Asko Mielosen esitelmä

 

 

Isoviha Savossa

Esitelmä seminaarissa Sulkavalla 5.9.2026/Asko Mielonen

Isoviha Savossa oli koettelemusten aikaa, mutta pahimmat iskut maakuntaa koettelivat jo ennen miehityskautta. On puhuttava koettelemusten kaudesta 1696 – 1721. Pieni jääkausi huipentui Suomessa suuriin kato- ja nälkävuosiin 1600-luvun lopussa. Henkikirjojen ja muiden lähteiden perusteella Veijo Saloheimo arvio koettelemusten kauden väkiluvun kehitystä. Savon henkikirjaväkiluku saavutti huippunsa 1694. Taustana oli kohtuullisen suotuisa talouden kehitysvaihe ja toisaalta kaksi vuotta aiemmin manttaalikomissaareille annettu ankara ohje tarkentaa luettelointia.

vuosi	Suur-Savo	Itä-Savo	Pohjois-Savo	yhteensä
1694	22 000	15 900	14 200	52 100
1699	14 600	11 700	10 600	36 900
1710	15 000	9 500	8 000	32 500
1712	12 000	7 500	6 600	26 100
1723	12 600	8 800	8 000	29 100

 

Suur-Savo: Kangasniemi, Joroinen, Juva, Mikkeli, Mäntyharju, Pieksämäki, Ristiina.

Itä-Savo: Kerimäki, Puumala, Rantasalmi, Sulkava, Sääminki.

Pohjois-Savo: Iisalmi, Kuopio, Leppävirta

 

Suurten kuolonvuosien jälkenä väkiluku maakunnassa putosi noin 30 prosenttia. Kato runteli pahiten Suur-Savoa, 33 prosenttia. Itä-Savossa vastaava lukema oli 26 ja Pohjois-Savossa 24 prosenttia. Yksittäisistä pitäjistä pahiten näyttäisi kärsineen Mikkeli yli 40 prosentin menetyksin. Tuho oli siis pahin maakunnan tiheämmin asutussa eteläpäässä ja toisaalta pienen jääkauden eniten vaivaamassa pohjoispäässä (Iisalmen menetys yli 30 prosenttia).

Sota verotti heti miesväkeä

Ruotsille aluksi menestyksekäs Suuri Pohjan sota (1700-21) verotti heti Savon miesvoimaa. Ruotuarmeijan vakinaiset joukot pantiin liikekannalle talvella 1700. Savon jalkaväkirykmentti oli jo toukokuussa Riiassa linnoitusten varusväkenä. Pian otettiin lisäväkeä. Ensin määrättiin kaksi ruotua asettamaan yksi sotamies ja hieman myöhemmin otettiin lisää mies kolmelta ruodulta. Näitä joukkoja nimitettiin kaksinnus- tai kolmikasjoukoiksi. Niitä luvattiin käyttää kotiseudun puolustukseen, mutta toisin kävi.

Saavutettuaan voiton venäläisistä Narvassa johti Kaarle XII armeijansa Puolaan. Inkerin suunta jäi avoimeksi Venäjän sotavoimille. Pietari Suuri käytti tilannetta hyväkseen ja saattoi jo 1703 perustaa Pietarin kaupungin. Sotilaallinen uhka ei vielä ulottunut Savoon, mutta sodan paine näkyi täydennysmiesten ottona. Monet ruodut joutuivat korvaamaan kuolleita tai rampautuneita sotamiehiään uusilla jo 1702. Miespula näkyi sotamiehen palkan nousuna. Asetus määräsi sotamiehen vuosipalkaksi enintään 17 kuparitaalaria, mutta tämä summa ylitetiin jo vuoden 1705 paikkeilla reilusti.

Sotaväkeä varten koottu muona ja rehu ei tahtonut riittää talven yli linnoituksissa. Siksi sotamiehiä kotiutettiin talven ajaksi. Viipurissa palvelleista kaksinnusmiehistä kotiutettiin melkoinen osa säännöllisesti talveksi. Myös vieraita joukkoja sijoitettiin maalle taloihin elätettäviksi. Sotajoukkojen liikehdintä aiheutti aina joukon siveellisyysrikoksia – olivatpa liikkeellä omat tai vihollisen joukot.

Talonpoikien elätettäviksi jäivät usein myös ne harvat sotilaat, jotka selvisivät takaisin sotatantereilta enemmän tai vähemmän invalidisoituneina. Sotaväsymystä lisäsivät myös katovuodet 1703, 1705 ja 1709. Välit talonpoikien ja paikallisvirkamiesten välillä kiristyivät. Virkamiehethän joutuivat toteuttamaan sotilashallinnon määräykset, joissa ei paikallisia olosuhteita otettu huomioon.

Sotapakolaiset ja rutto saapuvat

Ensimmäiset sotaa pakenevat saapuivat Savon kaakkoisosiin pian sodan alettua Pohjois-Karjalasta ja Käkisalmen läänistä. Sota kouraisi Pohjois-Karjalaa jo marraskuussa 1700, kun venäläiset tulivat Salmiin. Kaksi vuotta myöhemmin vihollinen vieraili uudelleen Salmissa, Ilomantsissa ja Pälkjärvellä. Pälkjärveläiset tekivät vastaiskun. Rajasota oli osittain talonpoikien oma-aloitteista toimintaa aiempien vuosisatojen malliin.

Pakolaiset joutuivat hankkimaan toimeentulonsa eri tavoin. Jotkut hankkivat talon, kauppiaat taas pyrkivät jatkamaan ammattinsa harjoittamista. Varattomampi väki joutui turvautumaan tilapäisansioihin. Heikoimmassa asemassa olivat naimattomat naiset.

Ruotsin sotaonni kääntyi lopullisesti tappiolliseksi Pultavan taistelussa 1709. Sen jälkeen Pietari sai tilaisuuden edetä Suomen suunnalla. Kesällä 1710 venäläiset valtasivat piirityksen jälkeen Viipurin linnan. Viipurin antautuville puolustajille luvattiin vapaa lähtö, mutta lupausta ei pidetty. Varusväki vietiin sotavangeiksi ja suuri määrä siviilejä joutui orjuuteen. Syksyllä antautui Käkisalmi; sieltä sotaväki pääsi poistumaan vapaasti tosin lippunsa menettäen. 

Viipurin menetys ja tappiot samoihin aikoihin Riian ympäristössä iskivät rajusti Savon sotaväkeen. Veijo Saloheimo arvioi kokonaistappioksi noin 2300 miestä. Sotavoimasta oli jäljellä vain Käkisalmea puolustanut jalkaväki ja kaksinnusratsuväkeä.

Sotapakolaisten noro muuttui hallitsemattomaksi virraksi jo 1709. Mukanaan pakolaiset toivat Liivinmaan varuskunnissa riehuneen tuhoisan kulkutaudin, ruton. Tämä Mustan surman perillinen oli menettänyt tuhovoimaansa vuosisatojen mittaan, mutta teki edelleen pahaa jälkeä. Ensimmäinen nälkään kuolleiksi mainittujen pakolaisten joukkohautaus Kerimäellä tapahtui 7.3.1709. Tuolloin hautaan vietiin 26 kirkolle ja kyliin nälkään kuollutta pakolaista. Säämingissä haudattiin 14.3. ensimmäiset 7 nimetöntä kuollutta pakolaista.

Seuraavana vuonna pakolaisvirta ehti Rantasalmelle. Haudattujen luetteloita on säilynyt vain muutamassa Savon seurakunnassa. Kuudesta pitäjästä löytyy tietoja 1709-1710. Nimettömänä haudattujen määrä oikealla sarakkeessa.

vuosi	Joroinen	Kerimäki	Puumala	Rantasalmi	Ristiina	Sääminki
1708	52	96	28	110	60	89
1709	173/20	257/244	180/11	283	101	253/96
1710	125/31	145/245	174/46	276/393	166/1	123/226
1711	20	21	33	44	32	35
1712	27	26	23	77	31	…

 

Nimettömiä pakolaisia haudattiin näiden pitäjien multiin ainakin 1262. Selvää on, että kuolleita oli paljon enemmän. Kaikkia ei jaksettu hautausmaille kuljettaa. Pääosa pakolaisista on kulkenut Kerimäen ja Säämingin kautta edelleen Rantasalmen suuntaan. Läntistä reittiä on käytetty hieman vähemmän. Taulukossa ovat kaikki pitäjät, joista tietoja haudatuista löytyy. Siksi on mahdotonta sanoa, mihin pakolaiset jatkoivat esim. Rantasalmelta.

Pakolaisten kuolinsyyksi merkittiin nälkä, kuolinpaikaksi tie. Kuten Säämingin pappi kirjasi: teille nälkään kuolleita, jotka hyvät ihmiset ovat kirkkomaalle kuljettaneet (som på vägarna blifvit af hunger döde och af godt folk till kiörckiogården förde). Kuolleet siunattiin joukkohautaan ilman arkkuja.   Oman pitäjän kuolleista ei yleensä merkitty kuolinsyytä. Ainoa poikkeus on Puumala. Siellä kotipitäjän kuolleista merkittiin 1709 nälkään kuolleiksi 42 ja seuraavana vuonna 46. Nälkäkuolemat keskittyivät maalis-toukokuuhun, kuten yleensäkin katovuosina. Kulkutaudin ohella nälkäkin oli siis tappamassa. Taustana olivat huonot sadot 1708-1709. Tämä selittää osaltaan pakolaiskuolleisuuden: savolaisilta puuttui halun lisäksi kyky ruokkia sotaa pakenevia. Kruunukaan ei mitenkään pakolaisten asemaa helpottanut. Ruton ja pakolaisaallon jälkeen kuolleisuus aleni normaaliin.

Taistelut saapuvat Savoon

Viipurin antauduttua venäläiset pääsivät uhkaamaan Olavinlinnaa. Ratsuväen eversti Karl Armfelt järjesti sen puolustusta. Venäläiset yrittivät jo elokuun puolivälissä 1710 hyökkäystä Olavinlinnaan. Vihollinen yllätti noin 2000 miehen voimin Punkasalmeen ja Tuunaansalmeen asetetut vartiostot ja surmasi tai vangitsi kymmenen miestä. Tällä kertaa venäläiset perääntyivät jostain syystä – ja vieläpä kovalla kiireellä. Jälkeensä he jättivät vesistön ylitykseen käyttämänsä kaluston, 22 suurta venettä ja 120 lauttaa. Teurastamaansa karjaa kasakat eivät vieneet mukanaan, jäivätpä valmiit paistitkin vartaisiin.

Syksyllä 1710 jäivät Kerimäen, Puumalan ja Sulkavan käräjät pitämättä vihollisuhan vuoksi, samoin talvikäräjät 1711. Liikkeellä olivat tuolloin kasakat, jotka hävittivät Moijin kartanon vieden mukanaan vuonna 1708 kaatuneen eversti Herman von Burghausenin lesken, Anna Rehbinderin, muut asukkaat ja irtaimen omaisuuden. Talonpoikainen väki lienee ehtinyt piiloihinsa metsiin, ainakaan kirkollisissa lähteissä ei ole tietoja kuolonuhreista. Mutta kasakkajoukko vei vangikseen 23.1.1711 Kerimäen kappalaisen Petrus Salmeniuksen. Vuoden 1712 alussa kasakat liikkuivat pitäjän eteläisissä osissa jättäen jälkeensä 6 tapettua siviiliä ja yhden pakomatkalla paleltuneen lapsen.

Puumalan vartiosto oli yllätetty ensi kertaa jo joulukuussa 1711. Pahempi paine kohdistui kuitenkin Mäntysalmelle, jonne sissipäällikkö Taneli Luukkoinen siirsi tukialueensa Sulkavalta. Luukkoinen retkeili jalkarakuunoineen sieltä käsin Kannakselle saakka. Venäläinen eversti Tshekin eteni sitten Mäntyharjulle. Toivolan kylästä käsin hän piti ankaraa komentoa, järjesti ulosottoja, uhkasi pappeja patukoin ja aiheutti pahan elintarvike- ja rehupulan.

Olavinlinnan puolustajatkaan eivät olleet toimettomina. Eversti Armfeltin johtamat joukot kurittivat kasakoita mm. Parikkalassa, hyökkäsivät Käkisalmen ympäristöön ja kävivät aina Uudellakirkolla asti.

Kesällä 1712 kasakat hyökkäsivät Puumalan kautta Sulkavalle ja majailivat siellä viikon verran. Jouluaatonaattona venäläiset tunkeutuivat taas Puumalaan, ryöstivät mm. pappilan ja veivät kirkkoherra Romanuksen vangikseen.

Viipurin menetyksen jälkeen lisäväkeä Savon puolustamiseen raavittiin jo laarin pohjalta. Nyt koottiin sotamies kultakin viideltä ruodulta. Tätä viisikäsrykmenttiä johti Aholahden herra, eversti Adam Pistolekors. Kokoon saatiin ehkä noin 200 miestä, jotka eivät varmasti olleet parasta mahdollista soturiainesta. Pistolekorsin komentajakausi jäi lyhyeksi, sillä venäläisjoukko vangitsi hänet jo 1712. Samalla joukko tuhosi everstin Aholahden, Loikansaaren ja Mönkkölän säteritilat. Pistolekors kuoli sotavankeudessa Moskovassa 1719. 

Alkuvuosi 1713 oli rauhallinen lukuun ottamatta Tshekinin mellastelua Mäntyharjulla. Syyskuussa sitten venäläiset tunkeutuivat Savoon. Sulkavan kirkonkylää he miehittivät viisi päivää. Kirkkoherra ennätti nipin napin pakoon, mutta nimismies pantiin keittämään viinaa miehitysväelle. Karja ja vilja kelpasi ryöstäjille. Puumalan Vesiniemessä venäläiset tapasivat Paavo Ahtiaisen pojan Mikon ja anopin Kaisa Ryhättären. Mummo tapettiin ja poika vietiin Viipuriin jonkun luutnantin omaksi. Mikon äiti koetti saada poikaansa takaisin kolmasti. Turhaan.

Sodan painopiste oli toisaalla. Pälkäneellä 6.10. Armfeltin johtamat joukot kärsivät tappion. Savon jalkaväki hajosi tässä taistelussa pahanpäiväisesti. Miehiä palaili kotiseudulleen, mutta upseerit saivat vähitellen joukkonsa kokoon ja marssittivat ne pääarmeijan yhteyteen Pohjanmaalle.

Sodan ratkaiseva taistelu käytiin Isonkyrön Napuella 19.2.1714. Tappion jälkeen pääarmeija vetäytyi Ruotsin puolelle. Savon jalkaväkirykmentti osallistui taisteluun Iisalmen komppaniaa lukuun ottamatta, se nimittäin vartioi Olavinlinnaa. Täsmätietoja tappioista ei ole, mutta 1716 jäljellä oli 270 miestä 700:stä Iisalmen komppania poisluettuna. 

Nyt oli selvää, että venäläiset kävisivät Olavinlinnan kimppuun. Valmistelut tehtiin keväällä 1714 ja Lappeenrannassa koottu joukko eteni maitse ja vesitse niin, että Olavinlinna porteilla oltiin 18.6. Kenraali Shuvalovin johtamaan osastoon kuului noin 2000 miestä ja 30 tykkiä. Piiritys kesti kuusi viikkoa. Majuri Johan Buschin johdolla linnoitus teki vastarintaa, mutta heinäkuun lopussa tilanne oli mahdoton. Antautumissopimuksen mukaisesti majuri pääsi joukkoineen lähtemään Pohjanmaalle venäläisten saattamana. Busch ennätti toimittaa arvoesineitään Makkolan Makkosille, joiden tuli upottaa ne tynnyrissä suohon. Syyskäräjillä 1722 määrättiin, että tynnyri tuli kaivaa suosta todistajien läsnäollessa.

Buschin joukon marssireitti koki kovia, kun saattajat ryöstelivät majoittuessaan taloja niin meno- kuin paluumatkalla. Tuhoja syntyi mm. Kuopiossa ja Leppävirralla lukuisissa kylissä. Taistelut Savossa päättyivät tähän, mutta sota jatkui.

Venäläishallinto ulottuu Savoon

Vallattuaan Savon venäläiset alkoivat muodostaa sinne omaa hallintojärjestelmää. Aluksi koko alue oli luovutettu kenraalikuvernöörikuntana Aleksander Menshikovin hoitoon. Sen osana muodostettiin Viipurin komendanttikunta, jonka pohjoislaidalle kasvoi valloitusten edetessä Savonlinnan komendanttikunta. Sitä hallitsi everstiluutnantti Aleksander Okenov elokuusta 1714 lähtien. Hän ei tietenkään tuntenut paikallisia hallinto-oloja, mutta löysi apulaisekseen veronkantokirjuri Henrik Åbergin. Linnankirjurina toiminut Åberg saavutti vuosien mittaan talonpoikien luottamuksen rehellisenä ja maltillisena virkamiehenä. Savo jaettiin neljään komissariaattiin, pääpaikkoina Mikkeli, Kangasniemi, Rantasalmi ja Iisalmi.  Läntisessä ja pohjoisessa Savossa uusi järjestelmä vakiintui hitaasti, niinpä monissa pitäjissä papisto kantoi aluksi verot.

Pitäjissä miehitysvaltaa edustivat nimismiehet, jotka olivat pääosin ruotsalaisvallan ajoilta. Tosin Suur-Savon tiedot puuttuvat, mutta Pien-Savosta on jokseenkin täydelliset luettelot viranhaltijoista. Venäläinen järjestelmä toi pitäjiin vielä tarkemman aluejaon, starostikunnat. Niiden esimies vastasi alueensa verotuksesta. Tehtäviin valittiin usein jo rauhanaikana aluetta hoitaneita lautamiehiä, joilla oli tarvittavaa asiantuntemusta. Starostikuntien määrä vaihteli pitäjittäin eikä tarkkoja lukumääriä voi sanoa. Tiedot starostoista on jouduttu kokoamaan isovihan jälkeisten käräjäpöytäkirjojen riitatapauksista.

Varsinaisessa verojen perinnässä toimivat yleensä venäläiset sotamiehet, joille pantiin avuksi talonpoikaisia tensikoita. Heidät pestattiin apumiehiksi, joten heissä ei ollut mukana lautamiehiä.

Sotavoimien huollon vuoksi tiet oli pidettävä kunnossa. Siksi miehittäjä työllisti siltavoudit entiseen tapaan. Melkoinen osa heistä jatkoi virkansa hoitoa esivallan vaihtumisesta huolimatta.

Miehityksen jälkeen käytiin lukuisia oikeusjuttuja nimismiesten ja starostien väärinä pidetyistä otteista. Maaherra antoi jo 1722 ohjeen, jonka mukaan miehittäjän määräysten mukaan toimineita ei tule rangaista, vaikka ne olisivat olleet lainvastaisia. Ainakin jos toimet perustuivat venäläisten kirjallisin määräyksiin, olivat toteuttajat turvassa. Määräykset eivät suojanneet niitä, jotka todistettavasti kahmivat rahaa tai tavaraa omiin taskuihinsa.

Oikeudenkäyttöön venäläisiä piirteitä

Okenovin ajasta valtaosa kului hallinnon uudistamiseen, verotuksen järjestelyihin ja sotajoukkojen huoltoon. Talvella 1715 Okenov piti Olavinlinnassa kokouksen, jossa sopi pitäjien edusmiesten kanssa, mitkä pienemmät jutut jäisivät paikallisten viranomaisten päätettäviksi. Hallintoa ja oikeudenkäyttöä ei erotettu toisistaan. Oikeudenhoidon eriytti Okenovin seuraaja Make Samovitskoi 1717. Viimeistään tuon jälkeen Savossa kiersi kolme tuomaria: Pohjois-Savossa Sortavalan entinen pormestari Benjamin Krook, Itä-Savossa entinen rykmentinkirjuri Karl Qwist ja Suur-Savoissa Jacob Nidelberg. Karl Qwist piti käräjiä kuitenkin jo 1715. Ehkä Okenov käynnisti käräjät aiemmin välittömän silmälläpitonsa alla.

Suurten juttujen ratkaisun – kuten henkirikokset – komendantti piti itsellään, pikkurikkeitä käsittelivät ilmeisesti käräjien ohella komissaarit. Tämä venäläinen tapa, jossa hallintovirkamies jakoi oikeutta, rikkoi talonpoikien Ruotsin lain takaamia oikeuksia. Venäläiset hallintovirkamiehet eivät Ruotsin lakia tunteneet, joten käyttivät enemmänkin venäläisiä menetelmiä ja tuomiota.  

Myös papisto joutui ainakin jonkin verran avustamaan venäläisiä käytännön oikeus- ja hallintojutuissa. Aivan aluksi näyttävät jotkut kirkkoherrat toimineen hetken tuomarin tehtävissä.

Käräjillä käsiteltiin mm. siveellisyysasioita ja ajan mittaan myös maariidat siirtyivät niiden käsiteltäviksi.

Venäläisvallan aikaiset tuomiot katsottiin jälkikäteen päteviksi. Säätyläisetkin joutuivat tähän tyytymään. Eversti Gabriel von Kanefehr pyrki Kerimäellä vielä 1731 kumoamaan käräjillä vuonna 1720 päätetyn sovintoratkaisuun päätetyn maariidan. Oikeus ei ottanut asiaa uudelleen ratkaistavakseen.

Verotus, ropottityöt ja postinajo rasittivat

Veronmaksussa savolaisia rangaistiin kahdesti kaksinkertaisella veronkannolla. Vuonna 1714 veron kantoi ensin Ruotsi ja heti perään Venäjä. Vuonna 1721 venäläiset kiirehtivät ennen poistumistaan keräämään verot, ja pian ruotsalaiset kiskoivat saman vuoden saatavat.  Ruotsi osti sodan jälkeen Venäjältä kaikkiaan yli 11 000 tynnyriä Suomeen jäänyttä viljaa, joista Olavinlinnan jäi yli 2000 tynnyriä perustettavan varastomakasiinin pääomaksi.

Veronmaksun ja kotiseudulla miehittäjän hyödyksi tehtävien töiden lisäksi rasitti ropottityö. Talonpoikia määrättiin sotilaiden ja varusteiden kuljetuksia tai osallistumaan rakennustehtäviin Pietarissa tai Viipurissa. Vuosina 1720-21 näyttää työkausi kestäneen kuukauden tai kaksi, vuonna 1718 jopa neljä kuukautta. Työstä vastasi ruotu, johon kuului usein 6 – 7 taloa. Ropottityöhön otettiin hevosia miehineen tai joskus pelkästään hevosia. Ropottimiesten saaminen ja heidän palkkansa keruu oli hankalaa ainakin katovuosina. Palkkaa kerättiin ulosotoin, ja 1716 Okenov istutti komissaari Lindiä Olavinlinnassa, koska tämä ei saanut ropottimiehiä kokoon tarpeeksi nopeasti.

Yksi jatkuva rasitus oli postinajo Viipurin suunnalla. Itse postinkuljetus ei sinänsä ollut hevosille kohtalokas, mutta usein venäläinen sotaväki tai hallinto otti hevosia käyttöönsä ja ajoi ne piloille. Osassa maakuntaa – mm. Iisalmella – hevoskanta heikkeni tämän vuoksi.

Lahjoitusmaajärjestelmä ulottui Savoonkin. Puumalassa on tietoja ruhtinas Juri Serbatovin alaisen moisnikan eli veronkantomiehen liikkumisesta kantamassa veroja. Puumala oli lahjoitettuna ainakin 1718-19 Serbatoville.  Moisniekkoja mainitaan lisäksi Rantasalmella, Leppävirralla ja Kuopiossa. Nekin joutuivat siis tilapäisesti lahjoitusmaiksi. Myös Säämingistä oli 30 tilaa 1716 – 1720 lahjoitettuna eversti Abraham Buchholtzille. Lyhytaikaisiksi jääneet lahjoitusmaakäytännöt eivät kuitenkaan jättäneet jälkiä savolaisyhteisöihin.

Miehittäjien ja savolaisten suhteita hallitsi sotatila vaatimuksineen. Muuten venäläishallinto pyrki nojaamaan perinteisiin rakenteisiin. Oikeudenhoito muodosti selvimmän poikkeuksen: ylintä tuomiovaltaa käytti venäläinen hallintomies oman tahtonsa mukaan.

Papisto sodan paineissa

Sodan vuoksi ensimmäiseksi menetti papin Kerimäki. Kasakkajoukko vei vangikseen 23.1.1711 Kerimäen kappalaisen Petrus Salmeniuksen. Salmenius ei päässyt palaamaan Suomeen, mutta säilytti henkensä, sillä hän toimi pappina Inkerissä muutaman vuoden ennen kuolemaansa. Vajaata kahta vuotta myöhemmin venäläiset raahasivat vangeiksi Puumalan kirkkoherra Gustav Orraeuksen ja kappalaisen Johannes Alopaeuksen. Näiden kohtalo varoitti muuta papisto, joka joutui kutsumuksensa ja turvallisuutensa väliseen ristipaineeseen. Lisäksi kuningas oli kehottanut virkamiehiä siirtymään pois miehittäjän tieltä. Iisalmen, Kangasniemen ja Mikkelin kirkkoherrat poistuivat jo ennen miehitystä. Venäläisten valloittaessa Savon pysyvästi 1714 pakeni suuri joukko pappejakin. Joroisten papeista yksi hukkui pakomatkalla ja kaksi jäi venäläisten käsiin. Säämingin kirkkoherra Abraham Carstenius oli Olavinlinnassa piirityksen ajan ja läksi sen varusväen mukana pohjoiseen. Pieksämäen kirkkoherra Claudius Molenius pakeni vuoden 1714 alussa. Viipurin piispa David Lund pakeni jo 1711 Ruotsiin. Isovihan vuosina Savon papistoa johti Rantasalmen kirkkoherra Andreas Heinricius. Maisterina ja tuomiokapituliin kuutisen vuotta kuuluneena hän sopikin parhaiten tehtävään.

Maakunnasta puuttui paljon papistoa. Mäntyharju oli papiton vuoteen 1716 ja Puumalaan saatiin kirkkoherra vasta 1718. Heinricius pystyi kuitenkin järjestämään virkoihin sijaisia. Hän vihki neljä tai viisi kokelasta papiksi. Mäntyharju ja Puumalan lisäksi Hirvensalmi näyttää olleen hetken kokonaan ilman pappeja. Pahimmillaankin puuttui papinviran haltijoista vain neljännes, kun koko maassa tilanne oli 35 prosentin tienoilla.

Papisto näyttää saaneen kokoon palkkatulonsa pitäjistä. Yleensä papit voittivat seurakuntalaistensa luottamuksen miehitysaikana. Tämä näkyi seurakuntalaisten pyynnöissä saada vihan aikana sijaisena toiminut pappi vakinaiseen virkaan. Päinvastaisia arvioita esitettiin Säämingin Samuel Molleniuksesta ja Puumalan Thomas Plunderuksesta, jonka palkanahneutta moitittiin. Kangasniemeläisetkin moittivat kappalaistaan Johannes Limatiusta. Juvan kappalainen ja miehitysajan kirkkoherrana toiminut Abraham Poppius säilyi pitäjäläisten mielissä pappina, jonka apuun he saattoivat tukeutua.

Kirkot saivat olla yleensä venäläisiltä rauhassa, Säämingin kirkkoa tosin hävitettiin ja ryöstettiin Olavinlinnnan piirityksen yhteydessä. Pappiloita ryöstettiin, mm. Säämingin kirkkoherran pappila purettiin hirsilautoiksi, joilla siirrettiin tykistöä Kyrönniemelle. Pappila koottiin osin samoista kirsistä. Kappalaispappilasta venäläiset veivät ikkunat, saranat ja muuta arvokkaat osat. Myös Rantasalmen pappila ryöstettiin ja turvaan viety omaisuuskin joutui venäläisten käsiin.

Päivänkohtaiset tehtävät veivät pappien ajan niin, että 1600-luvun lopussa aloitettu väestökirjanpito jäi syrjään. Rippikirjaa pidettiin vain Joroisissa. Kuten aiemmin ilmeni, kastettujen ja haudattujen luetteloita pidettiin – tai niitä on säilynyt – vain muutamissa seurakunnissa.

Sotatila ja siihen liittynyt liikkuvuus vaikeutti tapainvalvontaa. Sotilaiden kuljeskelu ja oleilu pitäjissä näkyy käräjien siveellisyysjutuissa. Sotilaiden pitkät poissaolot ja vahvistamattomat huhut miesten kuolemasta johtivat vaikeisiin tilanteisiin: puoliso ei tiennyt, oliko leski vai. Epäselvissä tapauksissa kuolemasta koetettiin saada virallinen todistus käräjillä tai sitten vain antauduttiin uuteen luvattomaan suhteeseen. Miehittäjien ja savolaisnaisten kesken syntyi tietysti suhteita, joista sitten lapsiakin syntyi. Vihan jälkeen naiset kärsivät salavuoteustuomion, rahan puutteessa yleensä maksoivat selkänahallaan ja lisäksi kirkon häpeätuomiolla.

Kirkollinen opetustoimi jäi kai kokonaan hoitamatta, kinkerien pidosta ei ole säilynyt tietoja. Kokonaisuudessaan kirkollinen elämä ja toiminta kärsi varmasti vihan vuosista. Toisaalta kirkollinen toiminta oli se yhteiskunnallinen elämänala, johon miehittäjä vähiten puuttui.

Sissit ja venäläisten vastatoimet

Sota jatkui muualla. Viimeisenä tukikohtana Suomen alueella oli Kajaanin linna. Sen venäläiset piirittivät vuoden 1716 alussa. Linna teki antautumissopimuksen 24.2.1716. Venäläiset pettivät sopimuksen ja sekä sotilaat että siviilit toimitettiin Venäjälle vankeuteen.

Ruotsin armeijaan keräiltiin sekä sotilaskarkureita että loismiehiä. Näissä tehtävissä liikkui useita partioita vuosina 1716 – 1717. Vuonna 1718 asialla oli majuri Salomon Enbergin johtama monikymmenmiehinen partio. Se oli menestyksekäs ja palasi Ruotsin puolelle mukanaan peräti 79 alokasta tai karkuria – joko omasta väestä tai sotavankeudesta karanneita.

Ajan mittaan sissitoiminta paljastui venäläisille. Niinpä he sijoittivat maakuntaan pysyvästi sotaväkeä, jonka ylläpito lankesi tietysti talonpojille ylimääräiseksi rasitukseksi. Eversti Mannsteinin rykmentti majaili Rantasalmella ja Joroisissa talven 1717-18, ja kenraali Tshekin asui Rantasalmella. Talonpojilta perittiin noina vuosina ylimääräisenä rasituksena rakuunaviljoja. Rantasalmelaisten piti elättää kenraalin koiratkin maksamalla kaksi kappaa ruista ja viisi hopeaäyriä talosta.

Upseerit kiskoivat – tapansa mukaan – talonpojilta ylimääräisiä suorituksia. Komendantti Okenov yritti pitää upseerien mielivaltaa kurissa.  Jokainen talopojille asetettava rasitus piti perustella kirjallisesti, se voitiin toteuttaa vain komendantin tai häntä korkeamman esivallan luvalla. Ainakin kapteeni Mahovskin mielivaltaiset teot Okenov määräsi tutkintaan 1716.

Samuel Enbergin onnistunut värväysretki sai venäläiset varpailleen. Miehittäjän ote tiukkeni 1719-20. Osaltaan tähän vaikutti katoaika. Rakuunoita liikkui maakunnassa entistä tiheämmin pakko-ottamassa viljaa. Vuonna 1720 koko Savon viljasadosta kolmannes veroiksi.

Virkamiehet ahtaalla

Paikalliset virkamiehet puristettiin puun ja kuoren väliin miehitysaikana. Komendantti Okenov istutti komissaari Gerd Lindiä 1716 Olavinlinnassa, koska tämä ei saanut ropottimiehiä liikkeelle tarpeeksi nopeasti. Muuten Lind tunnettiin omavaltaisesta ja väliin väkivaltaisesta toiminnastaan. Miehen asemaa vahvisti se, että hän sai Rantasalmella suoria käskyjä venäläisiltä upseereilta, myös kenraali Tshekinilta. Kenraalin määräyksiin sotilasarvoltaan alemmalla Savonlinnan komendantilla ei ollut sananvaltaa. Komissaarin valta ei rajaton toki ollut. Rantasalmelaiset talonpojat kuulivat, kuinka komendantti Samutskoi nöyryytti Lindiä Olavinlinnassa sen vuoksi, että tämä oli ”lainannut” talonpoika Immoselta pitäjän parhaan hevosen matkatakseen Pietariin – yksityisasioissa.

Myös Iisalmessa komissaarina toiminut Lorentz Ranström tiedettiin välivaltaiseksi mieheksi. Tästä huolimatta hän onnistui Ruotsin vallan palattua järjestämään itsensä Iisalmen nimismieheksi. Tämä kertoo säätyläisten vahvasta asemasta, mutta myös siitä, että rahvas oli halukas unohtamaan miehitysajan virkamiehen ylilyönnit. Katsottiin, että monissa tapauksissa virkamies toimi miehittäjän pakotuksen alaisena.

Venäläisvalta totutti savolaiset voitelemaan virkamiehiä. Rantasalmen starostit sopivat nimismiehen johdolla lauhduttavansa kenraali Tshekinin ”suuttumuksen” antamalla hänelle jonkin määrän viljaa, jotta hän armahtaisi maata ja sen hyvinvointia edistettäisiin. Puumalassa valitti muuan Penttinen, että starosti Matti Kietäväinen vei hänen sonnivasikkansa luutnantti Borovskille. Kietäväinen kertoi tehneensä niin nimismiehen kehotuksesta, sillä yksikään starosta ei rohjennut tulla käskynhaltijavenäläisen puheille ilman lahjuksia.

Savossa oli miehitysaikana nimismiehiä, jotka käyttivät hyväkseen asemaansa. Suhteellisen vähän heistä on säilynyt tietoja. Maaherra erotti Säämingin nimismies Anders Lindin virastaan isonvihan jälkeen. Häntä syytettiin useista väärinkäytöksistä. Osa ylimääräisenä kiskotuista rasituksista näyttää päätyneen linnan komendanteille. Virkaheitto Lind vajosi rengiksi. Rantasalmen nimismies Sigfrid Pijkman erosi virastaan ja pestautui sotilaaksi. Linnoitussotilaana hän oli suojassa rahvaan vihaa ja korvausvaatimuksia vastaan, minkä kävi 1726 kohteliaasti käräjillä tiedottamassa. Puumalan Barthold Weerman säilytti virkansa oikeusjutuista huolimatta vuoteen 1727, jolloin hänet erotettiin kruunun varojen kavaltamisen vuoksi. Starosteilla oli mahdollisuus käyttää hyväksi asemaansa, mutta melko niukasti heitä vastaan käytiin oikeutta vihan jälkeen.

Suomesta vietiin isovihan aikana Venäjälle noin 30 000 vankia, joista osa myytiin orjiksi. Jonkin verran vankeuteen joutui savolaisia venäläisten hyökkäysvaiheen aikana. Miehitysaikana Venäjälle viedyistä on lähteisiin tarttunut vain yksittäistapauksia. Tässä suhteessa Savo selvisi vähin menetyksin.

Savon sotilaat Ruotsissa ja Norjassa

Savon jalkaväkirykmentti peräytyi Ruotsin puolelle ja näyttää säilyneen taisteluilta ensimmäiset vuotensa siellä, tosin 13 miestä kuoli kai tautien uhreina. Toisaalta rykmenttiin palasi 7 sotavankeudesta karannutta. Syksyllä 1716 katselmuksessa rykmentin vahvuus oli 21 upseeria, 35 aliupseeria sekä 304 miestä.

Karjalan ratsurykmentti oli suojaamassa Suomen armeija vetäytymistä Ruotsiin. Se osallistui taisteluihin Kemissä 1715 ja 1716 Kaakamassa Kemin länsipuolella. Pääkatselmuksessa lokakuussa 1716 Ylä-Savon komppaniassa oli 41 ja Ala-Savon komppaniassa 84 ratsumiestä.

Hengähdystauko päättyi, kun Kaarle XII palasi kotimaahansa 1718 ja johti armeijansa Norjaan. Kenraali Karl Armfelt johti sivustahyökkäystä tuntureiden yli kohti Trondheimia. Noin 7500 miehestä kuutisensataa oli savolaisia. Kun tieto kuninkaan kuolemasta saapui, päätti Armfelt lähteä tuhoisalle paluumarssille. Lumimyrskyyn ja pakkaseen uupui Savon jalkaväkirykmentistä 87 miestä. Kun otetaan huomioon taistelussa kaatuneet, vangiksi jääneet ja karanneet, oli rykmentistä jäljellä 175 miestä, kun retkelle läksi 375. Heistäkin moni oli palelluttanut jalkansa, korvansa tai silmänsä, niin että seuraavassa pääkatselmuksessa heitä vapautettiin tuntuva määrä. Päällystö selvisi vähemmin tappioin. Vähimmin vaurioin selvisivät Norjassa vangiksi jääneet, jotka palautettiin rauhanteon jälkeen syyskesällä 1719.

Ratsuväki selvisi vähemmin tappion Norjasta. Retkelle jäi vain yksi ratsumies ja neljä kuoli myöhemmin retken vaivoihin. Sota kääntyi lopuilleen eivätkä savolaiset enää osallistuneet merkittäviin taisteluihin.

Isovihan loppukausi oli raskas

Isovihan koettelemukset Savossa olivat pahimmillaan vuosina 1719-20. Tähän oli useita syitä. Venäläiset toivat osaan Savoa pysyväisiä joukko-osastoja estämään sissi- ja värväysjoukkojen toimintaa. Niiden elättäminen toi lisärasituksia ja johti väistämättä mielivaltaisuuksiin. Ylimääräisten rasitusten kanssa yhtä aikaa iski kato 1719. Tieto lähestyvästä rauhasta sai sitten 1721 venäläiset kiskomaan mahdollisimman paljon kotiin vietävää.

Huono aika näkyy myös kuolleisuudessa. Tietoja on säilynyt valitettavasti vain muutamasta pitäjästä.

vuosi	Joroinen	Kerimäki	Rantasalmi	Ristiina
1717	37	130	49	63
1718	20	32	26	24
1719	41	152/15	141/17	67
1720	88	139/11	204/12	147
1721-25 ka	28	45	83	36

 

Vuosina 1721-25 tilanne oli rauhoittunut kuolleisuuden keskiarvojen osittamalla tavalla. Vuotuinen vaihtelu kuolleisuudessa oli vähäistä kriisiaikoihin verrattuna. Vuosina 1719-20 olivat nälän ja vainojen pakottamat maantien kulkijat taas liikkeellä. Nimettöminä haudattujen kerjäläisten määrät on lisätty taulukon sarakkeisiin oikealle puolelle. Kerjäläisistä osa näyttää tulleen Pohjanmaan suunnalta. Kuolleisuus näyttää olleen normaaliin verrattuna kolminkertaista, Ristiinan osalta jopa nelinkertaista normaaliin verrattuna.

Lisäksi Sulkavalta on säilynyt tieto vuosilta 1719 (6 kuollutta) ja 1720. Vuonna 1720 merkittiin haudattujen luetteloon 59 kuollutta, heistä 38 nälkään kuolleita. Muissa pitäjissä rekisteröitiin vain yksittäisiä nälkäkuolemia.

Kriisiaikoina syntyvyyskin aleni. Tiedot syntyvyydestä ovat säilyneet kuolleisuuttakin kehnommin. Täydet tiedot löytyvät vain Rantasalmelta ja Kerimäeltä. Kerimäellä syntyvyys 1719 lähes puolittui edeltäviin vuosiin verrattuna ja 1720 alitti puolet tavanomaista lukemista. Rantasalmella syntyvyyden alenema keskittyi vuoteen 1720. Silloin syntyi kolmannes vähemmän lapsia kuin edellisvuosina ja vain puolet siitä, mitä seuraavina vuosina.

Tyhjiin puristetusta maakunnasta venäläisten oli vaikea kiskoa veroja. Niinpä Savon kirkoissa luettiin tsaarillinen määräys, että mikäli veroviljoja ja ropottirahoja ei maksettu viikon kuluessa, oli talonpojat ankarasti ruoskittava pitäjissään. Kirkkoherrat, nimismiehet ja starostit taas oli vietävä Savonlinnan huolella ruoskittaviksi.

Suuren Pohjan sodan päättänyt Uudenkaupungin rauha solmittiin 30.8.1721. Tieto saavutti nopeasti Savon miehittäjät. Kun maakunta oli jäämässä Ruotsille, kävi miehittäjä puhdistustoimiin todellisten ja omiin tarpeisiin menevien saatavien suhteen. Hallinto käski nimismiesten ja starostien ottaa viljaa ja muuta omaisuutta riippumatta siitä, oliko luovuttaja maksanut ulostekonsa vai ei. Talonpojat ja starostit pelkäsivät pahinta muistaen aiemmat ryöstöt. Iisalmessa starostit päättivät pehmittää Savonlinnan komendanttia. Niinpä päätettiin lahjoittaa hänelle kuusi tynnyriä viljaa eli tynnyri kultakin starostilta. Nimismies Ernest Kleef toimitti rukiit komissaari Ranströmin käskystä perille. Vihan mentyä tosin yksi starosteista ilmoitti käräjillä, ettei ottanut osaa päätökseen eikä myöskään luovuttanut viljaa.

Vihan jälki asutuksessa

Sodan ja isovihan jälkiä voidaan seurata henkikirjoista ja maakirjoista. Maakirjoista voi seurata tilojen autioitumista ja maanluonnon muuttumista. Perintötila menetti luonteensa kolmen vuoden maksamattomista veroista. Vuoden 1722 maakirjan mukaan 796 tilaa oli autiona vuosien 1700 ja 1722 välillä. Se merkitsee 23 prosenttia koko tilaluvusta. Suurinta autioituminen oli Mikkelissä (32%) ja Juvalla (30%).  Nykypitäjittäin katsoen pahimpana erottuu Ristiinan-Anttola-Puumalaan-Sulkavan vyöhyke. Syynä autioitumiseen olivat sotatapahtumat erityisesti Sulkavan ja Puumalan osalta. Etelä-Savon kohdalla on lisäksi huomattava vuoden 1664 maantarkastuksen luoma tilanne. Etelä-Savon verorasitus oli muuta Savoa korkeampi ja aiheutti normaaliaikoinakin autioitumista. Kylittäin asiaa katsottaessa keskittyi autioituminen liikenneväylien varteen. Sulkavaa ja Puumalaa rasitti tässä suhteessa erityisesti Olavinlinnan huoltoliikenne. Myös Kuopion ja Iisalmen suunnalla autioituminen näkyi erityisesti liikenneväylien ympäristössä.

Savon jokaisessa pitäjässä muuttui perintötiloja kruununtiloiksi: Puumalassa, Sulkavalla ja Juvalla eniten. Perintömaa hupeni alimmilleen Sulkavalla, vain yhdeksään prosenttiin veromarkkaluvusta. Tässäkin vertailussa näkyy Puumalan ja Sulkavan kokema sotarasitus.

Henkikirjaväkiluvut kuvaavat väestön toimeentulon tasoa ja jossain määrin väkilukuakin. Lisäksi pitää vielä arvioida, kuinka tarmokkaasti manttaalikirjurit kulloinkin tehtäväänsä toteuttivat. Vertailu vuosien 1699 ja 1723 välillä osoittaa, että Etelä-Savo näyttää selvinneen sotarasituksista parhaiten vuoteen 1710 saakka. Siellä henkikirjoitettujen määrä kasvoi, Itä-Savossa se jo väheni ja Pohjois-Savossa väheni reilusti. Vuosien 1710 vuoteen 1712 pudotus oli raju. Pahiten kärsi Puumala, henkikirjoitettujen määrä putosi lähes puoleen. Pitäjä kärsi noina vuosina sodasta, kuten myös Joroinen (24%) ja Kerimäki (23%). Suur-Iisalmen lukemiin (30%) syynä lienee ollut kato.

Miehityskauden ajasta parhaiten näyttää selvinneen Pohjois-Savo, jossa henkirahan maksajia vuodesta 1712 vuoteen 1723 tuli 20 prosenttia lisää. Itä-Savossakin kasvu oli reilua, mutta Suur-Savon osalta kasvu jäi Pieksämäen varaan. Eteläisimmissä osissa miehitysajan rasitus jätti jälkensä myös henkikirjoitetun väen määrään.

Miksi Kerimäki selvisi vähällä miehityksestä?

Yksittäisitä pitäjistä Kerimäki näkyy selvinneen vähäisimmin vaurioin miehitysajasta. Pitäjä sai ottaa vastaan ensimmäiset venäläisiskut yhdessä Puumalan ja Sulkavan kanssa. Kasakoiden iskujen lisäksi pakolaisvirta ja rutto ahdistivat pitäjää vuodesta 1709 lähtien. Ajan ankaruus näkyy autioitumisena. Nälkäkatastrofista toivuttiin niin, että 1705 pitäjässä ei ollut lainkaan veroautioita. Vuonna 1711 veroautioita oli 27. Isovihan jälkeen pitäjässä oli miehityksen jälkeen vain neljä taloa autiona ja kaksi oli otettu käyttöön. Veromarkoista autiona oli vain pari prosenttia, mikä on ylivoimaisesti pienin lukema Savossa. Tämä osoittaa nähdäkseni sen, että veroja ei miehitysaikana kiskottu enempää kuin Ruotsin vallan aikana. 

Kirkonkirjat ovat säilyneet sekä syntyneiden että kuolleiden osalta. Niiden mukaan seurakunnassa syntyneiden enemmyys oli peräti 250 henkeä (931/681). Kuolleiden luettelossa voi olla pieniä puutteita, muuta syntyvyys ylitti kuolleisuuden varmasti reilusti. Sotatoimien lakattua miehittäjä ei siviiliväestöä juuri surmannut. Yksi poikkeus on marraskuulta 1715. Tuolloin venäläinen korpraali hakkasi hengiltä 14-vuotiaan Juho Laukkarisen. Maaliskuussa samana vuonna venäläisrakuuna surmasi Pesolan Matti Muhosen. On siis selvää, että pitäjän väkiluku nousi jonkin verran. Lisäksi on huomattava, että miestyövoiman tila parani. Miehityksen alussa 15-vuotiaat olivat ehtineet jo rauhan koittaessa täysikasvuisiksi miehiksi. Sotaväenotot eivät harventaneet miesväkeä, vain kolme meni Ruotsiin sotimaan. Väestön naisenemmistökin alkoi tasoittua.

Kerimäkeläisillä oli sikäli onnea, että papit jäivät paikoilleen hoitamaan tehtäviään miehityksen ajaksi. Kirkkoherra Johan Stråhlman tuli tehtäväänsä vasta 1711, mutta tuntuu saavuttaneen pitäjäläisten luottamuksen nopeasti. Myös kappalainen Johan Salmenius tuli toimeen seurakuntalaisten kanssa miehityksen aikana. Nimismies David Schening säilytti sekä virkansa että rahvaan luottamuksen venäläisvallan ajan. Käräjiä pidettiin vuodesta 1715 lähtien joka vuosi. Ensimmäisillä vihan jälkeisillä käräjillä 1722 kahdeksasta lautamiehestä kuusi oli toiminut tehtävässä jo ennen miehitystä, oletettavasti he olivat tehtävää hoitaneet myös venäläisvallan aikana.

Tärkein kerimäkeläisten turva oli kuitenkin Olavinlinna. Voi sanoa, että ensimmäistä kertaa siitä oli hyötyä rahvaalle. Linna ei ollut yleensä tavalliselle kansalle hyödyllinen. Kriisiaikoina sinne saapui omia joukkoja, ja linnaa piirittämään ilmestyi naapurin sotaväkeä. Sotilaiden ylläpito jäi kansallisuuteen katsomatta paikallisten ylläpidettäväksi. Sotilaat toivat mukanaan juopottelua, raiskauksia, tappeluita ja ryöstöjä – kansallisuudesta riippumatta.

Otetaan esimerkiksi linnan turvasta Kaarle X Kustaan Venäjän sota, joka myös ruptuurin nimellä tunnetaan. Elokuussa 1656 venäläiskarjalainen noin 400 miehen joukko saapui Kerimäelle, jossa se alkoi järjestelmällisesti ryöstää ja polttaa taloja sekä tuleentunutta viljaa. Tutkintaluettelon mukaan 107 talosta poltettiin kaikki tai osa rakennuksista, siis 57 prosenttia taloista kärsi palovahinkoja. Kaikkiaan 74 prosenttia taloista kärsi jonkinlaisia vahinkoja. Kuolonuhreja tuli lähes 20. Vihollisjoukko poltti mennessään myös kymmenkunta vuotta aiemmin valmistuneen pitäjän ensimmäisen kirkon ja pappilat. Olavinlinnaa joukkio ei ryhtynyt piirittämään, tyytyi vain Savonlinnan malmin polttamiseen. Jonkin verran säätyläisväkeä ehti ilmeisesti linnan muurien turviin. Ammuskelua tapahtui sen verran, että Kerimäen kappalainen Michael sai surmansa linnan tornin ampumaaukkoon suunnatusta luodista. Linnasta ei siis turvaa rahvaalle koitunut, pikemmin päinvastoin.

Venäläismiehityksen alettua Savon hallintokeskus sijoittui Olavinlinnan. Tämä oli nähtävästi ratkaisevaa Kerimäen isovihan aikaisten olojen muodostumiselle. Sotilaskomentajat pitivät yllä kohtalaisen tiukkaa kuria venäläisten miehitysjoukkojen keskuudessa. Syrjäisemmillä alueille sijoitettuihin joukko-osastoihin komendantin komentovalta ei samalla tapaa ylettynyt. Myös Pekka Lappalainen on päätynyt massiivisessa Säämingin historiassaan samaan johtopäätökseen: hallintokeskus suojasi pitäjää pahemmalta.

Kerimäellä päästiin helpommalla kuin muualla, mutta ei pitäjässä mukavaa ollut. Miehityksen jälkeisillä käräjillä on esimerkkejä ropottityön ja postinkuljetuksen tappamista tai kelvottomiksi kulutetuista hevosista, Olavinlinnan komendantin lahjomisesta ja muista epäoikeudenmukaisuuksista. Mutta seitsemän vuotta miehitystä oli parempi kuin seitsemän vuotta taistelutantereena oloa.

Wirilander ja Saloheimo arvioivat

Isovihan tutkimus 2000-luvulla (mm. Kustaa H.J. Vilkuna ja Teemu Keskisarja) on palauttanut mieleen ajan hirvittävyydet. Pahiten kärsi Pohjois-Pohjanmaa: alue tuhottiin perusteellisesti, jotta ruotsalaisten mahdollinen maahyökkäys Suomeen tehtäisiin vaikeaksi. Alueen väestöstä murhattiin noin neljännes. Muuallakin Pohjanmaalla siviiliväen kidutus ja terrori oli systemaattista. Myös raiskaukset ja joukkoraiskaukset olivat käytössä. Kauhua levittäneet kasakat ruokkivat itsensä ja ratsunsa miehitetystä maasta kiskotuilla elintarvikkeilla. Tämä saattoi johtaa siviilien nälänhätään. Vankeuteen Venäjälle raahattiin noin 20 000 - 30 000 suomalaista. Osa heistä myytiin orjiksi Etelä-Venäjän orjamarkkinoilla.

Miten isoviha vaikutti sitten Savoon? Asiaa on pohtinut kaksikin maakuntahistorian kirjoittajaa. Kaarlo Wirilanderin Savon historia III (1721-1870) ilmestyi 1960. Wirilander kuvaa jäljittelemättömällä tyylillään sodan seurauksia:

”Mutta entä sodan lähivaikutus – vihan verekset jäljet? Kaikki se vähäinen tietoaines, mitä näiltä ajanvaiheilta on säilynyt, viittaa yhtäpitävästi siihen, että Isonvihan tuottamat tuhot eivät Suomessa toki olleet likikään niin hirvittävät kuin monilla muilla seuduilla Suomessa. Savon maa oli niihin aikoihin eritoten keski- ja pohjoisosiltaan vielä lähes tietöntä aluetta asutus suureksi osaksi hajalle sirottunutta ja Savon kansa jo vanhastaan oppinut metsissään ja metsästään elämään. Tämän maanäären elämä ei näet ollut rauhan aikanakaan kotipalstojen kiinteän pellon varassa, jota vainolaisen ei ollut konstikaan kopeloida, kun talon väet oli tapettu tai karkoitettu kartanolta. Savolaisten elämä oli pysyväisesti, rauhankin aikana, metsäviljelmien, ulkopalstoilla kiertävien kaskien, metsän peittämien kätköaumojen varassa. Vihan aika vain ikään kuin tunki talojen arkisen elämän yhä yksinomaisemmin rintamailta jo ennestäänkin tutuille takamaille, savupirteistä metsäsaunoihin, …”

Wirilander puhuu tässä sodan lähivaikutuksesta. Mikä oli sitten sen kauaskantoisempi merkitys Wirilanderin mielestä? Sanalla sanoen: Pietari. Se muutti pysyväisesti Savon talous- ja poliittismaantieteellisen aseman. Itämeren piirin poliittinen painopiste siirtyi Tukholmasta Pietariin. Venäjä oli suurvalta, Ruotsi ei.

Veijo Saloheimon Savon historian osa II:2 ilmestyi 1990. Sen alaotsikko Savo suurvallan valjaissa 1617 – 1721 kuvaa Saloheimon näkemystä maakunnan kohtalosta suurvaltakauden kukoistus- ja loppuaikana. Näin Saloheimo arvioi isovihaa Savossa:

”Miehityksen vaikutuksista on viime vuosikymmeninä keskusteltu, ja perinnäinen kuva sen kurjuudesta on lieventynyt. Savonkin lähteet viittaavat samaan suuntaan. Venäläisten ei välttämättä tarvinnut ryöstää tyhjiin imettyä maakuntaa yhtä perusteellisesti kuin viimeisin voimin sitä vastaanpanneen Ruotsin.”

Kansa ei voinut Savossakaan isäntiään valita. Verot oli maksettava ja sotajoukot elätettävä, olivatpa isännät ruotseja tai ryssiä. Savolaiset kuitenkin pääsivät isovihasta huomattavasti vähemmin vaurioin kuin Länsi-Suomi ja eritoten Pohjanmaa.

Lähteet

Sampsa Hatakka: Tavoitteena sodan ja rauhan ruokaturva. Kruununmakasiinit Suomessa vapauden ajan alussa (1721-1741). Historiallinen Aikakausikirja 2/2026.

Teemu Keskisarja: Murhanenkeli. Suuren Pohjan sodan ihmisten historia. Siltala 2019.

Pekka Lappalainen: Säämingin historia I:2. Pieksämäki 1971.

Asko Mielonen: Vanhan Kerimäen historia I:1. Gummerus 1993.

Jyrki Paaskoski: Vanhan Suomen lahjoitusmaat 1710-1826. Suomen historiallinen seura 1997.

Helge Pohjolan-Pirhonen: Olavinlinnan historialliset vaiheet. Pyhän Olavin Kilta 1971.

Veijo Saloheimo: Savon historia II:2. Savo suurvallan valjaissa. Savon säätiö 1990. 

Kustaa H.J. Vilkuna: Paholaisen sota. Gummerus 2006.

Kustaa H.J. Vilkuna: Viha. Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta. Historiallisia Tutkimuksia 229. SKS 2019.

Verkossa tarkemmin isovihasta Kerimäellä:

Kerimäki 1700 - 1714. Kohti isovihaa.

Kerimäki 1714-1721. Kuinka iso viha?