Uumajan puhe Von Döbelnin Uumajan puhe

 

Uumajan puhe  Von Döbelnin Uumajan puhe

G.C. von Döbeln oli venäläisten helposti suorittaman Sulkavan valtauksen johdosta haukkunut sekä puolustuksesta vastanneen C. von Morianin että saman tein kaikki suomalaiset ja erityisesti savolaiset pelkureiksi ja ”eläimelliseksi” ainekseksi, jota olisi pidettävä kurissa mitä jyrkimmin keinoin.

Itse hän kuitenkin sai laajemmin kokemusta suomalaisten sotilaallisesta suorituksesta vasta Suomen sodassa 1808-1809, jolloin suuri osa suomalaisia joukkoja jäi Länsipohjaan puolustamaan Ruotsia vielä senkin jälkeen, kun kuningas oli syösty vallasta ja Suomi oli jo maaliskuussa Porvoon valtiopäivillä (lantdag, sejm) juhlallisesti tunnustautunut osaksi Venäjän valtakuntaa.

Sen jälkeen, kun Ruotsin ja Venäjän välinen rauha sitten solmittiin Haminassa 17.9.1809, oli aika lausua jäähyväiset suomalaiselle sotajoukolle, joka oli jo sulanut melko pieneksi sodan rasitusten takia.

Döbelnin puhetta on syystä pidetty puhetaidon mestarinäytteenä ja se sisältää kaikki tämän taidon klassiset ainekset: ethos, pathos ja logos. Siihen sisältyvää aitoa tunnetta ei ole syytä epäillä, tuskin kyse on tyhjästä paatoksesta.

Puhe on tässä:

Minä olen kutsunut armeijan kokoon ilmoittaakseni, että valmistava rauhansopimus on syyskuun 17. päivänä tehty Ruotsin ja Venäjän välillä. Tämä rauhansopimus lopettaa hävittävän sodan kaikki onnettomuudet – tuleehan sen olla iloinen sanoma varsinkin, kun Ruotsin tyhjentyneet apulähteet eivät salli tämän taistelun jatkamista, jonka valtiolliset erehdykset ovat aloittaneet ja joka kahden pitkän vuoden aikana on riuduttanut maan voimat. Mutta Suomi eroaa Ruotsista – valtakunnan rajaksi tulee Tornionjoki!

Suomalaiset! Tässä rauhassa Ruotsin kruunu kadottaa kolmanneksen osan aluettaan, Ruotsi menettää ylevän Suomen kansan, voimakkaimman tukensa. Eikä tässä kyllin, Ruotsin armeija menettää sotavoimansa ytimen ja arvokkaimman osan. Emämaa on masennettu, vaipunut suruun ja kaipaukseen korvaamattomien uhrautumisten tähden, mutta kaikkiviisas kaitselmus on määrännyt meidän kohtalomme, ne on vastaanotettava kärsivällisyydellä, nöyryydellä.

Sotilaat! Toverit! Veljet! Te, jotka nyt päättyneen sodan aikana niin suurella uskollisuudella ja miehuudella, huolimatta vihollisjoukkojen lukuisuudesta ja odottamattomasta päällekarkauksesta, aseiden aineellisella voimalla Siikajoella, Revonlahdella, Pulkkilassa, Lapualla, Kauhajoella, Lapväärtissä, Ähtärissä, Nurmijärvellä, Juuttaalla ja Iisalmella y.m. olette voittaneet viholliset; te jotka omin neuvoin otitte takaisin puolen Suomea – te jotka moninkertainen ylivoima vihdoin pakotti jättämään Suomen rajan, te olette sittemmin kestävyydellä taistelleet emämaan ruotsalaisen turpeen puolesta – te täällä olevat kalliit jäännökset ylevästä Suomen kansakunnasta ja sen urhoollisesta soturikansasta, teille minun tulee, ja minä sen teenkin, liikutetuin sydämin julistaa kuninkaan, valtiosäätyjen, Ruotsin kansan, Ruotsin armeijan, esimiesteni, toverieni, minun oma – kaikkien vilpitön kiitollisuus.

Kuninkaan armollinen suosio, valtiosäätyjen hellivä hyväntahtoisuus, Ruotsin kansan ihailu, Ruotsin armeijan kunnioitus, esimiesteni ystävyys, toverieni tunnustus, minun oma harras kiintymys teihin, ne ovat uhreja, jotka teille pyhitetään ja minun kauttani teille tarjotaan.

Suomalaiset! Veljet! Teidän urotyönne ovat suuret, ja kiitollisuus, jonka minä kaikkien puolesta teille lausun, on samassa suhteessa. Sen tulkitsemiseen tarvittaisiin kaunopuhujan koko kyky – minä olen sotilas – sotilas! mikä ylevä nimitys, kun se minulla on teille, teidän hyväksenne ja teidän kanssanne!

Ottakaa siis vastaan liikutetun sydämen kaunistelemattomat ajatukset; ja te ruotsalaiset joukot, jotka tällä surullisella hetkellä olette läsnä, olkaa elävinä todistuksina ruotsalaisen emämaan rajattomasta kiitollisuudesta.

Ruotsalaiset, olkaa ylpeitä siitä, että olette nähneet nämä suomalaiset jäännökset! Muistakaa heitä! Kunnioittakaa heitä! Katsokaa heidän kuihtuneita ruumiitaan, heidän kalpeita kasvojaan, siinä on merkkejä heidän uskollisesta, ehkäpä turhista ponnistuksistaan kuluneina vuosina!

Ja te suomalaiset! Kun tulette takaisin synnyinseuduillenne, niin ilmoittakaa siellä Ruotsin kansan kiitollisuus kansaanne kohtaan. Te palaatte kulunein vaattein, katkotuin ja läpiammutuin jäsenin, mutta te viette mukananne rehellisen soturisielun näkyvän kaunistuksen. Ruotsalaisen emämaan vihollisia teistä ei koskaan voi tulla, siitä minä olen varma; mutta pysykää kaikkina aikoina sen ystävinä. Jos uuden ylivallan voima estäisi teidän toiveitanne ja tahtonne täyttämistä, niin antakaa siunauksenne sydämen ja ajatuksen hiljaisella kielellä tulla emämaalle! Muistuttakaa tätä lapsillenne, suvusta sukuun me siunaamme teitä, kunnioitamme teitä!

Yhtä minä pyydän teiltä: kun te lähestytte niitä paikkoja, missä me olemme voittaneet vihollisemme, ja kun te siellä näette sen sorakummun, joka peittää meidän kaatuneet kumppanimme, huokailkaa siunausta heidän tomuilleen, he ovat kuolleet sankareina, ja heidän tuhkaansa vartioivat kunnian haamut. Te tunnette ihmissydämen moninaiset oikut, sen taipumuksen äkisti valita tunteilleen esineitä, joita se ei koskaan luule unohtavansa, mutta tuskin on muutamia viikkoja kulunut, kun se huikentelevaisuudessaan on tehnyt toisen valinnan. Aika muuttaa kaikki, sen kuluessa kaikki unohtuu, mutta sen minä teille vakuutan, ja te tulette itse sen huomaamaan, että soturiliitto, joka on solmittu taisteluissa, vaaroissa, veressä ja kuolemassa, ei koskaan hajoa. Me siis olemme varmoja toistemme rakkaudesta: soturiveljeys kestää elämäniän loppuun, ja se kiitollisuus, jota teille olen tunnustanut ja tunnustan, on tämän meidän yhteiseen siteeseemme erottamattomasti yhdistetty. Suomalaiset! Veljet! Jos minun sanojani voivat verikyynelet silmistäni vahvistaa, virtaisivat ne nyt, ja jokainen pisara vakuuttaisi teille minun kunnioitustani, ystävyyttäni.

Uumaja 8. lokakuuta 1809 Georg Carl von Döbeln.

 

Savon miesten kirjavia kohtaloita

 

Savon miesten kirjavia kohtaloita

 

Biografiska anteckningar om Savolax Brigadens män 1808-1809. Samlade af E.S. Tigerstedt. Med 53 porträtt m.m.  Helsingfors Söderström & C:o 1908, 230 s.

 

Kuten tunnettua, J.L. Runeberg, ainakin oman kertomuksensa mukaan, sai innoituksen ”Vänrikkeihinsä” luettuaan Savon prikaatin vaiheista tuossa sodassa kertovaa kirjaa:

Mukaani vein sen, kääntelin

sivuja jonkin hetken,

en tiedä, kuin näin esihin

sain Savon miesten retken;

ma lu'in rivin, lu'in kaks,

vereni tunsin kuumemmaks.

 

Savolaisten suoritus tuossa sodassa oli omaa luokkaansa ja tarjosi hyvinkin aineistoa runoilijalle, joka halusi luoda kansallisen runoelman ja nostaa nyt kunniaan suomalaiset, joiden arvostus oli varsin heikkoa, sikäli kuin heistä yleensä mitään puhuttiin tai tiedettiin.

Toki Runebergin klassistinen runoratsu intoutui ylistämään etupäässä yläluokan, upseeriston hyveitä, mutta eipä miehistökään osattomaksi jäänyt. ”Vänrikeistä” on sanottu, että se itse asiassa on lähinnä roomalaisista sankareista kertova kirja, joka on vain sijoitettu eurooppalaiseen lähimenneisyyteen ja jopa Suomeen.

Historiankirjoituksena ”Vänrikit” tietenkään eivät toimi lainkaan, mutta kansallisena symbolina tämä runoelma sai aivan valtavan merkityksen ja innoitti kansakuntaa sen vaikeina aikoina, kuten jo myyntiluvuista on helppo havaita. Ne olivat sortokaudella ja sodan aikana runoteokselle aivan käsittämättömän suuria.

Väinö Linna kirjoitti sitten oman ”tuntemattomansa” eräänlaiseksi ”anti-Runebergiksi”, kuten hän itse sanoi. Tämä ei lainkaan vähennä ”Vänrikkien” arvoa, vaan itse asiassa korostaa sitä. ”Tuntemattomasta” alkoi kyllä kansallisen kulttuurin uusi aikakausi, mutta eihän se mitenkään edeltäjiensä merkitystä mitätöi. (vrt. m. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=runeberg ).

Savon prikaati oli 1700-luvun lopulla perustettu yksikkö, johon kuuluivat tavanomaisten ruotusotilaiden lisäksi myös muun muassa Savon jääkärit, modernia taistelutapaa noudattava värvätty yksikkö, joka sai pian eliittijoukkojen maineen, vaikka senkin sotilaat olivat nuoria, hyvin lyhyen koulutuksen saaneita amatöörejä.

Tigerstedt mainitsee esimerkkejä siitä, miten joukkoja sodan aikana kannustettiin juuri vetoamalla heidän kunniaansa ja maineeseensa savolaisina sotilaina ja toisaalta karkurit ja pelkurit saivat osakseen yleistä halveksuntaa. Tämä näyttäisi todistavan tietyn ryhmähengen synnystä ja hyvin pitkälle menevästä uskollisuudesta asiaa ja esivaltaa kohtaan.

Tosiasia on, että melkoinen määrä savolaisia jatkoi taistelua Ruotsin puolesta ja sen riveissä vielä silloin, kun kuningas oli vaihtunut ja Suomi liitetty Venäjään. Esimerkiksi Savon jääkärit olivat itse asiassa sitoutuneet taistelemaan vain kotimaassa.

Paljolta juuri savolaisten ansiota oli, että J.A. Sandels pystyi työntämään vihollisen kesällä 1808 kauas takaisin ja vapauttamaan suuren osan Savoa, kunnes vihollisen saamat vahvistukset tekivät taistelusta liian ylivoimaisen.

20 kuukauden ankaralla sotaretkellä, jossa nälkä, kylmä ja taudit verottivat taistelujen lisäksi joukkoja, suli myös savolaisten määrä noin neljästä tuhannesta 760:een keväällä 1809. Osa joukosta oli myös joutunut sotavangiksi tai karannut.

Prikaatin 147 upseerista kaatui Tigerstedtin mukaan 10, sairauksiin kuoli 15, haavoittui 35 ja vangiksi jäi 15, joten heidän kannaltaan sota oli vähemmän tuhoisa. Kahden kerroksen väkeähän siihen aikaan oltiin ja upseerit onnistuivat joskus elämään jonkin aikaa melko mukavastikin.

Heitä suojeli myös tietty kollegiaalisuus, joka vallitsi vihollismaiden upseerien välillä ja ilmeni aina silloin tällöin yhteisinä juominkeina. Ranskan kieli ja ranskalainen kulttuuri toimi yhdyssiteenä.

Ruotsin puolella muodostettiin prikaatin rippeistä kaksi suomalaista kenttäpataljoonaa, jotka suorittivat vartiopalvelusta Gävlessä ja hajotettiin tammikuussa 1810.

Osa upseereista ja miehistä liittyi ruotsalaisiin osastoihin ja taisteli sitten Saksassa Ruotsin lipun alla ja osittain myös Venäjän lipun alla sodassa Napoleonia vastaan. Useassa tapauksessa upseerit osallistuivat myös lyhyeen Norjan-sotaan vuonna 1814.  Suuri osa miehistöä palasi kotimaahansa vuonna 1810, mutta osa vasta myöhemmin.

Tigerstedtin matrikkelissa kerrotaan upseerien ja eräiden aliupseerien sukulaisuussuhteet, koulutus ja palvelus, mukaan lukien taistelut ja mahdolliset upseerinuran jälkeiset virat. Kirjassa on 326 nimikettä, enimmäkseen upseereita, mutta myös aliupseereita sekä esimerkiksi saarnaajat ja muu siviilihenkilökunta.

Seuraavassa muutamia huomioita ja esimerkkejä tästä varsin kiinnostavasta joukosta.

Kuten Tigerstedt toteaa, ruotujakoisten joukkojen (Savon kevyt jalkaväkirykmentti) upseereista suurin osa (65%) oli aluksi aatelisia, mutta värvättyjen joukkojen upseereista (Savon jääkärit) heitä oli jo vähemmistö. Vaikka suurin osa oli äidinkieleltään ruotsalaisia ja monessa tapauksessa Baltiasta tai muualta valtakunnasta aikoinaan paikkakunnalle muuttaneita, oli pääosa Savon upseerisuvuista noille seuduille juurtuneita ja siellä jo ainakin sata vuotta asuneita.

Tällaisista voidaan mainita Aminoffit, Ruotsin puolelle Stolbovan rauhassa jäänyt venäläinen suku, jonka jäsenistä Tigerstedtin mukaan peräti 15 otti osaa Suomen sotaan ja niistä 9 Savon prikaatin riveissä. Näistä 4 oli veljeksiä ja mukana olivat myös isä ja hänen poikansa.

Puolalaista perua oli toinen aatelissuku, Orbinskit, joita Tigerstedtin luettelossa on kaksi. Näistä Erik Adolf oli käynyt Rantasalmen triviaalikoulua ja palveli sodassa luutnanttina, kaatuen Salahmissa.  Carl Johan puolestaan, hänkin tuon triviaalikoulun kasvatteja, otti osaa useisiin taisteluihin, mukaan lukien myös Pihlajalahden kahakka. Hän sai eron majurina vuonna 1809. Suku jatkaa elämäänsä paikallisena talonpoikaissukuna.

Puolalaista aatelia oli myös Petter Johan Schatelowitz, joka kaatui vääpelinä Dunckerin epäonnistuneessa hyökkäyksessä Iisalmessa. Von Fieandtien suku oli lähtöisin Saksasta, mutta aateloitiin vasta Suomessa, jossa monet sen jäsenet hoitivat sotilas-ja siiviivirkoja Savossa.

Sukunsa takia erityistä mielenkiintoa on Herman Johan von Burghausenilla, jonka isoisänisä oli ns. Burghausenin rakuunoiden eli mustan rykmentin perustaja ja kaatui vuonna 1676 Lundin taistelussa yhdessä lähes kaikkien rakuunoidensa kanssa. Hänen isoisänsä puolestaan kaatui Lesnan (Lesnajan) taistelussa, jossa Kaarle XII:n avuksi marssinut osasto kärsi suuria tappioita vuonna 1709. Kaikkiaan kaatui kentällä tästä sotilassuvusta ainakin 8 henkeä, mainitsee Tigerstedt.

Carl Wilhelm Brusin, Sulkavan Partalassa syntynyt upseeri sai paljon kehuja ansioistaan taisteluissa. Pahat kielet kyllä kertoivat hänen itse kirjoittaneen raportit. Joka tapauksessa hänelle myönnettiin miekkaritarikunnan kunniamerkki ja hän sai eron Ruotsin armeijasta everstiluutnanttina 1813. Sen jälkeen hän siirtyi Venäjän armeijaan, jossa sai everstin arvon ja taisteli Napoleonia vastaan kaatuen Dresdenin taistelussa mainittuna vuonna.

Tigerstedt pitää Brusinia epäilemättä kyvykkäänä ja älykkäänä henkilönä, joka kuitenkaan ei ollut kollegoiden keskuudessa suosittu, johtuen taipumuksestaan kehuskeluun. Hänet mainitaan Runebergin runossa Sandels:

Sana nyt, sana kiiru nyt saatettiin;

”Aselepomme rikottu on; etuvartion johti jo pois Brusin,

ja silta on polttamaton. Kakstoista on kello ja kesken työ,

vaan ryssän jo yksi lyö.”

 

Komeimman uran Savon prikaatin upseerista teki tietenkin Johan August Sandels, joka kohosi sotamarsalkaksi ja on tähän mennessä viimeinen sellainen Ruotsin historiassa. Hän oli myös aatelissäädyn maamarsalkka valtiopäivillä 1817 ja 1818 ja Norjan käskynhaltija vuosina 1818-1827.

Sodassa Napoleonia vastaan 1813 hän komensi saksalaista armeijakuntaa ja osallistui myös Norjan-sotaan 1814. Urakehitys Savon prikaatin upseerille, joka oli kotimaastaan Suomeen lähinnä karkotettu, oli vailla vertaa.

Rantasalmella syntynyt Gregori Adolfsson Aminoff otti osaa huomattavimpiin taisteluihin ja palveli sitten suomalaisessa rylmentissä Ruotsissa ja johti prikaatin jäännösten paluumatkan Suomeen, Inkooseen vuonna 1810.

Sitä ennen Aminoff joukkoineen joutui vartioimaan Tukholman kuninkaanlinnaa, jota hurjistunut, kreivi Fersenin murhannut roskajoukko uhkasi.

Sodassa Napoleonia vastaan Aminoff muun muassa komensi jääkäripataljoonaa, piiritti Maastrichtia ja valtasi Travemünden. Hän osallistui myös Norjan-sotaan vuonna 1814.

Gregori Fredrik Tigerstedt kunnostautui Suomen sodassa ja siirtyi vuonna 1812 Venäjän palvelukseen. Hän sai keisarilta Pyhän Annan 3. luokan ja Vladimirin 4. luokan kunniamerkit ja erosi palveluksesta everstiluutnanttina vuonna 1831.

Karjaan rakuunoiden komentajana toiminut Gustaf Aminoff oli Haapaniemen kadetteja, joka osallistui kunniakkaasti Suomen sotaan ja toimi sen jälkeen Savon ja Karjalan läänin maaherrana. Siinä ominaisuudessa hän sai Aleksanteri I:lta briljanttisormuksen tämän vieraillessa Kuopiossa vuona 1819.

Aminoffin poika, kasakkaeverstinä Kaukasuksella toiminut Fredrik Aminoff sai Tigerstedtin mukaan lisänimen Tšetšeenien kauhu. Monia muitakin savolaisten upseerisukujen vesoja taisteli sittemmin Venäjän armeijan riveissä, muun muassa juuri Kaukasiassa.

Edellisiä kohtaloista tavanomaisempi oli kuitenkin sulkavalaisen Carl Johan Reiherin ura. Hän syntyi Sulkavalla Hyvärilän puustellissa, kävi Haapaniemen kadettikoulun ja kunnostautui monissa Suomen sodan taisteluissa. Ruotsin puolella hän palveli suomalaisessa kenttäpataljoonassa Gävlessä, jossa sai eron majurina vuonna 1810. Sittemmin hän eleli Tiittalan kartanossa Sulkavalla ja kuuluuaina välillä pistäytyneen Mikkelin markkinoilla saadakseen tapella. Runeberg mainitsee hänet runossa ”Sotamarski”:

Aflecht, joka Revonlahdell'

urhoretkeilynsä päätti,

ilkkui: "Malja Klingsporille!

tavat vanhat pois hän jätti;

hauska nähdä kuinka nyt hän

keikuttaapi niskojansa;

vihdoinkin hän seistä tohti,

pitkin maata juostuansa."

Cronstedtinpa ajutantti,

Reiher Luutnantt' tuohon tiesi:

"Lemmon valhe, että Klingspor

seisahtunut on kuin miesi;

Adlercreutz ja Hertzen poisti

häpeämme kunnollansa;

marski, hitto vieköön, matkall'

oli vanhaan tapahansa."

 

Suomen armeijan perääntyminen oli siis runossa kuvattuna aikana päättynyt, kuten itse asiassa oli suunniteltukin. Sotilaille koko perääntymisretki kuitenkin tuntui häpeälliseltä ja korkein johto sai sen mukaista palautetta. Näinhän asiat olivat myös Venäjällä, jossa vasta Borodinon taistelua pidettiin armeijan arvon mukaisena operaationa pitkän perääntymisen jälkeen. Toki sekään ei estänyt Moskovan luovuttamista ranskalaisille.

 

Useat Savon prikaatin upseereista värväytyivät sittemmin, kuten todettiin, venäläisiin joukko-osastoihin, etenkin Suomeen sijoitettuihin. Jotkut puolestaan siirtyivät mitä moninaisimpiin virkoihin, kanavapäälliköstä ja kruununvoudista nimismieheen ja maanmittariin.

Yleensähän upseereilla oli ajan oloihin nähden merkittävä yleissivistys, johon kuului ehdottomasti myös sujuva ruotsin kielen taito. Tällaisia taitoja myös Savon prikaatin upseeristo oli hankkinut etenkin Haapaniemen sotakoulussa Rantasalmella ja myös Rantasalmen triviaalikoulussa. Jokunen yliopiston opiskelijakin oli joukossa mukana. Luonnollisesti varakkaimmissa piireissä luotettiin kotiopetukseen.

Runebergin elämäntyö on suomalaisen kulttuurin, suomalaisuuden kannalta korvaamattoman tärkeä. ”Vänrikeistä” tuli lähes vuosisadaksi se käsikirja, josta suomalaisuuden ideaalityyppejä etsittiin ja löydettiin. Realismi on kirjasta tietenkin kaukana, mutta juuri oman tyylilajinsa loistavana hallitsijana Runeberg pystyi luomaan kohteestaan historiallisesti vaikuttavan kansallisen symbolin.

Runebergin henkilöillä oli myös esikuvansa todellisuudessa. Missä määrin kirjalliset hahmot sitten oikeastaan muistuttivat esikuviaan, on niiden kansallisen merkityksen kannalta toisarvoista.

 

Suomen sota 21.2. 1808 – 17.9. 1809

 

Suomen sota 21.2. 1808 – 17.9. 1809

 

Suomen sodassa Aleksanteri I:n hallitsema Venäjän imperiumi jyökkäsi Ruotsiin ja riisti siltä sen hallitseman osan Suomea. Suomen sota oli Venäjän hyökkäyssota Ruotsia vastaan. Rauha solmitiin Haminassa 17.8.1809

Sodan välitön syy oli Venäjän ja Ranskan vuonna 1807 Tilsitissä solmimassa liitossa, jossa Napoleon velvoitti Venäjän pakottamaan Ruotsin Englannin vastaiseen mannermaansulkemukseen ja myös suositteli Suomen valtaamista.

Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolf ei halunnut olla missään tekemisissä Napoleonin politiikan kanssa ja sitä paitsi kauppa Englannin kanssa oli Ruotsille elintärkeä. G.M. Sprengtportenin laatiman suunnitelman mukaan Suomeen hyökättiin poikkeuksellisesti talvella, kun maa oli eristyksissä emämaasta ja laivastojen ja linnoitusten puolustuskyky oli heikoimmillaan.

Ruotsin lähettiläänä Pietarissa ollut Curt von Stedingk, entinen Savon prikaatin komentaja varoitti Venäjän hyökkäysaikeista, mutta keskellä talvea ei ollut paljoa tehtävissä.

Suomea puolustava armeija, joka koostui aluksi lähes kokonaan suomalaisista joukoista, sai tehtäväkseen suorittaa strategisen perääntymisen Pohjanmaalle, mikä rasittaisi hyökkääjän huoltoa äärimmilleen ja vallata sitten maa takaisin kesän tultua linnoitusten ja Ruotsista ja mahdollisesti Englannista tuotavien joukkojen avulla.

Venäläiset hyökkäsivät sekä eteläistä rantatietä että Savon ja Keski-Suomen kautta. Venäläisten komentajana oli F.W. Buxhoevden. Savoon hyökkääviä joukkoja komensi kenraaliluutnantti Nikolai Tutškov ja Turkuun rantatietä eteneviä gruusialainen ruhtinas Pjotr Ivanovitš Bagration (Petre Bagrationi).

Turku valloitettiin jo 22.3.1808 ja Viapori antautui 3.5.1808.

Savon prikaatin 3500 miestä joutui perääntymään N.A Tutškovin 6500 miehen tieltä Kuopioon, jonka edustalla  J.Z. Dunckerin johtama etuvartiosto viivytti hyökkääviä.

Perääntyminen jatkui kuitenkin Pohjanmaalle, jossa voittoisiakin taisteluita alettiin käydä Siikajoen taistelusta 18.4. lähtien. Merkittävä voitto saatiin Revonlahdella 24.4.

Vastahyökkäys alkoi Oulun tienoilta, sodan alussa Savon jääkärirykmentin komentajana palvelleen ja nyt 5. prikaatia komentavan eversti J.A. Sandelsin johdossa oli 2500 miestä, joiden voimin hän valtasi Savon takaisin Joroisiin saakka. Rannikolla ja Keski-Suomessa menestys oli vaihtelevaa. Karstulassa von Fieandtin johtamat joukot, joihin kuului savolaisia mm. Puumalan komppaniasta, joutuivat perääntymään.

Vielä 27.10. eversti Sandels sai torjuntavoiton Koljonvirran taistelussa, mutta yleistilanne oli Oravaisten tappion 14.9. jälkeen huono ja koko armeija perääntyi nyt Tornioon.

Molemmat osapuolet olivat nääntyneitä ja 19.11. solmittiin Olkijoella aseleposopimus, jo nka ehtoisin kuului Ruotsin armeijan vetääntyminen Kemijoen taa.

Vuonna 1809 sota jatkui uudelleen, nyt varsinaisen Ruotsin puolella.  Venäläiset joukot hyökkäsivät myös Merenkurkurkun yli Uumajaan, mutta perääntyivät sieltä pian.

Joka tapauksessa Länsipohjassa käytiin taisteluita vielä syksyyn saakka. Niihin osallistuivat myös Suomen armeijan jäännökset, vaikka Suomi oli jo Porvoon valtiopäivillä (lantdag) 27.3.1809 liitetty Venäjän keisarikuntaan.

Vuonna 6.7. 1809 kuoli Hörneforsin taistelussa edellisenä päivänä vakavasti haavoittunut maineikas everstiluutnantti Joachim Zachris Duncker, joka oli aloittanut sodan kapteenina ja Sulkavan komppanian päällikkönä.

Monet jäljellä olevista savolaisista sotilaista jatkoivat palvelemista Ruotsin armeijan rullissa vielä seuraavanakin vuonna. Jotkut upseerit siirtyivät taistelemaan Napoleonia vastaan Venäjän riveissä ja toiset taas Ruotsin riveissä, kuten esimerkiksi Sandels.

Ruotsalaisten joukkojen johdossa taistelussa Napoleonia vastaan toimi välittömästi kruununperillisen, Karl Johanin eli Jean-Baptiste Bernadotten alaisena sotamarsalkaksi korotettu Curt von Stedingk, joka oli Kustaa III:n sodassa ollut Savon prikaatin komentajana ja sen jälkeen Ruotsin suurlähettiläänä Pietarissa.

Otto Carl von Fieandt (1758-1825)

 

Otto Carl von Fieandt (1758-1825)

Savolainen upseeri ja kartografi. Asui Kyyhkylän kartanossa Mikkelissä. Palveli Kustaa III:n sodassa ja Suomen sodassa ja sen jälkeen Haapaniemen sotakoulun johtajana.

 

Von Fieandt harrasti nuoruudessaan aktiivisesti Suomen itsenäisyyden asiaa ja oli Valhalla-seuran Savon osaston (Kultainen jousi) esimies. Hän kävi salaa Sprengtportenin luona Pietarissa ja osallistui Anjalan liittoon, minkä johdosta tuomittiin kuolemaan, mutta armahdettiin. Kohosi urallaan everstiluutnantiksi ja erosi armeijasta 1805. Haapaniemen kadettikoulun johtajana hän toimi vuosina 1812-1819

Kustaa III suunnitteli Ranskan kuninkaan Ludvig XVI:n vapauttamista vallankumouksellisten kynsistä Ruotsin armeijan avulla ja von Fieandt matkusti Ranskaan hoitamaan salaista tehtävää, jonka tarkoituksena oli suunnitelman valmistelu, mm. vapautusarmeijan marssireitin kartoittaminen.

Ludvigin pako tunnetusti epäonnistui ja sitä myöten myös Kustaa III: n suuri suunnitelma. Von Fieandt esitteli kuitenkin retkensä tulokset Kustaa III:lle ja ylennettiin sen johdosta majuriksi.

Vuonna 1792 von Fieandt sai tehtäväkseen kartoittaa Venäjän rajaseudun ja vuonna 1794 hänestä tuli everstiluutnantin arvoisena Haapaniemen sotakoulun tiedustelutaidon opettaja.

Suomen sotaan hän ei osallistunut, mutta kylläkin Porvoon valtiopäiville ja sai nimityksen komissioon, joka valvoi ruotsalaisten linnoitus- ja muiden karttojen luovuttamista venäläisille.

Risto Marjomaa, Kansallisbiografia

 

Otto Henrik von Fieandt (1762 – 1823)

 

O.H. von Fieandt

 

Otto Henrik von Fieandt (1762 – 1823)

Savolainen upseeri. Kustaan sodassa taisteli kapteenin arvoisena. Osallistui Anjalan liittoon ja tuomittiin kuolemaan, mutta armahdettiin. Suomen sodassa komensi joukkoja mm. Perhossa ja Karstulassa ja vielä vuonna 1809 Ruotsin puolella. Ylennettiin vuonna 1810 armeijasta erotessaan everstiksi.

Runebergin mukaan von Fieandt oli juureva maalaisupseeri, joka puhui ”vahvaa suomea” ja pukeutui omien lampaiden villoista kudottuun sarkaan.

Ristiinasta oli mies,

Otto Fieandt, hänpä ties

antaa muille käskyjänsä

ollen vanhin veljistänsä.

Sodass' oli tosiaan

everstiluutnantti hän vaan;

armeijass' ois olla suotu,

jo ois tottelemaan luotu.

Mut hän piti päänsä ain',

omaa tietä kulki vain.

Totellut ei sanaa toisen,

sai siis joukon erikoisen.

Entä näkö? Pukunaan

harmaa lievetakki vaan,

tehty kotikankahista,

villat kotilampahista.

Päässä isän hattu on,

kulunut ja nukaton,

peru saatu Lappehelta,

vaarin kuolintanterelta.

Talvin lammasnahkaset

väljät, varsin lyhyet,

pikisaumasaappaissaan

näin hän johti joukkoaan.

Von Fieandt myös tupakoi alinomaa ja heilutteli tavan takaa piiskaa, jota saivat maistaa sotilaat, jos toiminta oli liian verkkaista:

Tapella hän kyllä tais,

huoli viis, ken voiton sais,

innon vain pyys' saada voimaan,

siihen ruoska valmis soimaan.

Kiireeseen ei Suomen mies

ole luotu, sen hän ties;

miehuutt' ei, vaan tapaa moitti,

vauhtia siis auttaa koitti.

…

miehensä sai janahan,

pajunetit tanahan,

ryntäs joukkoon taajimpahan,

oli niinkuin kotonahan,

haastoi vahvaa suomeaan,

huusi niinkuin niitullaan,

kiitti, laitti, mitä milloin,

töllistää ei saatu silloin

Toki kenraali Vlastov kolminkertaisella ylivoimallaan voitti Karstulassa ja von Fieandtin joukkojen oli peräännyttävä. Runeberg maalailee, että silloin häneltä unohtui tupakointikin eikä piiskaakaan enää napsahdellut saappaanvarteen.

Suomen sodassa von Fieandt komensi myös ruotujakoista Puumalan komppaniaa, jossa sotamiehet numeroilla 89-129 olivat sulkavalaisten ruotujen asettamia ja niitä oli siten tuossa komppaniassa noin kolmasosa.

Toukokuussa komennettiin K. Grotenfeltin pataljoona majuri O.H. von Fieandtin tueksi Hämeeseen vahvistamaan pääarmeijan vasenta siipeä.

Taistelut olivat kovia ja alun menestysten jälkeen Fieandtin joukot olivat yleensä huomattavankin alivoimaisia ja tappiot suuria.

Fieandtin sotapäiväkirjat ovat netissä ja kuvaavat kiintoisasti taistelujen vaiheita (https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1354390…).

10.7. Fieandt menetti Kokkonevan taistelussa liki parisataa miestä ja 21.8. Karstulassa V.-M. Syrjön mukaan peräti yli viisisataa. Joka tapauksessa von Fieandtin joukot sitoivat pari kertaa suuremman määrän venäläisiä ja saavutustensa ansiosta von Fieandt korotettiin everstiluutnantiksi.

Jo kesäkuussa kaatui 3 Puumalan komppanian miestä ja 3.7. Lintulahden taistelussa Puumalan komppanian miehistä kaatui 2 , joutui vangiksi 7 ja karkasi 2. Karstulassa, jossa suomalaisten menetykset olivat 7 upseeria ja 305 sotamiestä, menetti Puumalan komppania 3 miestä kaatuneina, 3 vankeina ja 3 karanneina.

Ankaran marssin oloissa kurikin alkoi rakoilla ja syys-lokakuussa karkaamisia oli 9 tapausta ja kuolemia kaksi.

Sen jälkeen Puumalan komppania yhdistettiin Sandelsin joukkoihin, jotka olivat menestyneet Savossa. Koljonvirran taisteluun joukko ei ehtinyt, mutta otti kyllä osaa Iisalmelle tehtyyn yölliseen hyökkäykseen 10.-11.11. Tässä taistelussa kaatuivat komppanian molemmat, urhoollisiksi tunnetut vääpelit Schatelowitz ja Procopé. Ainakin kaksi miestä haavoittui, kaksi joutui vangiksi ja kahden arvellaan karanneen.

Grotenfeltin laskelmien mukaan komppania hupeni näin vähitellen siihen määrään, että vuoden vaihteessa, kun Suomen raja ylitettiin, oli pois rivistä joutunut jo 63 miestä ja vain 48 ruotusotilasta ja varaväen miestä astui länsirajan yli.

Koska savolaisten, puolustuksen ydinjoukon määrä oli muutenkin tasaisesti kutistunut, muutettiin Savon prikaati 29.3.1809 Savon 1. kenttäpataljoonaksi (Savolaks I:sta fältbataljon). Siihen kuului miehiä Puumalan ja Juvan komppanioista ja päällystössä olivat mm. Ladau, luutnantti Reiher Tiittalasta, ja vänrikki Kruse. Sulkavalaiset olivat siis ilmeisesti hyvin edustettuina.

Kesällä 1809 tämä yksikkö puolusti vielä Ruotsia, vaikka Suomi oli jo Porvoon maapäivien päätöksellä liittynyt Venäjään, mutta rauha oli yhä solmimatta.

16.10.1809 katselmuksessa oli Puumalan komppanian miehiä yhä 23 (varaväkeä ei nyt laskettu). Osa miehistä suoritti vielä vartiopalvelusta suomalaisen kenttäpataljoonan riveissä. Toinen samanlainen oli Uumajassa. Molemmat pataljoonat hajotettiin tammikuussa 1810.

Grotenfelt laskee, että Puumalan komppanian 111 miehestä 29 eli 27% ammuttiin kuoliaaksi tai kuoli tauteihin sodan aikana. Vangiksi joutui 28 ja karanneiksi ilmoitettiin 26. Uumajassa oli rauhan solmimisen jälkeen 28 miestä. Kotiin palanneiden määräksi arvelee kirjoittaja noin 74.

Ossian Grotenfelt, Puumala kompanis historia under 1808-1809 års krig. Historiallinen arkisto XXI,II, 4.

 

Kustaa IV Adolf

 

Kustaa IV Adolf

Kustaa IV Adolf oli Ruotsin hallitsijana vuosina 1792-1809. Kustaan alaikäisyyden aikana vallassa oli vuoteen 1796 saakka holhoojahallitus, jota johti suomalainen Kustaa Adolf Reuterholm. Kuningas syöstiin vallasta vuonna 1809, minkä jälkeen hän asui ulkomailla ja kuoli Sveitsissä vuonna 1837.

Kustaa III:n ”eriksgata” Suomessa vuonna 1775 oli aikoinaan ollut menestys (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search…) ja myös Kustaan sodan aikana kansa aina osoitti jopa paljon kärsineessä Savossa suosiotaan kuninkaalle, samaan aikaan, kun aatelistossa kyti kapinamieliala.
Kustaa III:n poika ja seuraaja Kustaa IV Adolf toisti isänsä esittäytymismatkan vuonna 1802.

Luonteeltaan tosikko ja kuivakas uusi kuningas oli monessa suhteessa isänsä vastakohta eikä herättänyt yleensä toisissa ihmisissä sympatiaa. Hän oli pedanttinen ulkoisiin seikkoihin takertuja, jota kiinnostivat enemmän uudet -aivan epäkäytännölliset- univormut ja peruukit, kuin ajan aatteet ja uudet näkemykset.

Silti kuningas oli Suomessa suosittu, kuten aikalaiset todistivat (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=alopaeus).

Kun kuninkaan vierailusta ilmoitettiin, vaadittiin samalla varaamaan seurueelle 2000 hevosta, mikä olisi ollut tavaton rasitus köyhän maan talonpojille.

Tässä luvussa olivat mukana vaihtohevoset ja ainakin Savoon kuningas saapui ”vain” 236 hevosen vetämässä saattueessa, jossa oli mukana mm. keittiö- ja kellarivaunu, kuningasparin vuoteet sekä tietenkin lukuisasti muita arvohenkilöitä, sotilaita, kokkeja, musikantteja ja niin edelleen.

Kuningas osasi suhteellisen hyvin suomea, jota oli hänelle opetettu lapsesta saakka ja tämä takasi kansansuosion. Hän tarkasti etenkin sotilaalliset kohteet, linnoitukset ja yksiköt. Savossa hän seurasi Savon prikaatin harjoituksia Mikkelissä ja huomautti sotilaiden paikatuista housuntakamuksista, joille viholliset nauraisivat. Tähän vastattiin, ettei vihollinen koskaan näkisi Savon prikaatin miesten selkiä.

Haapaniemen kadettikoulussa kuningas osallistui tutkinnon seuraamiseen ja korotti kadetit henkilökohtaisesti upseereiksi. Kaiken kaikkiaan kuningas oli sotilaalliseen puoleen tyytyväinen.

Konfliktin Venäjän kanssa kuningas sai aikaan vaatiessaan Ahvenkosken sillan maalattavaksi kokonaan Ruotsin värein. Venäläiset maalasivat sen jälkeen sillan uudelleen ja lopulta tultiin aseella uhkaamisen asteelle. ”Pensselisota” ei sentään johtanut vihollisuuksien aloittamiseen, mutta kiristi kyllä maiden suhteita, jotka siis olivat aika kylmät, kun Aleksanteri I seuraavana vuonna 1803 tarkasti raja-aluetta, käyden mm. Telakanavalla.

Suomen sotaa (1808-1809) on usein pidetty Kustaa IV:n fanatismin ja suuruudenhulluuden aiheuttamana. Hän ei suostunut mihinkään kompromisseihin Napoleonin kanssa eikä siis myöskään Ranskan vaatimaan liittymiseen Englannin vastaiseen mannermaansulkemukseen.

Toisaalta kauppa Englannin kanssa oli Ruotsille elintärkeä ja Englannin laivaston voi odottaa kaappaavan Ruotsin kauppalaivan ja kenties myös sotalaivaston, kuten se teki Tanskassa, mikäli jouduttaisiin konfliktiin. Kenties se jopa pottaisi Göteborgin tai Tukholman, kuten se oli polttanut Kööpenhaminan.

Suomen sodan aikana Ruotsi auttoi Suomen armeijaa varsin rajoitetusti ja suoritti pari surkeaa ja epäonnista maihinnousua Turun tienoille ja Pohjanmaalle. Vihollinen sen sijaan tukeutui lopulta jopa Länsipohjaan, jossa Suomen armeija vielä puolusti valtakuntaa.

Runeberg antaa Kustaa IV Adolfista sangen pirullisen kuvan todellisuudesta irronneena pellenä:

Kuningas silloin virkkoi,

vakaana lausui näin:

"Suomessa armeijamme

käy yhä taaksepäin;

toiveemme Klingsporista

on tyhjiin rauennut,

ja Viapori mennyt,

se pylväs kaatunut."

 

 Sen sijaan, että olisi tehnyt jotakin todellista ja vaikkapa yrittänyt saada Englannin lupaamat 10000 miestä nousemaan maihin Suomessa, kuningas haetutti vain Kaarle XII:n puvun ja pasteerasi sitten sankarikuninkaan asussa ja kehotti kertomaan asiasta koko maailmalle:

"Kahdennentoista Kaarlen

nyt kintaat otamme,

sen miesnä, kuninkaana

me tehdä tahdomme,

tuon suuren urhon miekan

vyöllemme sidottaa,

kuin hänkin hämmästyttää

velttoa maailmaa."

 

Vain kolme kuulijaa sai lopulta hämmästellä tätä esitystä:

Ei tiedä aikakirjat,

hän saiko muuttumaan

teollaan uljahalla

asiat Suomenmaan:

vaan hämmästyipä kyllä

läheinen maailmans',

Karl Lagerbring, Toll marski

ja Piper kreivi kanss'.

 

 

 

 

Totta ainakin on, ettei kuningas ollut perillä asioiden tilasta, kun hän kauas pohjoiseen perääntyneelle ja surkeassa tilassa olevalle Suomen armeijalle suvaitsi ilmoittaa, että olosuhteiden tähden upseerit oli nyt vapautettu puuteroimasta peruukkiaan päivittäin…

Joka tapauksessa Kustaa IV Adolf leimattiin opposition taholta järkensä menettäneeksi ja syöstiin valtaistuimelta keväällä 1809. Kaappauksen johdossa oli suomalainen kenraali Adlercreutz. Uudeksi kuninkaaksi tuli Kustaan veli, Södermanlannin herttua Kaarle hallitsijanimellä Kaarle XIII.

 

Perusteos Suomen sodan sotilaista

 

Perusteos Suomen sodan sotilaista

Joh. Rich. Danielson, Suomen sota ja Suomen sotilaat vuosina 1808 ja 1809. Weilin&Göös 1896, 789 s.

Suomen sodasta tuli kansakunnan pyhä sota siitä lähtien kun Runeberg kirjoitti vänrikkinsä. Sen -ja vänrikkien- merkitys vain kasvoi sitä mukaa, kun suomalais-venäläinen polemiikki 1800-luvun lopulta lähtien kiihtyi ja venäläiset chauvinistit alkoivat korostaa Suomen väkivaltaisen kukistamisen (pokorenije) ja sodan lopputuloksen määränneen Haminan rauhan merkitystä Porvoon valtiopäivien ja hallitsijanvakuutuksen sijasta: Suomi oli kukistettu eikä liittynyt Venäjään vapaaehtoisesti.

Tuo kiistahan on jatkunut meidän päiviimme saakka ja vaikka Haminan rauhan 100-vuotisseminaarissa Haminassa vuonna 2009 näytti jo syntyneen suomalais-venäläinen konsensus, ilmeni pian, ettei ainakaan suomalaisella puolella olla vain yhden totuuden kannattajia. Kysymyshän on mitä suurimmassa määrin poliittisista historian tulkinnoista, joita aikoinaan käytettiin raskaina lyömäaseina.

Mutta tässä siis nyt puhutaan yli sadan vuoden takaisesta tilanteesta. Danielson, myöhempi Danielson-Kalmari kannatti sortovuosina ns. myöntyvyyslinjaa, vaikka korostikin Porvoon valtiopäivien merkitystä Suomen autonomian perustana.

Suomen sota, sisukas taistelu väkivaltaista valloitusta vastaan oli kansakunnan tahdonilmaus, joka kertoi kaikille, etteivät suomalaiset olleet mitään karjaa, jota maailman mahtavat olisivat noin vain voineet käsitellä mielensä mukaan.

Runeberg oli vänrikeissään maalannut kuvan urhoollisesta, uskollisesta ja rehellisestä suomalaisesta kansasta, joka kesti uskomattomia koettelemuksia, mutta ei rikkonut vannomaansa valaa. Vastoinkäymiset sen sijaan johtuivat enimmäkseen kelvottomista ruotsalaisista johtajista -kuninkaasta ja Klingsporista.

Vänrikeillä oli tietenkin ajan hengessä tilauksensa jo syntyessään. Suomen kansakunta ei siihen mennessä ollut saanut juuri minkäänlaista tunnustusta yläluokaltaan, mutta nyt alkoi aikakauden hengessä idealisoiva ja usein haaveellinen kansallisuusmielisyys nousta. Historia -sillä Runebergin teoshan oli juuri idealisoitua lähihistoriaa- todisti suomalaisten puolesta.

Vänrikeistä tuli valtaisa myyntimenestys ja sen suosio vain lisääntyi sortokausien aikana, vaikka siihen suhtauduttiin virallisellakin tasolla enemmän tai vähemmän vihamielisesti. Venäläiset chauvinistit rienasivat ja pilkkasivat kirjaa ja kertoivat mielensä pahoittuneen sen johdosta.

Pelkästään vuonna 1899 Vänrikki Stoolin tarinoita joka tapauksessa myytiin 75000 kappaletta. Ajan oloissa se oli valtava määrä. Tuohan oli Helmikuun manifestin vuosi ja ensimmäisen sortokauden alku.

Tässä kirjassaan tekijä, joka toki on kelpo isänmaanystävä, ei yhdy Runebergin romanttisiin kuvitelmiin, vaan harjoittaa asiaankuuluvaa lähdekritiikkiä. Erinäiset runebergiläisyydet, kuten Sandelsin uhkarohkean patsastelun rintaman edessä Koljonvirralla, hän osoittaa runoilijan mielikuvituksen tuotteeksi. Ilmeisesti oli kyllä huhuja siitä, että taistelun alkaminen olisi riippunut väärin tulkituista kellonajoista, mutta sekään ei ollut totta.

Monia Runebergin sankareita kohtaan Danielson on hyvin kriittinen ja se koskee mm. von Fieandtia ja Adlercreutzia. Savolaisia johtanut -ja Mikkelissä palelluttanut- Cronstedt oli hänen mukaansa sinänsä urhoollinen, mutta kyvytön johtaja. Erinäiset muistelmien esittämät tulkinnat kirjoittaja osoittaa myöhäsyntyisiksi.

Kuitenkin Suomen armeijan suoritus saa häneltä varauksettoman tunnustuksen. Suomen sotilaitten urhoollisuus ja kestävyys ei ollut hurjan sotainnon eikä maineen himon synnyttämä: vaikuttimena oli elävä velvollisuuden tunto ja harras, silloisissa oloissa aivan hämmästyttävän harras isänmaanrakkaus, kirjoittaa Danielson.

Monet dokumentit osoittavatkin, että sotilaat eivät halunneet perääntyä, vaan pyrkivät kaikin mokomin taisteluun suojellakseen omia kotiseutujaan. Joukoille määrätty strateginen perääntyminen tuntui masentavalta. Samanlaistahan sai kokea sitten myös Venäjän armeija perääntyessään Napoleonin joukkojen edestä  Moskovan taakse vuonna 1812.

Sotilaat myös pelkäsivät Venäjän valtaa ja siihen oli hyviä syitä. Jo palvelus sotilaana erosi Venäjällä olennaisesti Ruotsin vastaavasta. Kun rekryytti Venäjällä otettiin armeijaan, hän sai viettää kasarmioloissa ja kentillä jopa kymmeniä vuosia ja kenties kuolla jossakin tuhansien virstojen päässä kotoaan. Verrattuna Ruotsin valtakunnan ruotusotilaan tai vapaajoukkojen jäsenen elämään se oli aivan toisesta maailmasta.

Venäjän vallan aikana Suomen suuriruhtinaskunnan todellisuus oli monessa suhteessa toisenlainen ja sen asiain tilan saavuttamiselle voidaan arvioida myös Suomen sodan sotilaiden antaneen oman tärkeän panoksensa.

Miten oli yleensä mahdollista, että lähes kouluttamattomat suomalaiset pärjäsivät niinkin hyvin ammattisotilaina pidettäviä, kokeneita venäläisiä vastaan? Heidän taistelumoraalinsa säilyi yleensä hyvin, jos kohta karkuruuskin lisääntyi toivottomaksi kääntyneen, raskaan sotaretken lopulla.

Venäjän vuoden 1812 sodan merkittävä sankari ja sissipäällikkö Denis Davydov, jonka hahmo esiintyy myös Tolstoin Sodassa ja rauhassa, toteaa muistelmissaan lyhyesti, että pistintaistelussa suomalaiset olivat venäläisten veroisia. Tämä on merkittävä tunnustus, sillä venäläiset olivat oppineet pitämään sitä omana lajinaan ja myytti voittamattomasta venäläisestä käsikähmästä (rukopašnyi boj) elää yhä.

Danielson siteeraa luutnantti Brakelia: nämä pelottavat viholliset… eivät koskaan säikähdy ampumista. R***** seisoo tahi astuu tyynenä eteenpäin niin kauan kuin hänen vihollisensa ei tee muuta kuin ampuu; hän on paremmin harjoitettu kuin sotamiehemme. Mutta kun hän tavanmukaisella huudollaan kävelee eteenpäin -jos me seisomme, ei hän koskaan juokse -hyökkäämme me umpimähkään hänen päällensä, ja enimmän se vie perille… r***** kanssa muu menettely ei koskaan auta.

Suomalaisista joukoista etenkin savolaiset ja nimenomaan Savon jääkärit saavuttivat kuuluisuutta. Muuan nuori ruotsalainen vänrikki kuvasi kohtaamistaan tämän valiojoukon kanssa näin: …nuoko olisivat savolaisia, joiden urotöitä tässä sodassa hän oli niin suuresti ihaillut? Rumat kasvot lyhyet, tanakat vartalot, repaleiset, nokiset röijyt ja viheriät, rutistuneet päähineet, saattoivatko nuo miehet olla mainehikkaita Savon jääkäreitä?

Niitä he joka tapauksessa oloivat ja tavatessaan myöhemmin muita suomalaisia, hän huomasi, että ne olivat enimmäkseen saman näköisiä, vaikka olihan siellä myös joitakin kauniita kasvoja. Mutta eihän koiraakaan ole karvoihin katsominen.

Sotahan sitten toki hävittiin ja tuskin muuta vaihtoehtoa olikaan odotettavissa, vaikka otetaan huomioon, että myös Ruotsin puolella oli hyvin merkittävä suurvalta: Englanti.

Englanti oli luvannut Ruotsille paitsi laivastonsa apua, myös 10000 miehen armeijan. Voi vain spekuloida, mitä olisi voinut tapahtua, jos tämä armeija olisi iskenyt venäläisten selustaan yhdessä Viaporista vapautuneiden 6000 miehen kanssa.

Toki Aleksanterilla oli sopimuksensa Napoleonin kanssa, mutta suuri vastoinkäyminen muutenkin varsin epäsuositussa sodassa olisi voinut painaa vaa’an toiseen asentoon, kukapa tietää. Venäjän ylhäisö oli erittäin tyytymätön mannermaansulkemukseen, joka katkaisi sen tuottoisan ulkomaankaupan ja ylellisyystavaroiden tuonnin. Parin vuoden kuluttua taistelu Napoleonia vastaan alkoi joka tapauksessa.

Suomellehan kausi keisarikuntaan kuuluvana autonomisena suuriruhtinaskuntana oli hyvin myönteistä aikaa. Sen upseeristokin palkittiin ylenpalttisesti ja Suomen uusi asema tarjosi sittemmin tuhansille aatelispojille mahdollisuuden liittyä Venäjän armeijaan ja yletä siellä.

Vain Suomen sodan unohdetut sankarit Anders Perssonin termiä käyttääkseni eli miehistö sai tuskin mitään vaivojensa palkaksi. Kunniaa ja kunnioitusta sentään löytyi sitten ja vasta sitten kun Runeberg oli julkaissut teoksensa.

Runebergin runouden magia on niin suurta, ettei sen hahmoihin pysty mikään kriittinen historiankirjoitus. Ne jatkavat urhoollista taisteluaan ylevässä runouden maailmassaan.