Mikä oli Vanha Suomi?

 Mikä oli Vanha Suomi?

Vuosina 1721 ja 1743 solmituissa Uudenkaupungin ja Turun rauhoissa Venäjä sai Ruotsilta Viipurin, Käkisalmen ja Kyminkartanon provinssit. Näitä provinsseja kutsuttiin Suomen sodasta 1808–1809 lähtien Vanhaksi Suomeksi erotukseksi juuri valloitetusta Uudesta Suomesta, josta muodostettiin Suomen suuriruhtinaskunta.

Uudenkaupungin rauhassa Venäjään liitettiin Karjalankannaksen pitäjät ja osia Virolahden, Lappeen, Jääsken ja Parikkalan pitäjistä. Alueella oli kaksi kaupunkia: Viipuri ja Käkisalmi, joissa molemmissa oli myös linna. Tämä niin sanottu Pietari Suuren raja seuraili pääpiirteissään nykyistä Suomen ja Venäjän välistä rajaa.

Rauhansopimuksessa Viipurin ja Käkisalmen provinssin asukkaille taattiin vain uskonnonvapaus. Käytännössä kuitenkin 1720-luvun lopulta lähtien alueella noudatettiin ruotsalaisia hallinnollisia käytäntöjä ja ruotsalaisperäistä verotusta. Oikeudenhoito perustui 1300- ja 1400-luvuilta peräisiin oleviin Maunu Eerikinpojan kaupunginlakiin ja Kristoffer Baijerilaisen maanlakiin. Tämä johtui siitä, että Viipurin provinssi samaistettiin Liivinmaan ja Viron provinsseihin, jotka olivat saaneet pitää laajat erioikeutensa. Tästä syystä Viipurin provinssin verot toimitettiin Liivinmaan ja Viron kamarikonttoriin. Vastaavasti Viipurin ja Käkisalmen provinssien oikeudenhoitoa valvottiin Liivinmaan ja Viron oikeuskollegiossa.

Ruotsi joutui Turun vuoden 1743 rauhassa luovuttamaan Kyminkartanon provinssin, johon kuuluivat Haminan, Lappeenrannan ja Olavinlinnan linnoitukset. Valtakunnan raja kulki Kymijoella. Mäntyharjulla se kääntyi itään, ja Puumalansalmi jäi Ruotsin puolelle. Tämän jälkeen raja halkaisi Sulkavan, Säämingin, Rantasalmen ja Kerimäen pitäjät ennen kuin se yhtyi Parikkalassa vuoden 1721 rajaan.

Turun rauhansopimuksen mukaisesti Kyminkartanon provinssi sai pitää entiset privilegionsa eli vuoden 1734 yleisen lain, ruotsalaisperäisen hallinnon ja ruotsalaiset verokäytännöt. Vanhassa Suomessa noudatettiin siten kahta tai oikeastaan kolmea erilaista lakinormistoa. Uudenkaupungin rauhan itäpuolella olivat käytössä keskiaikaiset ruotsalaiset lait ja Turun rauhan alueella vuoden 1734 yleinen laki. Molemmilla alueilla oli noudatettava myös Venäjän hallitsijoiden ja ylimpien hallintoelinten ukaaseja.

Ruotsalainen perinne törmäsi 1700-luvun kuluessa yhä useammin tiukentuviin venäläisiin käytäntöihin. Erityisesti tämä näkyi Katariina II hallituskaudella, jolloin luovuttiin ruotsalaisista verokäytännöistä, hallintorakenteista ja oikeuslaitoksesta. Tilalle tulivat koko keisarikunnassa yhtäläiset hallinto- ja oikeudenkäyttönormit sekä venäläisperäiset verot. Integrointi johtui Katariina II:n tarpeesta tiivistää keisarikuntaa sisäisten ja ulkoisten uhkien edessä. Napoleonin sotien myötä vuonna 1797 Vanhassa Suomessa aloitettiin myös väenotot, joita ei ollut tehty vuoden 1721 jälkeen.

Lahjoitusmaat eli donaatiot muodostivat hankalan maanomistuksellisen ja sosiaalisen ongelman Vanhan Suomen ajanjaksolla. Venäjän hallitsijat olivat lahjoittaneet kokonaisia pitäjiä ja kyliä korkeille aatelis- ja virkamiehille. Niiden erikoisuutena oli se, että talonpoikien verot määrättiin vuodesta 1728 kruunun toimesta ja lahjoitusmaanhaltijan piti tilittää kolmasosa verokertymästä kruunulle. Tähän tuli muutos 1770-luvulla, jolloin donataarit tehostivat omaa kartanotalouttaan. Saavuttaakseen tavoitteensa he sivuuttivat kruunun ohjeet ja määräsivät talonpojille lisää päivätöitä. Tämä niin sanottu kontrahtijärjestelmä lisäsi lahjoitusmaiden sosiaalista jännitystä ja johti talonpoikien vastarintaan, jota taltuttamaan tarvittiin jopa sotaväkeä. Tilanne oli akuutti vielä 1810-luvulla.

Suomen sodan jälkeen tilanne Ruotsin ja Venäjän välillä oli muuttunut. Valtakunnan raja oli siirtynyt Pohjanlahteen ja Tornionjokeen, ja Ruotsin ja Venäjän välit olivat lähentyneet Napoleonin sotien paineessa. Keväällä 1811 ruotsalainen kreivi Gustaf Mauritz Armfelt astui Venäjän palvelukseen ja ehdotti ensi töikseen Aleksanteri I:lle Vanhan Suomen yhdistämistä Viipurin lääninä Uuteen Suomeen eli Suomen suuriruhtinaskuntaan. Joulukuussa 1811 keisari teki tarvittavat päätökset ja yhdistämistoimet aloitettiin seuraavana vuonna Viipurin läänin järjestämiskomitean johdolla. Keisarin ja Armfeltin hyvistä aikomuksista huolimatta yhdistämisen käytännön toimet sujuivat hitaasti. Viimeisenä Vanhan Suomen historiallinen jäänne eli lahjoitusjärjestelmä purettiin vasta 1900-luvun alussa.

Jyrki Paaskoski 2023