Christer Kuvaja. Venäjän armeija Suomessa

 

Venäjän armeijan tavoitteet ja tarpeet Suomessa isovihan aikana

Christer Kuvaja

Armeijan huolto

Venäjän armeija, joka taisteli ja oli sijoitettuna Suomeen koko isovihan aikana, koostui 23 000–25 000 miehestä, mutta ajoittain Suomessa oli jopa yli 30 000 miestä. Suurin osa Venäjän armeijasta koostui jalkaväestä. Lisäksi oli rakuunoita, eli ratsujalkaväki, sekä 500–1000 kasakkaa. Venäjän miehitysarmeija oli sijoitettuna Suomen länsiosiin. Savoon oli sijoitettu vain pieni osasto, ja Viipurin alueella oli myös venäläinen osasto. Se, miten Venäjän armeija sai elantonsa ja ylläpidettiin Suomessa, on esitykseni keskipisteessä.[1]

Venäjän armeija nousi maihin itäiselle Uudellemaalle toukokuussa 1713. Venäläinen jalkaväki oli kuljetettu kaleerilaivoilla Itä-Uusimaan rannikolle. Kaleerit olivat matalia soutualuksia, joilla voitiin myös purjehtia. Ne olivat eri kokoisia, mutta tavallisesti 16–22 metriä pitkiä, ja niissä oli 7–16 airoparia. Venäläinen ratsuväki alkoi edetä maitse Viipurista kesäkuussa. Vuoden 1713 loppuun mennessä Venäjän armeija oli valloittanut koko Etelä- ja Lounais-Suomen. Vasta kesällä ja syksyllä 1714 Ahvenanmaa, Pohjanmaa ja Savonlinna vallattiin. Koko Suomi aina Ouluun asti oli venäläisten miehittämä vuoden 1714 lopusta lähtien. Kajaanin linna vallattiin venäläisten joukkojen toimesta vuonna 1716.

Venäjän armeija Suomessa tarvitsi ruokaa ja juomaa sekä vaatteita, aseita ja ammuksia sotilaille ja upseereille sekä rehua, vettä ja varusteita hevosille. 1700-luvun alussa suurin logistinen ongelma oli armeijoiden ruoan hankinta. Oli usein suuri haaste hankkia sotilaille ruokaa ja hevosille rehua sodan aikana. Toisin kuin vaatteita, varusteita, aseita ja ammuksia, ruokaa tarvittiin päivittäin ja valtavia määriä.

Aseita ja ammuksia hankittiin kotimaasta tai ne saatiin viholliselta sota saaliina muun muassa taistelujen ja piiritysten jälkeen. Vaatteet ja varusteet hankittiin myös kotimaasta, mutta niitä voitiin ottaa myös miehitetyn alueen väestöltä. Taistelun jälkeen kaatuneiden sotilaiden vaatteet ja kengät otettiin talteen, sekä vihollisten että omien.

Muonaa voitiin kuljettaa kotimaasta sota-alueelle tai hankkia suoraan sota-alueelta. Kaikki armeijat, jotka toimivat vihollisalueella, pyrkivät ottamaan mahdollisimman paljon tarvikkeita sota-alueelta. Ihanteena oli, että sota ruokkisi itse itsensä. Oli taloudellisesti edullista siirtää sotakustannukset viholliselle. Hevosten rehut piti lähes aina ottaa sota-alueelta.

Suomalaisia ryöstetään ja verotetaan

Kun Pietari Suuri ja Venäjän korkein sotilasjohto suunnittelivat sotaretken Suomeen, he päättivät, että suomalaisväestöltä kerättäisiin tarvikkeita Venäjän armeijalle verotuksen kautta. Venäläisiltä joukoilta kiellettiin ryöstö ja hävitys Suomessa.

Todellisuus oli kuitenkin toisenlainen. Pian Uudenmaan maihinnousun jälkeen 1713 venäläiset huomasivat, että suurin osa tiloista oli hylätty ja väki paennut. Talonväki oli paennut metsiin ja erämaihin peläten venäläisiä sotilaita. Suuri määrä ihmisiä oli myös paennut meren yli valtakunnan länsiosaan. Sinne lähtivät pääasiassa yhteiskunnan säätyläiset, kaupunkien asukkaat ja ruotsinkielisten rannikko- ja saaristopitäjien talonpojat. Rahvas etsi turvaa myös rauhallisemmista paikoista Suomessa. Savoon paettiin Hämeestä ja Pohjanmaan suomenkielisiltä alueilta. Ahvenanmaa oli lähes autio isovihan aikana, ja monissa kaupungeissa oli vähän tai ei lainkaan asukkaita miehitysvuosina. Historioitsija Johanna Aminoff-Winbergin mukaan jopa 30 000 ihmistä saattoi paeta valtakunnan itäisestä osasta läntiseen osaan isovihan aikana.

Venäjän sotilasjohdon vuosina 1713 ja 1714 antamissa julistuksissa, jotka luettiin kirkoissa, sanottiin, että Venäjän armeijalle perittäisiin veroja väestöltä, mutta ryöstely ja hävitys sallittaisiin, jos maatiloilta paenneet eivät palaisi kotiin. Asukkaita olisi silloin kohdeltava vihollisina, heidät saatiin vangita ja heidän omaisuutensa ryöstää.

Pako oli tärkein syy siihen, miksi ryöstöjä ja tuhoja tapahtui. Venäläiset sotilaat eivät epäröineet varastaa muonaa ja muita tarvikkeita, joita he löysivät hylätyistä taloista. Metsissä vaeltava karja takavarikoitiin. Kun venäläiset lisäksi oikeutetusti epäilivät, että asukkaat olivat piilottaneet omaisuuttaan, saatettiin pahoinpidellä pakenevia henkilöitä, jotta he kertoisivat, mihin he olivat piilottaneet omaisuutensa. Metsistä löydetyt lapset ja nuoret saattoivat joutua vangituiksi ja viedyksi Venäjälle.

Suurin osa niistä, jotka olivat jättäneet tilansa ja paenneet metsiin ja erämaihin, palasivat kotiin lyhyen ajan kuluttua. Nämä tilat välttyivät pahimmilta ryöstöiltä, koska venäläiset saattoivat jo syksyllä 1713 alkaa verottaa suomalaista väestöä. Veroja perittiin lähes kaikissa Turun ja Porin läänin sekä Uudenmaan ja Hämeen läänin seurakunnissa.

Venäjän armeija kuljetti mukanaan suuren määrän muonaa sotilaille kaleerilaivoilla, kun sotaretki alkoi vuonna 1713. Näiden ruokatarvikkeiden arvioitiin riittävän syksyyn asti. Lihaa ja rehua täytyi kuitenkin hankkia sota-alueelta. Ajatuksena oli, että näitä tuotteita kerättäisiin pakkokeinoin tai ostettaisiin. Talonpojat saivat luultavasti kuitin siitä mitä kerättiin pakkokeinoin. Pakkokeruu sai kuitenkin usein ryöstön luonteen, mutta on myös hyvin mahdollista, että mikä oli väkisin kerätty, otettiin huomioon, ainakin osittain, kun veroja alettiin periä syksyllä 1713.

Vuonna 1713 pakkokeruusta ja ryöstöstä kärsi lähinnä Uudenmaan väestö, sillä alue siirtyi venäläisten hallintaan ennen järjestäytyneen verotuksen käyttöönottoa. Tuolloin venäläiset eivät vielä tienneet, palaavatko kotipaikaltaan paenneet ihmiset kotiin vai eivät, minkä vuoksi hylättyjä tiloja ryöstettiin Uudellamaalla useammin kuin muissa maakunnissa.

Venäläiset perivät vuosittain veroja Suomen väestöltä koko isovihan ajan. Verot kerättiin sekä säätyläisiltä että talonpojilta veroyksikkönä toimineen manttaalin pohjalta. Pohjanmaalla veroja ei kerätty vuonna 1714, ja hyvin vähän vuosina 1716 ja 1717. Tämä johtui siitä, että täällä olevat tilat eivät säästyneet ryöstöiltä. Pohjanmaalla Venäjän armeija harjoitti poltetun maan taktiikkaa, mikä johti maakunnan pahaan tuhoutumiseen. Poltetun maan taktiikka oli menetelmä, jota venäläiset olivat käyttäneet useaan otteeseen Suuren Pohjan sodan aikana, muun muassa Kaarle XII:n venäläisellä sotaretkellä vuosina 1707–09. Sen tarkoituksena oli estää vihollista pääsemästä käsiksi alueen resursseihin ryöstämällä viljaa, rehua ja karjaa sekä polttamalla rakennuksia. Ryöstetyllä ja poltetulla alueella armeija ei voinut oleskella tarvikkeiden ja majoitusmahdollisuuksien puutteen vuoksi.

Tuhoamalla suuria alueita Pohjanmaalla venäläiset halusivat estää ruotsalaisen armeijan etenemisen pohjoisesta etelään. Tämä strateginen tuho johti vakavaan ryöstöön ja hävitykseen Pohjanmaalla. Paljon väkivaltaa ja kaltoinkohtelua tapahtui, kun sotilaille annettiin vapaat kädet eikä sodanjohto antanut tarkempia ohjeita siitä, miten tuho tulisi toteuttaa ja mitä sallittiin. Kidutuksia, raiskauksia, murhia ja rakennusten polttamista sekä siviilien vangitsemista tapahtui kaikkialla Pohjanmaalla, mutta maakunnan pohjoisosat, Oulun eteläpuoliset pitäjät, kärsivät eniten. Pohjanmaalta vangittiin ainakin 4500 siviiliä ja vietiin Venäjälle. Tämä oli enemmän kuin kaikista Suomen muista maakunnista yhteensä.

Venäläiset ryöstivät ja takavarikoivat pääasiassa viljaa ja karjaa, mutta myös kaikenlaisia muita tavaroita ja esineitä. Ryöstetty vilja kirjattiin, mutta vasta Pälkäneen taistelun jälkeen lokakuussa 1713. Uudellamaalla kesällä ja varhaissyksyllä 1713 ryöstettyä viljaa ei siis ole kirjattu. Lokakuun puolivälissä 1713 Helsingin varastossa oli kuitenkin noin 20 000 tynnyriä jauhoja ja 808 lehmää, joiden sanottiin olevan venäläisten rykmenttien keräämiä. Nämä jauhot ja lehmät oli todennäköisesti ryöstetty Uudeltamaalta.

Lokakuusta 1713 syksyyn 1714 venäläiset ryöstivät yhteensä noin 20 500 tynnyriä viljaa Hämeessä ja Satakunnassa. Pohjanmaalta ryöstettiin yli 80 000 tynnyriä viljaa vuosina 1714–16. Se oli iso määrä, jos verrataan että näiden kolmen vuoden aikana venäläiset keräsivät noin 43 000 tynnyriä viljaa veroina Etelä- ja Lounais-Suomessa.

Karjaa ja muita ryöstettyjä tavaroita ei kirjattu. Syynä voi olla se, ettei takavarikoitujen nautojen määrää tarvinnut rekisteröidä, sillä lihaa ei kuljetettu Venäjältä Suomeen. Viljan osalta oli tärkeää tietää, kuinka paljon Suomesta kerättiin, koska sillä oli vaikutuksia siihen, kuinka paljon viljaa piti tuoda Pietarista. On mahdotonta saada selville, kuinka paljon karjaa ja muita tavaroita ryöstettiin Suomessa. Kuitenkin määrät olivat huomattavat, erityisesti Pohjanmaalla.

Hallinto

Verojen säätämiseen, keräämiseen, kirjaamiseen ja säilyttämiseen tarvittiin hallinnollinen järjestelmä Suomessa. Vuoden 1714 lopussa Suomi jaettiin kahteen hallintoalueeseen. Läntinen hallintoalue koostui Turun ja Porin läänistä, Uudenmaan ja Hämeen läänistä sekä Pohjanmaan läänistä. Itäinen hallinnollinen alue, Viipurin komendanttikunta, käsitti Viipurin, ja Savonlinnan lääni sekä Käkisalmen läänin.

Venäläisten korkeimmat upseerit hallinnoivat länsialuetta kesään 1717 asti. Korkein hallinto kuului Venäjän joukkojen ylipäällikölle, kenraali Fjodor Apraksinille, mutta hän vietti suurimman osan ajastaan Venäjällä, ja siksi kenttäarmeijan ylipäällikkö Mihail Golitsyn käytti toimeenpanovaltaa. Golitsynilla itsellään oli korkein hallintovalta Varsinais-Suomessa ja Satakuntassa, kun taas paikalliset venäläiset komentajat hallinoivat muita maakuntia.

Koska lähes kaikki virkamiehet ja viranhaltijat olivat paenneet Ruotsiin, venäläisten oli hyödynnettävä harvoja jäljelle jääneitä virkamiehiä ja etenkin pappeja veronkantajina (vouteina). Monet papit olivat paenneet maan länsiosiin, mutta lähes kaikissa seurakunnissa ainakin yksi pappi jäi kotiin koko miehityksen ajaksi. Kaupungeissa, joita ei ollut täysin hävitetty, venäläiset nimittivät jonkun jäljelle jääneen porvarin hoitamaan hallintoa ja verojen keräystä.

Läntisellä hallintoalueella siviilihallinto otettiin käyttöön kesällä 1717. Entinen ruotsalainen upseeri Gustav Otto Douglas nimitettiin alueen korkeimmaksi virkamieheksi ja kenraalikuvernööriksi. Hänet vangittiin Pultavan taistelussa 1709 ja vietiin sotavangiksi Venäjälle. Hän siirtyi venäläisten palvelukseen kesällä 1714. Kenraalikuvernööri Douglasilla oli toimeenpaneva valta. Päätösvalta oli edelleen kenraalimiraali Apraksinin käsissä. Lisäksi Douglas oli kenraali Golitsynin alainen. 

Turun kenraalikuvernöörikunta oli jaettu viiteen hallintopiiriin, joita hallitsivat maaherroja muistuttavat virkamiehet. Heidän päätehtävänään oli hallinnoida verotusta omilla alueillaan. Kun siviilihallinto otettiin käyttöön, lähes kaikki papit vapautettiin veronkannon tehtävistä.

Syitä siihen, miksi tsaari Pietari päätti perustaa siviilihallinnon, oli monia, mutta tärkein syy oli epäilemättä verojen kerääminen. Tsaari halusi vapauttaa Venäjän sotilasjohdon näistä tehtävistä ja tehdä verojen keräämisestä tehokkaampaa ja järjestelmällisempää.

Venäläisten muonatarpeet

Suomalaisväestöltä kerätyt verot olivat pääasiassa rahaa, viljaa ja rehua, mutta vuosina 1714–16 myös pienempiä määriä lihaa ja muita tuotteita. Hevosia kerättiin joinakin vuosina. Yksittäiset tilat maksoivat verot manttaaliosuutensa mukaan. Lähes kaikki tilat olivat pitkälti alle yhden manttaalin, joten useat tilat maksoivat yhdessä manttaalin verot. Manttaalin tilat olivat myös yhteisesti vastuussa siitä, että verot tulivat maksetuiksi. Siksi ei ollut harvinaista, että varakkaammat tilat joutuivat maksamaan osan köyhempien tilojen veroista. Myös kaupunkeja, jotka eivät olleet täysin tuhoutuneet, verotettiin.

Jokaisen venäläisen sotilaan tuli määräysten mukaisesti saada päivittäin 800 grammaa leipää, 400 grammaa lihaa, 25 senttilitraa viiniä ja vähän yli 3 litraa olutta sekä kuukausittain 800 grammaa suolaa ja 3 kg kaurahiutaleita. Venäläiset upseerit saivat vuosipalkan, jonka suuruus vaihteli sotilasarvon mukaan. Hevosen laskettiin talvella syövän päivittäin 6 kg heinää ja 6 kg kauraa. Kesällä hevoset laidunsivat laitumilla.

Nämä valtavat määrät ruokatarvikkeita, joita Venäjän armeijan sotilaat ja hevoset tarvitsivat vuosittain, voitiin periä Suomesta vain osittain. Tsaari Pietari Suuri ja Venäjän sotilasjohto tiesivät, että harvaan asuttu ja resurssiköyhä Suomi ei pystynyt ruokkimaan suurta venäläistä miehitysarmeijaa. Tarvikkeita täytyi kuljettaa jatkuvasti Pietarista ja Viipurista Suomeen. Venäläiset pystyivät tekemään tämän esteettä, sillä he hallitsivat Suomenlahden vesiä ja kesästä 1714 vesiteitä aina Turkuun asti. Venäläisellä kaleerilaivastolla oli erittäin tärkeä rooli Venäjän armeijan huollossa Suomessa. Suurin osa muonasta kuljetettiin Suomeen yksimastoisilla soutualuksilla, niin sanotuilla karbusseilla.

Suomeen kuljetettiin pääasiassa jauhoja ja jyviä. Myös rahaa upseerien palkkoihin tuotiin Venäjältä. Lihaa täytyi venäläisten sotilaiden ostaa suomalaiselta väestöltä tai Suomessa oleskelleilta venäläisiltä kauppiailta. Hevosten rehu hankittiin lähes kokonaan Suomesta. Venäjän armeijalla oli 8 000–10 000 hevosta Suomessa. Hevosten tarvitsema valtavaa rehumäärä ei voitu kuljettaa Venäjältä.

Suomen asukkailta kerätty muona ja raha upseerien ja sotilaiden ylläpitoon muodosti vain 15–25 prosenttia kokonaistarpeesta. Jos hevosten rehu lasketaan mukaan, suomalaisten osuus Venäjän armeijan kokonaishuollosta miehityksen aikana oli 30–35 prosenttia. Venäjän armeijan sotilaat ostivat myös suomalaisista muonaa, pääasiassa lihaa ja olutta. Asukkaat olivat velvollisia myymään elintarvikkeita upseereille ja sotilaille. Kaupan kautta talonpojat saivat rahaa verojen maksamiseen. Miehityksen lopussa Suomessa oli kierrossa suuri määrä ruplia.

Venäjän armeijan menettely

Se, että Venäjän armeija verotti valloitetun maan väestöä huoltaakseen sen sotilaita ja hevosia, ei poikennut muiden sotivien maiden käytännöstä. Ryöstelyyn syyllistyivät myös muutkin armeijat 1700-luvun alussa. Esimerkiksi Ruotsin armeijan toimintatapaa Puolassa vuosina 1701–06 oli hyvin samanlainen kuin Venäjän armeijan Suomessa. Silti oli joitain olennaisia eroja. Ruotsalaiset syyllistyivät harvoin murhiin ja vakaviin pahoinpitelyihin Puolan siviiliväestöä kohtaan. Myöskään siviilien järjestelmälliseen vangitsemiseen ja orjuuteen viemisen eivät Kaarle XII:n armeija eivätkä muut Euroopan armeijat syyllistyneet. Venäläiset sotilaat erosivat muista armeijoista myös suuremmasta tottelemattomuudesta omien päälliköiden kohtaan.

 

---

[1] Lähteenä tähän artikkeliin on käytetty Christer Kuvaja, När Finland stod i brand: Rysshärjningarna 1713–1721, Svenskt Militärhistoriskt Biblioteks Förlag 2020.