Uumajan puhe Von Döbelnin Uumajan puhe

 

Uumajan puhe  Von Döbelnin Uumajan puhe

G.C. von Döbeln oli venäläisten helposti suorittaman Sulkavan valtauksen johdosta haukkunut sekä puolustuksesta vastanneen C. von Morianin että saman tein kaikki suomalaiset ja erityisesti savolaiset pelkureiksi ja ”eläimelliseksi” ainekseksi, jota olisi pidettävä kurissa mitä jyrkimmin keinoin.

Itse hän kuitenkin sai laajemmin kokemusta suomalaisten sotilaallisesta suorituksesta vasta Suomen sodassa 1808-1809, jolloin suuri osa suomalaisia joukkoja jäi Länsipohjaan puolustamaan Ruotsia vielä senkin jälkeen, kun kuningas oli syösty vallasta ja Suomi oli jo maaliskuussa Porvoon valtiopäivillä (lantdag, sejm) juhlallisesti tunnustautunut osaksi Venäjän valtakuntaa.

Sen jälkeen, kun Ruotsin ja Venäjän välinen rauha sitten solmittiin Haminassa 17.9.1809, oli aika lausua jäähyväiset suomalaiselle sotajoukolle, joka oli jo sulanut melko pieneksi sodan rasitusten takia.

Döbelnin puhetta on syystä pidetty puhetaidon mestarinäytteenä ja se sisältää kaikki tämän taidon klassiset ainekset: ethos, pathos ja logos. Siihen sisältyvää aitoa tunnetta ei ole syytä epäillä, tuskin kyse on tyhjästä paatoksesta.

Puhe on tässä:

Minä olen kutsunut armeijan kokoon ilmoittaakseni, että valmistava rauhansopimus on syyskuun 17. päivänä tehty Ruotsin ja Venäjän välillä. Tämä rauhansopimus lopettaa hävittävän sodan kaikki onnettomuudet – tuleehan sen olla iloinen sanoma varsinkin, kun Ruotsin tyhjentyneet apulähteet eivät salli tämän taistelun jatkamista, jonka valtiolliset erehdykset ovat aloittaneet ja joka kahden pitkän vuoden aikana on riuduttanut maan voimat. Mutta Suomi eroaa Ruotsista – valtakunnan rajaksi tulee Tornionjoki!

Suomalaiset! Tässä rauhassa Ruotsin kruunu kadottaa kolmanneksen osan aluettaan, Ruotsi menettää ylevän Suomen kansan, voimakkaimman tukensa. Eikä tässä kyllin, Ruotsin armeija menettää sotavoimansa ytimen ja arvokkaimman osan. Emämaa on masennettu, vaipunut suruun ja kaipaukseen korvaamattomien uhrautumisten tähden, mutta kaikkiviisas kaitselmus on määrännyt meidän kohtalomme, ne on vastaanotettava kärsivällisyydellä, nöyryydellä.

Sotilaat! Toverit! Veljet! Te, jotka nyt päättyneen sodan aikana niin suurella uskollisuudella ja miehuudella, huolimatta vihollisjoukkojen lukuisuudesta ja odottamattomasta päällekarkauksesta, aseiden aineellisella voimalla Siikajoella, Revonlahdella, Pulkkilassa, Lapualla, Kauhajoella, Lapväärtissä, Ähtärissä, Nurmijärvellä, Juuttaalla ja Iisalmella y.m. olette voittaneet viholliset; te jotka omin neuvoin otitte takaisin puolen Suomea – te jotka moninkertainen ylivoima vihdoin pakotti jättämään Suomen rajan, te olette sittemmin kestävyydellä taistelleet emämaan ruotsalaisen turpeen puolesta – te täällä olevat kalliit jäännökset ylevästä Suomen kansakunnasta ja sen urhoollisesta soturikansasta, teille minun tulee, ja minä sen teenkin, liikutetuin sydämin julistaa kuninkaan, valtiosäätyjen, Ruotsin kansan, Ruotsin armeijan, esimiesteni, toverieni, minun oma – kaikkien vilpitön kiitollisuus.

Kuninkaan armollinen suosio, valtiosäätyjen hellivä hyväntahtoisuus, Ruotsin kansan ihailu, Ruotsin armeijan kunnioitus, esimiesteni ystävyys, toverieni tunnustus, minun oma harras kiintymys teihin, ne ovat uhreja, jotka teille pyhitetään ja minun kauttani teille tarjotaan.

Suomalaiset! Veljet! Teidän urotyönne ovat suuret, ja kiitollisuus, jonka minä kaikkien puolesta teille lausun, on samassa suhteessa. Sen tulkitsemiseen tarvittaisiin kaunopuhujan koko kyky – minä olen sotilas – sotilas! mikä ylevä nimitys, kun se minulla on teille, teidän hyväksenne ja teidän kanssanne!

Ottakaa siis vastaan liikutetun sydämen kaunistelemattomat ajatukset; ja te ruotsalaiset joukot, jotka tällä surullisella hetkellä olette läsnä, olkaa elävinä todistuksina ruotsalaisen emämaan rajattomasta kiitollisuudesta.

Ruotsalaiset, olkaa ylpeitä siitä, että olette nähneet nämä suomalaiset jäännökset! Muistakaa heitä! Kunnioittakaa heitä! Katsokaa heidän kuihtuneita ruumiitaan, heidän kalpeita kasvojaan, siinä on merkkejä heidän uskollisesta, ehkäpä turhista ponnistuksistaan kuluneina vuosina!

Ja te suomalaiset! Kun tulette takaisin synnyinseuduillenne, niin ilmoittakaa siellä Ruotsin kansan kiitollisuus kansaanne kohtaan. Te palaatte kulunein vaattein, katkotuin ja läpiammutuin jäsenin, mutta te viette mukananne rehellisen soturisielun näkyvän kaunistuksen. Ruotsalaisen emämaan vihollisia teistä ei koskaan voi tulla, siitä minä olen varma; mutta pysykää kaikkina aikoina sen ystävinä. Jos uuden ylivallan voima estäisi teidän toiveitanne ja tahtonne täyttämistä, niin antakaa siunauksenne sydämen ja ajatuksen hiljaisella kielellä tulla emämaalle! Muistuttakaa tätä lapsillenne, suvusta sukuun me siunaamme teitä, kunnioitamme teitä!

Yhtä minä pyydän teiltä: kun te lähestytte niitä paikkoja, missä me olemme voittaneet vihollisemme, ja kun te siellä näette sen sorakummun, joka peittää meidän kaatuneet kumppanimme, huokailkaa siunausta heidän tomuilleen, he ovat kuolleet sankareina, ja heidän tuhkaansa vartioivat kunnian haamut. Te tunnette ihmissydämen moninaiset oikut, sen taipumuksen äkisti valita tunteilleen esineitä, joita se ei koskaan luule unohtavansa, mutta tuskin on muutamia viikkoja kulunut, kun se huikentelevaisuudessaan on tehnyt toisen valinnan. Aika muuttaa kaikki, sen kuluessa kaikki unohtuu, mutta sen minä teille vakuutan, ja te tulette itse sen huomaamaan, että soturiliitto, joka on solmittu taisteluissa, vaaroissa, veressä ja kuolemassa, ei koskaan hajoa. Me siis olemme varmoja toistemme rakkaudesta: soturiveljeys kestää elämäniän loppuun, ja se kiitollisuus, jota teille olen tunnustanut ja tunnustan, on tämän meidän yhteiseen siteeseemme erottamattomasti yhdistetty. Suomalaiset! Veljet! Jos minun sanojani voivat verikyynelet silmistäni vahvistaa, virtaisivat ne nyt, ja jokainen pisara vakuuttaisi teille minun kunnioitustani, ystävyyttäni.

Uumaja 8. lokakuuta 1809 Georg Carl von Döbeln.