torstai 31. elokuuta 2023

Curt von Stedingkin arkisto

 

Curt von Stedingkin arkisto

 

Suomen kansallisarkisto osti vuonna 2013 Ruotsista Curt von Stedingkin arkiston, joka käsittää peräti 76000 sivua.

Osana arkistoa on Savon prikaatin ylipäällikön kokoelma, jossa on tuhansia sivuja mm. sotapäiväkirjoja, kirjeiden konsepteja raportteja, muistioita ja saapuneita kirjeitä kuninkaalta, viranomaisilta ja upseereilta, luetteloita mitä moninaisimmista asioista; valtakirjoja, ylennyksiin ja kunniamerkkeihin liittyvää aineistoa, oikeudenkäyntipöytäkirjoja ja niin edelleen.

Lisäksi on paljon tavaraa sekä kirjeenvaihdosta suvun kanssa että dokumentteja hänen pitkän uransa vaiheista. Mukana on mm. venäläisiä ym. kirjeitä ja muita papereita, jotka liittyvät esimerkiksi hänen toimintaansa rauhanneuvottelijana ja Ruotsin Pietarin-lähettiläänä.

Kustaa III:n sotaa koskevat asiakirjat ovat yleensä ruotsiksi, mutta kuninkaan kanssa käyty kirjeenvaihto ranskaksi. Tietty ongelma on aineiston osittainen järjestämättömyys esim. päivämäärän tai aakkosjärjestyksen mukaan.

Kustaa III:n sodan kannalta tämä kokoelma on korvaamaton ja se on jo ehtinyt vaikuttaa uusimpaan tutkimukseen. Siitä voi kuitenkin ammentaa lähes loputtomasti aineistoa, jolla on esimerkiksi paikallishistoriallista merkitystä.

Arkisto on käytettävissä Kansallisarkiston Astia-tietokannassa ja sinne pitää rekisteröityä.

Kokoelma löytyy tästä osoitteesta: Hae ja selaa aineistoa - Kansallisarkisto | Asiointipalvelu Astia (narc.fi)


Tässä esimerkki sisällysluettelosta:

 

Sarja

Sisältää kokonaisuudet

Arkistoyksikkö

Liittyvät toimijat

klo Ei kommentteja:

maanantai 28. elokuuta 2023

Syystulilla 2.9. "Olavinlinnan piiritys 1788"-ampumanäytös

Tykkipursiyhdistys ry 27.8.2023

Tiedote
Syystulilla 2.9. "Olavinlinnan piiritys 1788"-ampumanäytös
Kesällä 1788 Ruotsin armeija piiritti venäläisten hallussa ollutta Olavinlinnaa. Tätä taistelua muistellaan 2.9. Syystulilla 1700-luvun asein ja univormuin. Ampumanäytöksessä ammutaan turvallisella replikatykillä ja käsiaseilla sekä esitellään aikakauden sotilaselämää. Kuulosuojat kehotetaan ottamaan mukaan erityisesti lapsille ja koiria ei toivota paikalle.
Sotilasleiriin Komendantin puistossa voi tutustua 2.9. aamupäivästä lähtien ja ampumiset tapahtuvat noin klo 11.30, 13.00 ja 14.30.
Harrastajien tavoite on elävöittää alueen historiaa ja esitellä Olavinlinnan 550. juhlavuodeksi 2025 suunnitelmaa suuresta "Olavinlinnan piiritys 1788-näytöksestä". Kymmenet harrastajat, miehet ja naiset ympäri maan, ovat kiinnostuneita osallistumaan taistelunäytökseen sekä Olavinlinnan tanssiaisiin ja illalliseen.
Paikalla kerrotaan myös Tykkipursiyhdistys ry:n "Turun rauhan rajaseutu 1743–1812"-hankkeen tuloksena kootusta arkistosta. Uusia tutkimuksia ja vanhoja artikkeleita on kerätty kaikkien kiinnostuneiden luettavaksi Tykkipursiyhdistyksen sivuilta https://tykkipursiyhdistys.blogspot.com/
. Samalla tietysti pyritään "rekrytoimaan" uusi jäseniä historian harrastuksen piiriin.
Sulkavan Tykkipursiyhdistys ry ja Jyväskylän Rautpohjan Tykkikerho toteuttavat tapahtuman yhdessä Pyhän Olavin Kilta ry:n kanssa.
Lisätietoja: Timo Vihavainen, timo.vihavainen@helsinki.fi, 050 376 2297

Kuva: Laitaatsillan näytös 2021, Kristian Liljeström
klo Ei kommentteja:

perjantai 25. elokuuta 2023

Turun rauha 1743

 Turun rauha 1743

Vuosina 1741–1743 käyty hattujen sota päättyi elokuun 7. päivänä 1743 allekirjoitettuun Turun rauhaan. Uusi valtakunnan raja siirtyi Kymijokeen ja Saimaalle, mutta rajalinjaa ei koskaan virallisesti vahvistettu maastossa. Rauhansopimuksen mukaisesti Ruotsi joutui luopumaan Haminan, Lappeenrannan ja Olavinlinnan linnoituksista.
Rauhanneuvottelijat aloittivat työnsä Turun vanhalla raatihuoneella helmikuussa 1742. Venäläiset neuvottelijat Aleksandr Rumjantsev ja Johan von Luberas vaativat aluksi koko Suomea ja Lyypekin ruhtinaspiispan valitsemista Ruotsin kruununperilliseksi. Kuultuaan kovat ehdot ruotsalaiset Erik Mattias von Nolcken ja Herman Cedercreutz ryhtyivät jarruttamaan neuvotteluja ja etsimään ulospääsyä kiperästä tilanteesta. Kesällä 1743 ehdot lievenivätkin sen verran, että Venäjä vaati enää Uudenmaan ja Kymenkartanon läänejä sekä mieleistään kruununperillistä. Nämäkin ehdot tuntuivat ruotsalaisista liian suurilta. Lopulta raja sovittiin vedettäväksi Kymijokeen ja Saimaalle, minkä lisäksi venäläiset saivat vielä Savonlinnan ympäristöineen. Ruotsin kruununperilliseksi valittiin Venäjän vaatima Lyypekin ruhtinaspiispa Adolf Fredrik.
Rajojen määrittelemiseksi maastossa kumpikin osapuoli perusti oman komissionsa: venäläisiä johti kenraali Abram Hannibal ja ruotsalaista ensin kenraali Johan Stiernschantz ja myöhemmin kenraali Lars Åkerhjelm. Venäläisten kannalta Turun sopimus osoittautui yhdessä keskeisessä kohdassa pahaksi virhearvioksi. Lappeenrannan ja Olavinlinnan välille ei tullutkaan suoraa vesitieyhteyttä, koska Puumalansalmi oli jäänyt kokonaan Ruotsin puolelle. Edistääkseen lukkiutuneita neuvotteluja venäläiset esittivät joulukuussa 1746 rajatarkistusta, jonka mukaan venäläiset saisivat Puumalansalmen eteläpuolisen alueen ja ruotsalaiset korvaukseksi lisäalueita Savosta. Ruotsalaiset eivät kuitenkaan suostuneet avaamaan Turun sopimusta, eikä rajalinjan määrittämisessä päästy eteenpäin.
Vasta kymmenen vuotta rauhasopimuksen jälkeen vuonna 1753 tehtiin uusi yritys rajan merkitsemiseksi maastoon. Rajakomissiot pitivät yhteensä 11 kokousta, mutta jäljellä jäi edelleen useita kiistakysymyksiä. Ensinnäkin rajan määrittäminen monihaaraisella ja saarien pirstomalla Kymijoella osoittautui hankalaksi. Toisena syynä oli rajalinjan määrittäminen Savossa, jossa komissiot eivät olleet päässeet yksimielisyyteen rajan alkupisteestä Parikkalan Tetrinsuolla. Kolmantena ja kaikkien vaikeimpana syynä oli kuitenkin Puumalansalmi, josta ruotsalaiset eivät suostuneet neuvottelemaan ollenkaan.
Kiistojen seurauksena Turun rauhan 1743 raja jäi maastossa määrittelemättä, eikä sitä vahvistettu myöskään Kustaa III:n sodan päättäneessä Värälän rauhassa vuonna 1790. Lopulta Haminan rauha vuonna 1809 poisti koko ongelman, kun Ruotsin ja Venäjän välinen valtakunnanraja siirtyi Pohjanlahdelle ja Tornionjokeen. Vuonna 1812 Uudenkaupungin ja Turun rauhoissa Venäjään liitetystä Vanhasta Suomesta muodostettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan kuulunut Viipurin lääni.

Jyrki Paaskoski 2023
klo Ei kommentteja:

Riitamaat Savossa Turun rauha 1743 jälkeen

 Riitamaat Savossa Turun rauha 1743 jälkeen

Turun rauhan rajaa ei koskaan vahvistettu maastossa, koska ruotsalaiset ja venäläiset eivät päässeet yksimielisyyteen rajan kulusta. Rajalle syntyi niin sanottuja riitamaita, joiden asukkaat eivät kuuluneet kumpaankaan valtakuntaan.
Turun rauhan rajan merkitseminen maastoon osoittautui hankalaksi. Huhtikuussa 1747 ruotsalaiset ja venäläiset maanmittarit kokoontuivat Savonlinnaan. Tarkoituksena oli yhdessä talonpoikien kanssa etsiä rajan alkupisteeksi määrätty Uudenkaupungin rauhan rajamerkki Parikkalan Tetrinsuolta. Venäläinen rajakomissio kuitenkin katsoi, että rajankäynti tuli alkaa läheiseltä Hirvivaaralta, mitä taas ruotsalaiset eivät hyväksyneet.
Ruotsalaiset löysivätkin Tetrinsuon rajamerkin, jossa olivat sekä venäläiset että ruotsalaiset merkinnät, mutta asiasta oli nyt kehittynyt arvovaltakiista. Yksimielisyyttä yhteisestä rajapisteestä ei saavutettu, ja molemmat ryhmät aloittivat rajalinjan merkitsemisen omista pisteistään: ruotsalaiset Tetrinsuolta ja venäläiset Hirvivaarasta.
Molemmat ryhmät etenivät rinnakkain läpi Kerimäen ja Säämingin pitäjien kohti Rantasalmea. Kerimäen ja Rantasalmen välille syntyi noin 70 kilometriä pitkä ja vajaat kaksi kilometriä leveä maakaistale, jonka sisäpuolelle jäi useita talonpoikaistiloja. Rajalinja ei kunnioittanut pitäjä- tai seurakuntarajoja vaan halkaisi ne viivasuorasti matkallaan kohti luodetta. Vastaavasti Savonlinnan länsipuolelle jäi paikoitellen noin kahden ja puolen kilometrin levyinen kaistale, joka kapeni tultaessa Sulkavalle.
Rajalinjojen väliin jääviä alueita kutsuttiin riitamaiksi, ja niiden asukkaita riitinkiläisiksi. Nimitys tuli siitä, ettei heillä ollut säännöllistä oikeudenhoitoa, eli ruotsiksi he olivat ”fritt ting”, ”vapaita käräjistä”. Riitinkiläiset eivät myöskään maksaneet veroja kummallekaan kruunulle. Asukkaita kutsuttiin leikkisästi myös sikaverolaisiksi: heidän tuottojaan verottivat vain heidän omat kotieläimensä. Esimerkiksi Kerimäellä tällaisia tiloja oli kaikkiaan 24 ja Enonkosken puolella 17 kappaletta. Kerimäen seurakunnan rippikirjatietojen mukaan riitamaalla asui 685 ihmistä 1700-luvun lopussa.
Kun riitamaiden asukaat eivät maksaneet veroja kummallekaan kruunulle, he eivät myöskään nauttineet esivallan suojelua ja turvaa. Lainkouran ulottumattomiin jääneille riitamaille pesiytyi salakuljettaja, väenottoja pakoilevia rekryyttejä ja erilaisia muita rikollisia. Nyrkkivalta oli tavallista eivätkä talonpoikien henki ja omaisuus olleet turvassa.
Ruotsi ja Venäjä tekivät riitamaalle 1760-luvun kuluessa ainakin kaksi yhteistä interventiota, jolla pyrittiin saamaan lainrikkojat käräjille. Syytetty Venäjän alamainen tuomittiin sikäläisessä alioikeudessa ja vastaavasti Ruotsin alamainen ruotsalaisessa kihlakunnanoikeudessa. Molemmissa noudatettiin Ruotsin Valtakunnan vuoden 1734 yleistä lakia. Käytäntö oli byrokraattinen, sillä jokaista oikeudenistuntoa varten tarvittiin erilliset suostumukset sekä Tukholmasta että Pietarista.
Vuoden 1743 Turun rauhan raja poikkesi monella tavalla esimerkiksi Suomen ja Venäjän välisestä nykyisestä rajasta. 1700-luvun raja oli helposti läpäistävissä eikä henkilö- tai matkustusasiakirjoja kysytty. Kahtia jaettujen seurakuntien asukkaat kulkivat vaikeuksitta rajan ylitse. Esimerkiksi Ruotsin puolella asuvat kerimäkeläiset tulivat sunnuntaisin jumalanpalveluksiin Venäjän puolelle Silvolaan, jossa kirkko tuolloin sijaitsi. Samaan tapaan Ruotsin valtakuntaan jääneet sääminkiläiset tulivat Venäjän puolelle Säämingin kirkkoon. Seurakuntien kirkolliset rekisterit olivat pappiloissa Venäjän puolella, ja niihin kirjattiin myös Ruotsin puoleisella Kerimäellä ja Säämingissä syntyneet lapset ja hautausmaihin siunatut vainajat. Kerimäen ja Säämingin kirkoissa ei kuitenkaan luettu ruotsalaisten maaherrojen kuulutuksia eikä rukoiltu ruotsalaisten hallitsijoiden puolesta vaan kuultiin venäläisen esivallan kuulutuksia ja rukoiltiin hyvinvointia keisariperheelle.
Riitamaiden ongelmasta ei päästy sopuun Kustaan sodan päättäneessä Värälän rauhassakaan vuonna 1790. Lopullisesti asia saatiin järjestykseen Haminan rauhassa vuonna 1809, jolloin Ruotsin ja Venäjän raja siirtyi Pohjanlahteen. Vuodesta 1812 lähtien riitamaat kuuluivat Viipurin lääniin.

Jyrki Paaskoski 2023
klo Ei kommentteja:

Mikä oli Vanha Suomi?

 Mikä oli Vanha Suomi?

Vuosina 1721 ja 1743 solmituissa Uudenkaupungin ja Turun rauhoissa Venäjä sai Ruotsilta Viipurin, Käkisalmen ja Kyminkartanon provinssit. Näitä provinsseja kutsuttiin Suomen sodasta 1808–1809 lähtien Vanhaksi Suomeksi erotukseksi juuri valloitetusta Uudesta Suomesta, josta muodostettiin Suomen suuriruhtinaskunta.
Uudenkaupungin rauhassa Venäjään liitettiin Karjalankannaksen pitäjät ja osia Virolahden, Lappeen, Jääsken ja Parikkalan pitäjistä. Alueella oli kaksi kaupunkia: Viipuri ja Käkisalmi, joissa molemmissa oli myös linna. Tämä niin sanottu Pietari Suuren raja seuraili pääpiirteissään nykyistä Suomen ja Venäjän välistä rajaa.
Rauhansopimuksessa Viipurin ja Käkisalmen provinssin asukkaille taattiin vain uskonnonvapaus. Käytännössä kuitenkin 1720-luvun lopulta lähtien alueella noudatettiin ruotsalaisia hallinnollisia käytäntöjä ja ruotsalaisperäistä verotusta. Oikeudenhoito perustui 1300- ja 1400-luvuilta peräisiin oleviin Maunu Eerikinpojan kaupunginlakiin ja Kristoffer Baijerilaisen maanlakiin. Tämä johtui siitä, että Viipurin provinssi samaistettiin Liivinmaan ja Viron provinsseihin, jotka olivat saaneet pitää laajat erioikeutensa. Tästä syystä Viipurin provinssin verot toimitettiin Liivinmaan ja Viron kamarikonttoriin. Vastaavasti Viipurin ja Käkisalmen provinssien oikeudenhoitoa valvottiin Liivinmaan ja Viron oikeuskollegiossa.
Ruotsi joutui Turun vuoden 1743 rauhassa luovuttamaan Kyminkartanon provinssin, johon kuuluivat Haminan, Lappeenrannan ja Olavinlinnan linnoitukset. Valtakunnan raja kulki Kymijoella. Mäntyharjulla se kääntyi itään, ja Puumalansalmi jäi Ruotsin puolelle. Tämän jälkeen raja halkaisi Sulkavan, Säämingin, Rantasalmen ja Kerimäen pitäjät ennen kuin se yhtyi Parikkalassa vuoden 1721 rajaan.
Turun rauhansopimuksen mukaisesti Kyminkartanon provinssi sai pitää entiset privilegionsa eli vuoden 1734 yleisen lain, ruotsalaisperäisen hallinnon ja ruotsalaiset verokäytännöt. Vanhassa Suomessa noudatettiin siten kahta tai oikeastaan kolmea erilaista lakinormistoa. Uudenkaupungin rauhan itäpuolella olivat käytössä keskiaikaiset ruotsalaiset lait ja Turun rauhan alueella vuoden 1734 yleinen laki. Molemmilla alueilla oli noudatettava myös Venäjän hallitsijoiden ja ylimpien hallintoelinten ukaaseja.
Ruotsalainen perinne törmäsi 1700-luvun kuluessa yhä useammin tiukentuviin venäläisiin käytäntöihin. Erityisesti tämä näkyi Katariina II hallituskaudella, jolloin luovuttiin ruotsalaisista verokäytännöistä, hallintorakenteista ja oikeuslaitoksesta. Tilalle tulivat koko keisarikunnassa yhtäläiset hallinto- ja oikeudenkäyttönormit sekä venäläisperäiset verot. Integrointi johtui Katariina II:n tarpeesta tiivistää keisarikuntaa sisäisten ja ulkoisten uhkien edessä. Napoleonin sotien myötä vuonna 1797 Vanhassa Suomessa aloitettiin myös väenotot, joita ei ollut tehty vuoden 1721 jälkeen.
Lahjoitusmaat eli donaatiot muodostivat hankalan maanomistuksellisen ja sosiaalisen ongelman Vanhan Suomen ajanjaksolla. Venäjän hallitsijat olivat lahjoittaneet kokonaisia pitäjiä ja kyliä korkeille aatelis- ja virkamiehille. Niiden erikoisuutena oli se, että talonpoikien verot määrättiin vuodesta 1728 kruunun toimesta ja lahjoitusmaanhaltijan piti tilittää kolmasosa verokertymästä kruunulle. Tähän tuli muutos 1770-luvulla, jolloin donataarit tehostivat omaa kartanotalouttaan. Saavuttaakseen tavoitteensa he sivuuttivat kruunun ohjeet ja määräsivät talonpojille lisää päivätöitä. Tämä niin sanottu kontrahtijärjestelmä lisäsi lahjoitusmaiden sosiaalista jännitystä ja johti talonpoikien vastarintaan, jota taltuttamaan tarvittiin jopa sotaväkeä. Tilanne oli akuutti vielä 1810-luvulla.
Suomen sodan jälkeen tilanne Ruotsin ja Venäjän välillä oli muuttunut. Valtakunnan raja oli siirtynyt Pohjanlahteen ja Tornionjokeen, ja Ruotsin ja Venäjän välit olivat lähentyneet Napoleonin sotien paineessa. Keväällä 1811 ruotsalainen kreivi Gustaf Mauritz Armfelt astui Venäjän palvelukseen ja ehdotti ensi töikseen Aleksanteri I:lle Vanhan Suomen yhdistämistä Viipurin lääninä Uuteen Suomeen eli Suomen suuriruhtinaskuntaan. Joulukuussa 1811 keisari teki tarvittavat päätökset ja yhdistämistoimet aloitettiin seuraavana vuonna Viipurin läänin järjestämiskomitean johdolla. Keisarin ja Armfeltin hyvistä aikomuksista huolimatta yhdistämisen käytännön toimet sujuivat hitaasti. Viimeisenä Vanhan Suomen historiallinen jäänne eli lahjoitusjärjestelmä purettiin vasta 1900-luvun alussa.

Jyrki Paaskoski 2023
klo Ei kommentteja:

Punkaharju Kustaan sodassa vuosina 1788–1790

Punkaharju Kustaan sodassa vuosina 1788–1790

Kustaan sodassa 1788–1790 Punkaharju oli tärkeä nimenomaan siksi, että sen kautta valvottiin Puruveden ja Pihlajaveden vesitieliikennettä. Harjun kautta kulki myös maantie Olavinlinnasta Käkisalmeen.
Savon prikaatin joukot saapuivat komentajansa eversti Berndt Hastfehrin johtamina Olavinlinnan edustalle heinäkuussa 1788. Prikaatin joukot piirittivät linnan ja moukaroivat tykistöllä sen muureja. Tarkoituksena oli pakottaa linnan venäläinen varuskunta antautumaan, mutta toimet osoittautuivat turhiksi. Linnan muureihin ei saatu aukkoja, koska ruotsalaisten tykistö ei ollut tarpeeksi järeää. Venäläiset olivat varautuneet piiritykseen etukäteen ja keränneet runsaasti elintarpeita muurien sisäpuolelle. Olavinlinnan komendantti ilmoittikin, ettei linnan varusväki tule missään olosuhteissa antautumaan.
Yksi Savon prikaatin osastoista eteni valtakunnan rajan pinnassa olevalle tärkeälle Punkaharjulle heinäkuussa 1788 ja karkotti alueella toimineen kevyesti aseistetun venäläisen vartioston. Punkaharju oli sotilaallisesti tärkeä, sillä sen rannoilta voitiin valvoa vesitieliikennettä Puruvedeltä Pihlajavedelle ja päinvastoin.
Savon prikaatin hyökkäysosasto koostui 30 rakuunasta ja noin 140 jalkaväkisotilaasta, joita komensi kapteeni Carl Johan Adlercreutz, myöhempi Suomen sodassa 1808–1809 ansioitunut kenraali. Osastolla oli mukanaan muutama kevyt kanuuna ja pienempiä nikhakoja. Ruotsalaisten päätukikohta oli Tuunaansaaressa harjualueen länsipuolella. Lisäksi varustuksia ja tykkiasemia oli varsinaisella harjualueella Kirkkoniemessä, Silvonniemessä ja Tuppuranniemessä.
Ruotsalaiset ja venäläiset eivät kuitenkaan taistelleet Punkaharjulla. Adlercreutzin johdolla yksi pienempi osasto kuitenkin suoritti väkivaltaisen tiedustelun Parikkalan suuntaan elokuussa 1788 ilman mainittavia tuloksia. Venäläiset olivat kaikessa hiljaisuudessa keränneet joukkoja ja varusteita Käkisalmen pohjoispuolelle ja valmistautuivat etenemään kohti Punkaharjua ja piiritettyä Olavinlinnaa.
Eversti Hastfehrin liityttyä Kustaa III:ta vastaan kapinoiviin upseereihin myös sotatoimet Olavinlinnan ja Punkaharjulla päättyivät. Elokuun lopulla Hastfehr määräsi joukot vedettäviksi Punkaharjulta ja Olavinlinnan piirityksen lopetettavaksi. Myöhemmin syksyllä kuningas pidätytti Hastfehrin ja määräsi Savon prikaatin uudeksi komentajaksi eversti Curt von Stedingkin.
Vuosien 1789 ja 1790 sotatoimet eivät ulottuneet Punkaharjulle. Venäläiset kuitenkin vahvistivat harjualueen puolustusta rakentamalla redutteja eli tykkiasemia muun muassa Tuunaansalmen Rakokivenniemeen, Laukansaaren pohjoisrannalle ja Pentiniemeen lähelle Punkasalmea. Venäläisen vartioston päätukikohta sijaitsi harjun keskiosassa Kirkkoniemessä. Nämä tiedot ovat peräisin kenraali A. V. Tutškovin atlaksesta, joka valmistui vuonna 1794 ja esiteltiin keisarinna Katariina II:lle.
Vuosina 2021–2023 toteutetussa Punkaharjun sotavarustushankkeessa kartoitettiin sekä ruotsalaisten että venäläisten eri aikoina rakentamia varustuksia. Selvityksen mukaan Kustaan sodan aikaiset ruotsalaisten raportit ja kartat sekä Tutškovin atlaksen tiedot pitävät pääosin paikkansa.

Jyrki Paaskoski 2023
klo Ei kommentteja:

torstai 17. elokuuta 2023

Venäjän Saimaan laivasto ja sen toiminta 1780 - 1810

Ljudmila Ivanovna Spiridonova    

VENÄJÄN SAIMAAN LAIVASTO JA SEN TOIMINTA 1780 – 1810 >>

Etelä-Karjalan museon julkaisusarja nro 21

klo Ei kommentteja:
Tilaa: Blogitekstit (Atom)