä triviaalikoulu ja kadettikoulu. Maaseutu oli kaupunkeihin nähden paljon väkirikkaampi. Tosin rannikkokaupunkeihin saattoi kaupan ja merenkulun ansiosta kertyä huomattavankin paljon varallisuutta.

Maanviljelyksen tuottavuus oli vielä 1700-luvulla kurjaa, eikä talonpojalle verojen jälkeen kertynyt pääomia. Savossa normaali tapa asua oli vielä savupirtti. Aiemmin tuottoisaa tervanpolttoakaan ei enää harjoitettu, kun Tutun rauhan raja katkaisi vanhan kuljetusväylän entisen tapulikaupunkiin Viipuriin. Suola haettiin nyt hevospelillä Loviisasta.

Sulkavalla oli 1700-luvun puolivälissä puolitoistatuhatta asukasta ja vuosisadan lopulla jo kaksi kertaa niin paljon eli noin 3000. Kun Turun rauhan raja vuonna 1812 kumottiin ja Karjala palautettiin, oli asukkaita jo kolme ja puolituhatta. Väestönkasvu oli kaikesta huolimatta alkanut.

Savonlinnassa, joka oli Venäjän puolella, oli tuona aikana asukkaita vain noin 100-200 ja sen lisäksi tietenkin linnan varusväki, joka käsitti vähintään parisataa henkeä. Savonlinna oli tuohon aikaan vailla kaupunginoikeuksia. Niinikään Venäjälle kuuluneessa Lappeenrannassa väkimäärä, kuten myös sotilaiden määrä oli aina vähintään kaksinkertainen. Mitään vastaavia sotilaallisen voiman keskittymiä ei Ruotsin puoleisessa Savossa ollut, vaan sotilaat asuivat hajallaan jopa kymmenien kilometrien päässä toisistaan.

Paavo Seppäsen mukaan sulkavalaisista toimi sotilaina 1700-luvun puolivälissä noin 50 henkeä ja vuosisadan lopulla jo kaksi kertaa niin paljon, eli kasvu noudatteli väestönkasvua.

Noista vuosisadan lopun suunnilleen sadasta miehestä oli upseereita ja aliupseereita virkataloineen kymmenkunta ja sotilasvirkatalojen maat käsittivätkin noin 12 prosenttia pitäjän manttaaleista. Rakuunoita (Karjalan rakuunat) pitäjä asetti 13 ja Savon jääkäreissä ja Saimaan laivastossa palveli yhteensä parikymmentä sulkavalaista.

Loput sulkavalaisista sotilaista eli noin puolet kaikista kuului Savon rykmentin (Savon ja Savonlinnan kevyt jalkaväkirykmentti) ruotujakoiseen jalkaväkeen, Puumalan ja Juvan komppanioihin. Yleensä kolme taloa muodosti yhden ruodun, joka ylläpiti sotamiestä ja osoitti tälle torpan. Käytännössä torppaa ei useinkaan saatu.

Puumalan komppanian sotamiehet 89-129 olivat sulkavalaisten ruotujen asettamia ja niitä oli siten tuossa komppaniassa suunnilleen yhtä paljon kuin puumalalaisiakin.

Ruotujakojärjestelmän puitteissa talot maksoivat osan veroistaan pitämällä sotamiestä, jolla oli torppansa tai sitten maksoivat ns. ”akumentteina” verojaan virkataloille tai rakuunataloille. Ne olivat verosta vapaita, mutta rakuunatalot ylläpitivät siitä hyvästä miestä ja hevosta. Sotilaskäyttöä varten kruunulla oli makasiineja, joihin oli sijoitettu elintarvikkeita ja varusteita. Savossa suurimmat makasiinit olivat Mikkelissä ja Varkaudessa.

Savon jääkäreihin eli vapaaehtoiseen, palkattuun väkeen kuului myös 100 miehen vahvuinen Sulkavan komppania, joka kunnostautui Suomen sodassa 1808-1809 Joachim Zahcris Dunckerin alaisuudessa. Sen miehistä kuitenkin vain noin 20-25 prosenttia oli sulkavalaisia. Jääkärit eivät saaneet torppaa, mutta sen sijaan palkkaa 8 taalaria kuussa ja jääkäri oli vaimoineen -jos sellaista oli- veroista ja työsuorituksista vapaa.

Ruotusotilaiden lisäksi ruodut joutuivat asettamaan myös varaväkeä, kaksi ruotua aina yhden miehen.

Sotilaat olivat itse asiassa päätoimisia maanviljelijöitä tai renkejä ja sotilaalliset harjoitukset veivät aikaa vain pari viikkoa vuodessa. Sekä sulkavalaiset ruotusotilaat että jääkärit näyttävät käyneen yleensä harjoituksissa Mikkelissä ja saaneen varusteensa Juvalla sijainneesta makasiinista. Ruotujen velvollisuuksiin kuului kyydin ja eväiden kustantaminen. Myös Rantasalmella pidettiin harjoituksia.

Varsinaisten harjoitusten lisäksi sotilaat äkseerasivat vuosisadan lopulla myös ns. kirkkoparaateissa, joita epäilemättä järjestettiin myös miesten kotipitäjässä, koska niitä pidetiin ruotusotilailla jonkin aikaa viikoittain ja myös Savon jääkärit joutuivat aluksi osallistumaan niihin joka viikko, mutta myöhemmin vain joka kolmas kuukausi. Kirkkoparaatien sijasta alettiin järjestää ns. komppaniakokouksia.

Sadan hengen varustaminen sotilaiksi noin 3000 hengen vahvuisen pitäjän toimesta ei kuulosta kovin paljolta, mutta kannattaa muistaa, että seutu oli rutiköyhää ja esimerkiksi 80 hengen ruttovartioston eli kortongin ylläpidon (vuonna 1771) valitettiin vievän väestön perikatoon.

Sotilasmenojen lisäksi lankeavat muut tuon ajan valtiomenot ja siis verotkin olivat varsin pienet, mutta lisäksi toki veronmaksajat kustansivat myös kirkon ja papiston ja osallistuivat teiden ja siltojen ylläpitoon. Talonpoika, kuten sanottiin, joutui elättämään kaikki, hiirestä kuninkaaseen.

A. Huuskonen, Kuninkaallinen Savon jääkärirykmentti vuosina 1770-1810, Otava 1927.

M. Pajunen, V. Huttunen, T. Sivonen, Puumalan historia II, Pieksämäki 1967.

Paavo Seppänen, Sulkavan historia I, Sulkava 1999.