Savon miesten kirjavia kohtaloita

 

Savon miesten kirjavia kohtaloita

 

Biografiska anteckningar om Savolax Brigadens män 1808-1809. Samlade af E.S. Tigerstedt. Med 53 porträtt m.m.  Helsingfors Söderström & C:o 1908, 230 s.

 

Kuten tunnettua, J.L. Runeberg, ainakin oman kertomuksensa mukaan, sai innoituksen ”Vänrikkeihinsä” luettuaan Savon prikaatin vaiheista tuossa sodassa kertovaa kirjaa:

Mukaani vein sen, kääntelin

sivuja jonkin hetken,

en tiedä, kuin näin esihin

sain Savon miesten retken;

ma lu'in rivin, lu'in kaks,

vereni tunsin kuumemmaks.

 

Savolaisten suoritus tuossa sodassa oli omaa luokkaansa ja tarjosi hyvinkin aineistoa runoilijalle, joka halusi luoda kansallisen runoelman ja nostaa nyt kunniaan suomalaiset, joiden arvostus oli varsin heikkoa, sikäli kuin heistä yleensä mitään puhuttiin tai tiedettiin.

Toki Runebergin klassistinen runoratsu intoutui ylistämään etupäässä yläluokan, upseeriston hyveitä, mutta eipä miehistökään osattomaksi jäänyt. ”Vänrikeistä” on sanottu, että se itse asiassa on lähinnä roomalaisista sankareista kertova kirja, joka on vain sijoitettu eurooppalaiseen lähimenneisyyteen ja jopa Suomeen.

Historiankirjoituksena ”Vänrikit” tietenkään eivät toimi lainkaan, mutta kansallisena symbolina tämä runoelma sai aivan valtavan merkityksen ja innoitti kansakuntaa sen vaikeina aikoina, kuten jo myyntiluvuista on helppo havaita. Ne olivat sortokaudella ja sodan aikana runoteokselle aivan käsittämättömän suuria.

Väinö Linna kirjoitti sitten oman ”tuntemattomansa” eräänlaiseksi ”anti-Runebergiksi”, kuten hän itse sanoi. Tämä ei lainkaan vähennä ”Vänrikkien” arvoa, vaan itse asiassa korostaa sitä. ”Tuntemattomasta” alkoi kyllä kansallisen kulttuurin uusi aikakausi, mutta eihän se mitenkään edeltäjiensä merkitystä mitätöi. (vrt. m. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=runeberg ).

Savon prikaati oli 1700-luvun lopulla perustettu yksikkö, johon kuuluivat tavanomaisten ruotusotilaiden lisäksi myös muun muassa Savon jääkärit, modernia taistelutapaa noudattava värvätty yksikkö, joka sai pian eliittijoukkojen maineen, vaikka senkin sotilaat olivat nuoria, hyvin lyhyen koulutuksen saaneita amatöörejä.

Tigerstedt mainitsee esimerkkejä siitä, miten joukkoja sodan aikana kannustettiin juuri vetoamalla heidän kunniaansa ja maineeseensa savolaisina sotilaina ja toisaalta karkurit ja pelkurit saivat osakseen yleistä halveksuntaa. Tämä näyttäisi todistavan tietyn ryhmähengen synnystä ja hyvin pitkälle menevästä uskollisuudesta asiaa ja esivaltaa kohtaan.

Tosiasia on, että melkoinen määrä savolaisia jatkoi taistelua Ruotsin puolesta ja sen riveissä vielä silloin, kun kuningas oli vaihtunut ja Suomi liitetty Venäjään. Esimerkiksi Savon jääkärit olivat itse asiassa sitoutuneet taistelemaan vain kotimaassa.

Paljolta juuri savolaisten ansiota oli, että J.A. Sandels pystyi työntämään vihollisen kesällä 1808 kauas takaisin ja vapauttamaan suuren osan Savoa, kunnes vihollisen saamat vahvistukset tekivät taistelusta liian ylivoimaisen.

20 kuukauden ankaralla sotaretkellä, jossa nälkä, kylmä ja taudit verottivat taistelujen lisäksi joukkoja, suli myös savolaisten määrä noin neljästä tuhannesta 760:een keväällä 1809. Osa joukosta oli myös joutunut sotavangiksi tai karannut.

Prikaatin 147 upseerista kaatui Tigerstedtin mukaan 10, sairauksiin kuoli 15, haavoittui 35 ja vangiksi jäi 15, joten heidän kannaltaan sota oli vähemmän tuhoisa. Kahden kerroksen väkeähän siihen aikaan oltiin ja upseerit onnistuivat joskus elämään jonkin aikaa melko mukavastikin.

Heitä suojeli myös tietty kollegiaalisuus, joka vallitsi vihollismaiden upseerien välillä ja ilmeni aina silloin tällöin yhteisinä juominkeina. Ranskan kieli ja ranskalainen kulttuuri toimi yhdyssiteenä.

Ruotsin puolella muodostettiin prikaatin rippeistä kaksi suomalaista kenttäpataljoonaa, jotka suorittivat vartiopalvelusta Gävlessä ja hajotettiin tammikuussa 1810.

Osa upseereista ja miehistä liittyi ruotsalaisiin osastoihin ja taisteli sitten Saksassa Ruotsin lipun alla ja osittain myös Venäjän lipun alla sodassa Napoleonia vastaan. Useassa tapauksessa upseerit osallistuivat myös lyhyeen Norjan-sotaan vuonna 1814.  Suuri osa miehistöä palasi kotimaahansa vuonna 1810, mutta osa vasta myöhemmin.

Tigerstedtin matrikkelissa kerrotaan upseerien ja eräiden aliupseerien sukulaisuussuhteet, koulutus ja palvelus, mukaan lukien taistelut ja mahdolliset upseerinuran jälkeiset virat. Kirjassa on 326 nimikettä, enimmäkseen upseereita, mutta myös aliupseereita sekä esimerkiksi saarnaajat ja muu siviilihenkilökunta.

Seuraavassa muutamia huomioita ja esimerkkejä tästä varsin kiinnostavasta joukosta.

Kuten Tigerstedt toteaa, ruotujakoisten joukkojen (Savon kevyt jalkaväkirykmentti) upseereista suurin osa (65%) oli aluksi aatelisia, mutta värvättyjen joukkojen upseereista (Savon jääkärit) heitä oli jo vähemmistö. Vaikka suurin osa oli äidinkieleltään ruotsalaisia ja monessa tapauksessa Baltiasta tai muualta valtakunnasta aikoinaan paikkakunnalle muuttaneita, oli pääosa Savon upseerisuvuista noille seuduille juurtuneita ja siellä jo ainakin sata vuotta asuneita.

Tällaisista voidaan mainita Aminoffit, Ruotsin puolelle Stolbovan rauhassa jäänyt venäläinen suku, jonka jäsenistä Tigerstedtin mukaan peräti 15 otti osaa Suomen sotaan ja niistä 9 Savon prikaatin riveissä. Näistä 4 oli veljeksiä ja mukana olivat myös isä ja hänen poikansa.

Puolalaista perua oli toinen aatelissuku, Orbinskit, joita Tigerstedtin luettelossa on kaksi. Näistä Erik Adolf oli käynyt Rantasalmen triviaalikoulua ja palveli sodassa luutnanttina, kaatuen Salahmissa.  Carl Johan puolestaan, hänkin tuon triviaalikoulun kasvatteja, otti osaa useisiin taisteluihin, mukaan lukien myös Pihlajalahden kahakka. Hän sai eron majurina vuonna 1809. Suku jatkaa elämäänsä paikallisena talonpoikaissukuna.

Puolalaista aatelia oli myös Petter Johan Schatelowitz, joka kaatui vääpelinä Dunckerin epäonnistuneessa hyökkäyksessä Iisalmessa. Von Fieandtien suku oli lähtöisin Saksasta, mutta aateloitiin vasta Suomessa, jossa monet sen jäsenet hoitivat sotilas-ja siiviivirkoja Savossa.

Sukunsa takia erityistä mielenkiintoa on Herman Johan von Burghausenilla, jonka isoisänisä oli ns. Burghausenin rakuunoiden eli mustan rykmentin perustaja ja kaatui vuonna 1676 Lundin taistelussa yhdessä lähes kaikkien rakuunoidensa kanssa. Hänen isoisänsä puolestaan kaatui Lesnan (Lesnajan) taistelussa, jossa Kaarle XII:n avuksi marssinut osasto kärsi suuria tappioita vuonna 1709. Kaikkiaan kaatui kentällä tästä sotilassuvusta ainakin 8 henkeä, mainitsee Tigerstedt.

Carl Wilhelm Brusin, Sulkavan Partalassa syntynyt upseeri sai paljon kehuja ansioistaan taisteluissa. Pahat kielet kyllä kertoivat hänen itse kirjoittaneen raportit. Joka tapauksessa hänelle myönnettiin miekkaritarikunnan kunniamerkki ja hän sai eron Ruotsin armeijasta everstiluutnanttina 1813. Sen jälkeen hän siirtyi Venäjän armeijaan, jossa sai everstin arvon ja taisteli Napoleonia vastaan kaatuen Dresdenin taistelussa mainittuna vuonna.

Tigerstedt pitää Brusinia epäilemättä kyvykkäänä ja älykkäänä henkilönä, joka kuitenkaan ei ollut kollegoiden keskuudessa suosittu, johtuen taipumuksestaan kehuskeluun. Hänet mainitaan Runebergin runossa Sandels:

Sana nyt, sana kiiru nyt saatettiin;

”Aselepomme rikottu on; etuvartion johti jo pois Brusin,

ja silta on polttamaton. Kakstoista on kello ja kesken työ,

vaan ryssän jo yksi lyö.”

 

Komeimman uran Savon prikaatin upseerista teki tietenkin Johan August Sandels, joka kohosi sotamarsalkaksi ja on tähän mennessä viimeinen sellainen Ruotsin historiassa. Hän oli myös aatelissäädyn maamarsalkka valtiopäivillä 1817 ja 1818 ja Norjan käskynhaltija vuosina 1818-1827.

Sodassa Napoleonia vastaan 1813 hän komensi saksalaista armeijakuntaa ja osallistui myös Norjan-sotaan 1814. Urakehitys Savon prikaatin upseerille, joka oli kotimaastaan Suomeen lähinnä karkotettu, oli vailla vertaa.

Rantasalmella syntynyt Gregori Adolfsson Aminoff otti osaa huomattavimpiin taisteluihin ja palveli sitten suomalaisessa rylmentissä Ruotsissa ja johti prikaatin jäännösten paluumatkan Suomeen, Inkooseen vuonna 1810.

Sitä ennen Aminoff joukkoineen joutui vartioimaan Tukholman kuninkaanlinnaa, jota hurjistunut, kreivi Fersenin murhannut roskajoukko uhkasi.

Sodassa Napoleonia vastaan Aminoff muun muassa komensi jääkäripataljoonaa, piiritti Maastrichtia ja valtasi Travemünden. Hän osallistui myös Norjan-sotaan vuonna 1814.

Gregori Fredrik Tigerstedt kunnostautui Suomen sodassa ja siirtyi vuonna 1812 Venäjän palvelukseen. Hän sai keisarilta Pyhän Annan 3. luokan ja Vladimirin 4. luokan kunniamerkit ja erosi palveluksesta everstiluutnanttina vuonna 1831.

Karjaan rakuunoiden komentajana toiminut Gustaf Aminoff oli Haapaniemen kadetteja, joka osallistui kunniakkaasti Suomen sotaan ja toimi sen jälkeen Savon ja Karjalan läänin maaherrana. Siinä ominaisuudessa hän sai Aleksanteri I:lta briljanttisormuksen tämän vieraillessa Kuopiossa vuona 1819.

Aminoffin poika, kasakkaeverstinä Kaukasuksella toiminut Fredrik Aminoff sai Tigerstedtin mukaan lisänimen Tšetšeenien kauhu. Monia muitakin savolaisten upseerisukujen vesoja taisteli sittemmin Venäjän armeijan riveissä, muun muassa juuri Kaukasiassa.

Edellisiä kohtaloista tavanomaisempi oli kuitenkin sulkavalaisen Carl Johan Reiherin ura. Hän syntyi Sulkavalla Hyvärilän puustellissa, kävi Haapaniemen kadettikoulun ja kunnostautui monissa Suomen sodan taisteluissa. Ruotsin puolella hän palveli suomalaisessa kenttäpataljoonassa Gävlessä, jossa sai eron majurina vuonna 1810. Sittemmin hän eleli Tiittalan kartanossa Sulkavalla ja kuuluuaina välillä pistäytyneen Mikkelin markkinoilla saadakseen tapella. Runeberg mainitsee hänet runossa ”Sotamarski”:

Aflecht, joka Revonlahdell'

urhoretkeilynsä päätti,

ilkkui: "Malja Klingsporille!

tavat vanhat pois hän jätti;

hauska nähdä kuinka nyt hän

keikuttaapi niskojansa;

vihdoinkin hän seistä tohti,

pitkin maata juostuansa."

Cronstedtinpa ajutantti,

Reiher Luutnantt' tuohon tiesi:

"Lemmon valhe, että Klingspor

seisahtunut on kuin miesi;

Adlercreutz ja Hertzen poisti

häpeämme kunnollansa;

marski, hitto vieköön, matkall'

oli vanhaan tapahansa."

 

Suomen armeijan perääntyminen oli siis runossa kuvattuna aikana päättynyt, kuten itse asiassa oli suunniteltukin. Sotilaille koko perääntymisretki kuitenkin tuntui häpeälliseltä ja korkein johto sai sen mukaista palautetta. Näinhän asiat olivat myös Venäjällä, jossa vasta Borodinon taistelua pidettiin armeijan arvon mukaisena operaationa pitkän perääntymisen jälkeen. Toki sekään ei estänyt Moskovan luovuttamista ranskalaisille.

 

Useat Savon prikaatin upseereista värväytyivät sittemmin, kuten todettiin, venäläisiin joukko-osastoihin, etenkin Suomeen sijoitettuihin. Jotkut puolestaan siirtyivät mitä moninaisimpiin virkoihin, kanavapäälliköstä ja kruununvoudista nimismieheen ja maanmittariin.

Yleensähän upseereilla oli ajan oloihin nähden merkittävä yleissivistys, johon kuului ehdottomasti myös sujuva ruotsin kielen taito. Tällaisia taitoja myös Savon prikaatin upseeristo oli hankkinut etenkin Haapaniemen sotakoulussa Rantasalmella ja myös Rantasalmen triviaalikoulussa. Jokunen yliopiston opiskelijakin oli joukossa mukana. Luonnollisesti varakkaimmissa piireissä luotettiin kotiopetukseen.

Runebergin elämäntyö on suomalaisen kulttuurin, suomalaisuuden kannalta korvaamattoman tärkeä. ”Vänrikeistä” tuli lähes vuosisadaksi se käsikirja, josta suomalaisuuden ideaalityyppejä etsittiin ja löydettiin. Realismi on kirjasta tietenkin kaukana, mutta juuri oman tyylilajinsa loistavana hallitsijana Runeberg pystyi luomaan kohteestaan historiallisesti vaikuttavan kansallisen symbolin.

Runebergin henkilöillä oli myös esikuvansa todellisuudessa. Missä määrin kirjalliset hahmot sitten oikeastaan muistuttivat esikuviaan, on niiden kansallisen merkityksen kannalta toisarvoista.