Tykkipursiyhdistys

 

Kun ruutia poltettiin myös Savon sydänmailla

 

     Ruutia ei luokitella räjähdysaineeksi, vaan ampuma-aineeksi, koska projektiilien matkaan saattaminen on sen tärkein käyttötarkoitus. Ruudin käyttö perustuu siihen, että sen palaessaan synnyttämät kuumat kaasut vaativat satakertaisen tilan itse jauheeseen verrattuna. Ne puhaltavat tarvittaessa kuulan tai luodin matkaan 300-500 metrin sekuntinopeudella.

      Nykyaikaisten räjähteiden palamisnopeus on jopa parikymmenkertainen, eikä kenenkään kannata yrittää sanan varsinaisessa merkityksessä ampua esimerkiksi dynamiitilla tai trotyylillä, jota viime sodan jermut nimittivät rotuliksi ja nykytoimittajan TNT-räjähteeksi.

     Ruudinkeksijää pidetään jostakin syystä viisaana miehenä, mutta hänen nimeään ei tiedetä. Saksalainen munkki Berthold Schwarz on yleensä saanut tämän kunnian ja saksaksihan musta ruuti on Schwarzpulver, kuten saksalaiset muistavat mainita. Englanniksi se ei kuitenkaan ole Schwarzpowder, vaan blackpowder, mustaa jauhetta siis molemmilla kielillä.

     Joka tapauksessa mustan ruudin saa myös rajusti räjähtämään ja sillä on vuosisatojen mittaan särjetty runsaasti kiviä. Väärin ladattu muskettikin saattaa räjähtää käyttäjänsä käteen. Mustan ruudin tärkeä ominaisuus on, että se on leimahdusherkkää, eikä syttyäkseen tarvitse nallia, toisin kuin useimmat varsinaiset räjähteet.

     Kuitenkaan märkä ruuti ei pala, vaikka ruuti itsessään on seos, joka sisältää palamiseen tarvittavan hapen ja siis palaa vaikka veden alla, mikäli vesi ei pääse ruutia kastelemaan. Siten esimerkiksi päällystetty sytytyslanka palaa veden alla, kun purkautuvat palamiskaasut estävät veden pääsyn panokseen.

     Harmi kyllä, ruuti on taipuvaista imemään itseensä kosteutta, joka heikentää sen tehoa ja lopulta estää sen syttymisen. Sen takia sitä on säilytettävä tiiviisti suljetuissa nassakoissa eli tynnyreissä ja aina joskus levitettävä auringon paahteeseen kuivumaan. Ainakin Savon prikaati 1700-luvun lopulla käytti myös nahkasäkkejä.

     Kaikki armeijat ottivat ruudin käyttöönsä uudelle ajalle saavuttaessa, vaikka sen käyttö oli hidasta ja hankalaa ja edellytti sen kuivana pitämistä, vaikka kukaan ei tiennyt, lähettäisikö luoja sateen juuri silloin, kun piti taisteltaman.

     Vielä 1600-luvulla jalkaväen perusase pitkien keihäiden eli piikkien ohella oli lunttulukkoinen musketti. Lunttulanka oli salpietarilla kyllästettyä pellavanarua, joka sisälsi hapettimensa ja pysyi kytemässä kauan, ellei nyt sitten sattunut kastumaan.

     Lunttulanka sytytettin yleensä varmuuden vuosi molemmista päistä, jottei kesken taistelun tarvisisi ruveta tuluksilla tulta iskemään. Kytevä lunttu painui laukaistessa musketin avautuvaan sankkipannuun ja sytytti sankkiruudin, joka taas reiän kautta sytytti varsinaisen panoksen.

     Melkoista turaamistahan se ampuminen sellaisilla vehkeillä oli, vaikka 30-vuotisen sodan Landsknechtit tekivätkin paperista valmiita pakkauksia eli panoksia, joita riippui olan yli heitetyssä vyössä 12 kappaletta –”12 apostolia”. Jos musketin sai ladattua ja laukaistua edes kerran minuutissa, niin hyvä oli.

     Samaan aikaan jousella ja nuolilla ehti ampumaan tähdättyjä laukauksia vaikka kymmenen tai enemmän. Eipä ihme, että joillakin joukoilla, kuten baškiireilla oli jouset ja nuolet käytössään vielä Napoleonin sodissa. Suomessa niitä oli baškiireilla ainakin 1700-luvun lopulla, Kustaa II:n sodassa.

     Jouset ja nuolet saatiin vaikka lähimetsästä. Todella kovat jalalla tai vivulla viritettävät teräsjousetkin olivat hyvän sepän tehtävissä. Ruudin valmistus oli hankalampaa.

     Ruudin keskeinen ainesosa oin hapetin, salpietari eli kaliumnitraatti, jota yleensä on ruudissa 75% painosta. Sitä saatiin Suomestakin keittämälllä tallin aluksien multaa. Sen lisäksi tarvittiin tärkein hapetettava aine eli puuhiili (15%), jota sai vielä paljon helpommin. Sen sijaa rikkiä (10%), joka alensi ruudin syttymispistettä, tuotiin Suoneen yleensä Ruotsista, jossa sitä saatiin rautamalmia rikastettaessa. Ruuti oli siis yleensä meillä ainakin osittain ulkomaista tuontitavaraa.

     Jos ruuti loppui, oli vakavat paikat, mikäli vihollinen uhkasi. Niinpä suuria määriä varastoitiin linnoihin ja linnoituksiin, tonnikaupalla. Lappeenrannan linnoituksen kellareissakin oli vuonna 1818 126 tonnia ruutia. Siis todella pitkän noin 500 hevosen karavaanin vedettäväksi. Sivumennen sanoen, talojen uunit oli sammutettava siksi ajaksi, kun ruudinkuljetus meni ohitse.

     Ruuti räjähti kyllä voimallisesti myös erilaisissa ammuksissa. Sillä myös räjäytettiin linnoitusten portteja ja krenatöörit eli kranaattimiehet heittivät vihollisen sekaan kilon painoisia käsikranaatteja.

     Karoliiniarmeijassa joka miehellä oli taisteluun lähtiessä 30 panoksen ”patronkök” eli patruunalaukku, á n. 10 g ruutia. Sen lisäksi saattoi olla ”granat-taska”, josa oli kilon painoisi käsikranaatteja, kussakin ruutia ehkäpä parisataa grammaa. Näiden ohella tarvittiin ruutisarvi, josta pantiin musketin sankkipannuun sankkiruuti.

     Tykistö tietenkin oli suuri ruutisyöppö. Pienet kenttätykit olivat yleensä kolminaulaisia eli niiden rautakuulat painoivat noin puolitoista kiloa. Niilläkin voitiin ampua myös räjähtäviä kranaatteja, joissa ruudin osuus lienee ollut ehkäpä neljännes painosta. Kolminaulaisen tykin ajopanos tarvitsi ainakin parisataa grammaa ruutia.

    Varsinaisia paukkuja olivat mörssäreillä ammuttavat pommit, joiden paino saattoi olla yli kolmekymmentä kiloa. Sellaisia ”kahden puudan” (puuta=16 kg.) painoisia paketteja ammuttiin vuonna 1714 myös Olavinlinnaan useita. Tärkein rooli näyttää kyllä muurin särkemisessä olleen 24 naulaisilla tykeillä, joiden ammuksen paino siis oli kymmenkunta kiloa.

      Ruudin voimaa ei kannattanut vähätellä. Olavinlinnaa kohti ammuttiin viitisen tuhatta tykinlaukausta ja linnan muuriin syntyi ammottava 30 metrinen aukko. Puolustajien mieshukka oli suuri ja yli kolmestasadasta miehestä noin puolet oli lopulta poissa pelistä. Yli 5000 tykinammusta teki tehtävänsä.

     Ruutia linnan puolustajat olivat joutuneet käyttämään säästäen eikä tykistäkään ollut piirittäjän veroinen. Vain noin 1700 laukausta eli kolmasosa vihollisen laukausten määrästä ja kevyemmillä tykeillä.

     Kun linnoitus suostui kunniallisiksi katsotuin ehdoin antautumaan, siellä oli jäljellä enää 60 tykinkuulaa ja 10 tynnyriä ruutia. Vihollinen tunnusti menettäneensä vain 19 miestä kaatuneina ja 7 sairauteen kuolleina. Haavoittuneista ei mainita, vaikka usein nämä olivat ennen pitkää lopullisesti poissa muonavahvuudesta.

     Olavinlinnan valloittamisen kunnaiksi lyötiin Pietarissa mitali, jossa on kuva piirityksestä ja latinankielinen teksti ”Arx novum captum” -uusi linna on valloitettu. Pietarissa on myös tänäkin päivänä ns, Viipurin puolen kaupunginosassa suuri katu, jonka nimi on ”Nejšlotski pereulok” -Savonlinnan kuja.

     ”Kuja”-nimitys ei tässä viittaa kadun pienuuteen, vaan se ajateltuun asemaan poikkikatuna. ”Nejšlot” on taas väännös sanasta ”Nyslott”, uusi linna eli Savonlinna.

     Olavinlinna olisi luultavasti ollut ennen ruudin käyttöön tuloa mahdoton valloittaa muuten kuin piirityksellä, jollaiset olivat usein yhtä näännyttäviä piirittäjille kuin piiritetyille.