Perusteos Suomen sodan sotilaista

 

Perusteos Suomen sodan sotilaista

Joh. Rich. Danielson, Suomen sota ja Suomen sotilaat vuosina 1808 ja 1809. Weilin&Göös 1896, 789 s.

Suomen sodasta tuli kansakunnan pyhä sota siitä lähtien kun Runeberg kirjoitti vänrikkinsä. Sen -ja vänrikkien- merkitys vain kasvoi sitä mukaa, kun suomalais-venäläinen polemiikki 1800-luvun lopulta lähtien kiihtyi ja venäläiset chauvinistit alkoivat korostaa Suomen väkivaltaisen kukistamisen (pokorenije) ja sodan lopputuloksen määränneen Haminan rauhan merkitystä Porvoon valtiopäivien ja hallitsijanvakuutuksen sijasta: Suomi oli kukistettu eikä liittynyt Venäjään vapaaehtoisesti.

Tuo kiistahan on jatkunut meidän päiviimme saakka ja vaikka Haminan rauhan 100-vuotisseminaarissa Haminassa vuonna 2009 näytti jo syntyneen suomalais-venäläinen konsensus, ilmeni pian, ettei ainakaan suomalaisella puolella olla vain yhden totuuden kannattajia. Kysymyshän on mitä suurimmassa määrin poliittisista historian tulkinnoista, joita aikoinaan käytettiin raskaina lyömäaseina.

Mutta tässä siis nyt puhutaan yli sadan vuoden takaisesta tilanteesta. Danielson, myöhempi Danielson-Kalmari kannatti sortovuosina ns. myöntyvyyslinjaa, vaikka korostikin Porvoon valtiopäivien merkitystä Suomen autonomian perustana.

Suomen sota, sisukas taistelu väkivaltaista valloitusta vastaan oli kansakunnan tahdonilmaus, joka kertoi kaikille, etteivät suomalaiset olleet mitään karjaa, jota maailman mahtavat olisivat noin vain voineet käsitellä mielensä mukaan.

Runeberg oli vänrikeissään maalannut kuvan urhoollisesta, uskollisesta ja rehellisestä suomalaisesta kansasta, joka kesti uskomattomia koettelemuksia, mutta ei rikkonut vannomaansa valaa. Vastoinkäymiset sen sijaan johtuivat enimmäkseen kelvottomista ruotsalaisista johtajista -kuninkaasta ja Klingsporista.

Vänrikeillä oli tietenkin ajan hengessä tilauksensa jo syntyessään. Suomen kansakunta ei siihen mennessä ollut saanut juuri minkäänlaista tunnustusta yläluokaltaan, mutta nyt alkoi aikakauden hengessä idealisoiva ja usein haaveellinen kansallisuusmielisyys nousta. Historia -sillä Runebergin teoshan oli juuri idealisoitua lähihistoriaa- todisti suomalaisten puolesta.

Vänrikeistä tuli valtaisa myyntimenestys ja sen suosio vain lisääntyi sortokausien aikana, vaikka siihen suhtauduttiin virallisellakin tasolla enemmän tai vähemmän vihamielisesti. Venäläiset chauvinistit rienasivat ja pilkkasivat kirjaa ja kertoivat mielensä pahoittuneen sen johdosta.

Pelkästään vuonna 1899 Vänrikki Stoolin tarinoita joka tapauksessa myytiin 75000 kappaletta. Ajan oloissa se oli valtava määrä. Tuohan oli Helmikuun manifestin vuosi ja ensimmäisen sortokauden alku.

Tässä kirjassaan tekijä, joka toki on kelpo isänmaanystävä, ei yhdy Runebergin romanttisiin kuvitelmiin, vaan harjoittaa asiaankuuluvaa lähdekritiikkiä. Erinäiset runebergiläisyydet, kuten Sandelsin uhkarohkean patsastelun rintaman edessä Koljonvirralla, hän osoittaa runoilijan mielikuvituksen tuotteeksi. Ilmeisesti oli kyllä huhuja siitä, että taistelun alkaminen olisi riippunut väärin tulkituista kellonajoista, mutta sekään ei ollut totta.

Monia Runebergin sankareita kohtaan Danielson on hyvin kriittinen ja se koskee mm. von Fieandtia ja Adlercreutzia. Savolaisia johtanut -ja Mikkelissä palelluttanut- Cronstedt oli hänen mukaansa sinänsä urhoollinen, mutta kyvytön johtaja. Erinäiset muistelmien esittämät tulkinnat kirjoittaja osoittaa myöhäsyntyisiksi.

Kuitenkin Suomen armeijan suoritus saa häneltä varauksettoman tunnustuksen. Suomen sotilaitten urhoollisuus ja kestävyys ei ollut hurjan sotainnon eikä maineen himon synnyttämä: vaikuttimena oli elävä velvollisuuden tunto ja harras, silloisissa oloissa aivan hämmästyttävän harras isänmaanrakkaus, kirjoittaa Danielson.

Monet dokumentit osoittavatkin, että sotilaat eivät halunneet perääntyä, vaan pyrkivät kaikin mokomin taisteluun suojellakseen omia kotiseutujaan. Joukoille määrätty strateginen perääntyminen tuntui masentavalta. Samanlaistahan sai kokea sitten myös Venäjän armeija perääntyessään Napoleonin joukkojen edestä  Moskovan taakse vuonna 1812.

Sotilaat myös pelkäsivät Venäjän valtaa ja siihen oli hyviä syitä. Jo palvelus sotilaana erosi Venäjällä olennaisesti Ruotsin vastaavasta. Kun rekryytti Venäjällä otettiin armeijaan, hän sai viettää kasarmioloissa ja kentillä jopa kymmeniä vuosia ja kenties kuolla jossakin tuhansien virstojen päässä kotoaan. Verrattuna Ruotsin valtakunnan ruotusotilaan tai vapaajoukkojen jäsenen elämään se oli aivan toisesta maailmasta.

Venäjän vallan aikana Suomen suuriruhtinaskunnan todellisuus oli monessa suhteessa toisenlainen ja sen asiain tilan saavuttamiselle voidaan arvioida myös Suomen sodan sotilaiden antaneen oman tärkeän panoksensa.

Miten oli yleensä mahdollista, että lähes kouluttamattomat suomalaiset pärjäsivät niinkin hyvin ammattisotilaina pidettäviä, kokeneita venäläisiä vastaan? Heidän taistelumoraalinsa säilyi yleensä hyvin, jos kohta karkuruuskin lisääntyi toivottomaksi kääntyneen, raskaan sotaretken lopulla.

Venäjän vuoden 1812 sodan merkittävä sankari ja sissipäällikkö Denis Davydov, jonka hahmo esiintyy myös Tolstoin Sodassa ja rauhassa, toteaa muistelmissaan lyhyesti, että pistintaistelussa suomalaiset olivat venäläisten veroisia. Tämä on merkittävä tunnustus, sillä venäläiset olivat oppineet pitämään sitä omana lajinaan ja myytti voittamattomasta venäläisestä käsikähmästä (rukopašnyi boj) elää yhä.

Danielson siteeraa luutnantti Brakelia: nämä pelottavat viholliset… eivät koskaan säikähdy ampumista. R***** seisoo tahi astuu tyynenä eteenpäin niin kauan kuin hänen vihollisensa ei tee muuta kuin ampuu; hän on paremmin harjoitettu kuin sotamiehemme. Mutta kun hän tavanmukaisella huudollaan kävelee eteenpäin -jos me seisomme, ei hän koskaan juokse -hyökkäämme me umpimähkään hänen päällensä, ja enimmän se vie perille… r***** kanssa muu menettely ei koskaan auta.

Suomalaisista joukoista etenkin savolaiset ja nimenomaan Savon jääkärit saavuttivat kuuluisuutta. Muuan nuori ruotsalainen vänrikki kuvasi kohtaamistaan tämän valiojoukon kanssa näin: …nuoko olisivat savolaisia, joiden urotöitä tässä sodassa hän oli niin suuresti ihaillut? Rumat kasvot lyhyet, tanakat vartalot, repaleiset, nokiset röijyt ja viheriät, rutistuneet päähineet, saattoivatko nuo miehet olla mainehikkaita Savon jääkäreitä?

Niitä he joka tapauksessa oloivat ja tavatessaan myöhemmin muita suomalaisia, hän huomasi, että ne olivat enimmäkseen saman näköisiä, vaikka olihan siellä myös joitakin kauniita kasvoja. Mutta eihän koiraakaan ole karvoihin katsominen.

Sotahan sitten toki hävittiin ja tuskin muuta vaihtoehtoa olikaan odotettavissa, vaikka otetaan huomioon, että myös Ruotsin puolella oli hyvin merkittävä suurvalta: Englanti.

Englanti oli luvannut Ruotsille paitsi laivastonsa apua, myös 10000 miehen armeijan. Voi vain spekuloida, mitä olisi voinut tapahtua, jos tämä armeija olisi iskenyt venäläisten selustaan yhdessä Viaporista vapautuneiden 6000 miehen kanssa.

Toki Aleksanterilla oli sopimuksensa Napoleonin kanssa, mutta suuri vastoinkäyminen muutenkin varsin epäsuositussa sodassa olisi voinut painaa vaa’an toiseen asentoon, kukapa tietää. Venäjän ylhäisö oli erittäin tyytymätön mannermaansulkemukseen, joka katkaisi sen tuottoisan ulkomaankaupan ja ylellisyystavaroiden tuonnin. Parin vuoden kuluttua taistelu Napoleonia vastaan alkoi joka tapauksessa.

Suomellehan kausi keisarikuntaan kuuluvana autonomisena suuriruhtinaskuntana oli hyvin myönteistä aikaa. Sen upseeristokin palkittiin ylenpalttisesti ja Suomen uusi asema tarjosi sittemmin tuhansille aatelispojille mahdollisuuden liittyä Venäjän armeijaan ja yletä siellä.

Vain Suomen sodan unohdetut sankarit Anders Perssonin termiä käyttääkseni eli miehistö sai tuskin mitään vaivojensa palkaksi. Kunniaa ja kunnioitusta sentään löytyi sitten ja vasta sitten kun Runeberg oli julkaissut teoksensa.

Runebergin runouden magia on niin suurta, ettei sen hahmoihin pysty mikään kriittinen historiankirjoitus. Ne jatkavat urhoollista taisteluaan ylevässä runouden maailmassaan.