Teemu Keskisarjan kirja

 

lauantai 16. marraskuuta 2019

Pohjan sodan kuvia

Kuvitettu Pohjan sota

Teemu Keskisarja, Murhanenkeli. Suuren Pohjan sodan ihmisten historia. Siltala 2019, 278 s.

Viime vuosina Suuresta Pohjan sodasta ja etenkin Isosta vihasta on tullut aika mukavasti uutta tutkimusta. Ennen muuta tarkoitan tietenkin Kustaa H.J. Vilkunan ja Antti Kujalan tutkimuksia.

Lisäksihän on olemassa klassikoita Lindeqvististä ja Korkiakankaasta aina Voltairen Kaarle XII:n historiaan, joka on yksi maailman levinneimpiä kirjoja. Niin suuri maine oli kerran Pohjolan leijonalla.

Mitä Pietari Suureen tulee, on häntä käsittelevien kirjojen määrä loputon, mutta suurimmaksi osaksi ne ovat venäjäksi. Toki myös englanniksi on hyvää tutkimusta, ihan viime vuosiltakin.

Mutta Keskisarjahan ei tässä kirjoita Suuren Pohjan sodan, saati Isonvihan historiaa, vaan ilmoittaa kirjoittavansa Suuren Pohjan sodan ihmisten historiaa, mikä on jo aivan eri asia.

Kun näkökulma on tämä, ei kirjoittajan tarvitse jäädä pohtimaan asioiden syitä ja seurauksia ainakaan suurpolitiikan tai sodankäynnin kannalta. Tosin ne vaikuttivat olennaisesti myös siihen, mitä ihmiset joutuivat kokemaan.

Kirjoittaja on genrensä valinnut ja se muistuttaa aika lailla Peter Englundin tapaa tarkastella menneisyyttä.

Vanhan saksalaisen jaottelun mukaan voisi sanoa, ettei Keskisarja ole Geschichtsschreiber, vaan Geschichtsmaler -historiamaalari. Hän luo harvoilla, mutta harkituilla siveltimenvedoilla impressionistisia kuvia, jotka ovat yksinkertaisuudessaan vaikuttavia. Sen sijaan hän ei koskaan jää jahkailemaan tai vatvomaan, vaan kiiruhtaa eteenpäin. Niinhän aikakin tekee.

Carl Grimberg on luultavasti vaikuttanut suurten ikäluokkien historiankäsitykseen enemmän kuin kukaan muu. Häntä nimitettiin joskus historian Pekka Tiilikaiseksi legendaarisen radioselostajan mukaan, mutta se ei ollut mikään kohteliaisuus. Historianhan tuli olla tieteellistä ja Grimberg syyllistyi usein kevytmielisyyteen.

Nykyään ollaan tälläkin alalla suvaitsevampia. Historiaa tarvitaan moneen asiaan. Menneisyyttä on yritettävä ymmärtää myös niiden näkökulmasta, joilla ei ollut omaa ääntä ja jotka painuivat nimettöminä historian hämärään. Itse asiassa he kuitenkin olivat se enemmistö, joka kaiken joutui kokemaan.

Niinpä kirjoittaja käyttää runsaasti historiallista mielikuvitustaan ja pohdiskelee vaikkapa sitä, eivätkö miehet ajatelleet, että olisi mukavampaa tehdä saunavastoja, kun he joutuivat kyhäämään vitsakimppuja piiritystä varten.

Eiköpähän vain. Yleisesti ottaen historiallinen mielikuvitus tosiaan on välttämätön, jotta saataisiin aikaan järjellinen ja uskottava todellisuuden kuva lähteistä, jotka useimmiten vaikenevat aivan olennaisistakin asioista, jos ne ovat aikalaisille itsestäänselvyyksiä. Meille ne useinkaan eivät sitä ole.

Keskisarjan kieli on asia sinänsä. Tiedän, että monia tavattomasti ärsyttää vaikkapa se, että sotamiehiä nimitetään koko ajan heikeiksi. Olisi ollut mukavaa löytää yksi sotamies, jonka elämänkaarta olisi voitu koko ajan seurata. Muuan heikki kyllä löytyy, mutta katoaa pian.

Sen sijaan löytyy kyllä muuan katala murhamies, joka ei päädy mestauslavalle teloitettavaksi, vaan teloittajaksi. Hän hoitaa ammattiaan koko sodan ajan ja vielä kauemminkin ja selviää myös Armfeltin Norjan-retkeltä, jossa suuri määrä kunnon miehiä kuolee.

Monenlaista tarinaahan maailmaan mahtuu. Joutsenon kirkkoherran tytär Annika Svan joutui venäläisten käsiin ja pakotettiin rakuunaksi. Omalla puolella taas oli riveissä muuan Anna-Juho, joka myös oli tuollainen genderblender.

Olen aina ihmetellyt, etteivät feministimme ole olleet näistä kiinnostuneita. Myös Venäjän puolella soti muuan husaari Durova, joten tämänkin alan marginaali-ilmiöitä riittää niistä kiinnostuneille.

Mutta silloin, kuten nytkin valtaosa kansaa koostui normaali-ihmisistä. He joutuivat maksamaan ihmisveroa niin väenotoissa kuin orjina, joita etenkin kasakat ryöstivät mukaansa myytäväksi. Sitä paitsi juuri ennen sotaa sattuneet suuret kuolovuodet verottivat -en sano ”rokottivat”- pahasti väestöä, joka vielä sen jälkeen sai kärsiä rutosta.

Luulenpa, että moni lukee ihmeissään sitä kirjoittajan johtopäätöstä, jonka mukaan Suomen väestö ei kuitenkaan edes olennaisesti vähentynyt vuosina 1700-1721. Kuitenkin tietyn ikäisiä, siis kenttäkelpoisia miehiä oli loppuvaiheessa vain kolmannes naisten määrästä.

Olipa siinä sitten miehillä vientiä ja myös maata viljeltäväksi. Kuten kaikilla suurilla onnettomuuksilla, myös Suurella Pohjan sodalla oli se toinenkin puolensa.

Kirja selostaa Suuren Pohjan sodan dramaattisimmat tapahtumat alkaen Kolkanpään suuresta vuojustuksesta aina siihen, miten Armfeltin joukot ylittivät Norjan tunturit.

Kansamme historiassa Napuen taistelu ja tuo tuntureiden ylitys ovat tuhoisimpia päiviä. Kun kolmisen tuhatta miestä kuoli yhdessä ainoassa päivässä, oli se neljänsadan tuhannen ihmisen kansalle isku, jollaista ei ole sen koommin ollut ja tuskin sitä ennekään.

Sitten tulee esimerkiksi tuo Hailuodon joukkomurha, jota kirjoittaja nimittää kansanmurhaksi. Sellainen se taisi ollakin.

Ne lukuisat kidutukset ja muut pahat teot, joita etenkin kasakat tekivät kiristääkseen tyhjiin imetyltä kansalta sen viimeisetkin elintarpeet, mainitaan sen enempää asiaa vatvomatta. Myöskään Golitsynin toimintaa Turussa ei selosteta, eikä hallinnon tilaa paljon muutenkaan.

Puutteena kokonaiskuvassa voisi pitää sitä, että Pietarin ja hänen lähipiirinsä maailma jää muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta vaille käsittelyä. Pietarista on kuitenkin olemassa valtava määrä lähteitä, joita on myös julkaistu jo vuosikymmenien ajan.

Mutta en minä nyt sitä tarkoita, että Keskisarjan olisi kuulunut vielä venäläistenkin elämää kuvata. Kirjahan on nimenomaan suomalaisesta näkökulmasta kirjoitettu ja sellaisiahan me suomalaiset juuri tarvitsemme.

Toisaalta olisi kyllä myös hyvin kiinnostavaa verrata oman kansamme ja venäläisten kohtaloita juuri Suuren Pohjan sodan aikana. Sotahan oli erittäin rasittava myös venäläisille ja jos oli Carolus tiukka ja korskea herra -mitä Keskisarja ei suinkaan paisuttele- oli Pietari sitä vielä enemmän. Hän oli todellinen aikansa Stalin.

Kun Uudenkaupungin rauhan 300-vuotispäivä nyt lähestyy, olisi jo aika ottaa Suuri Pohjan sota aiheeksi suomalais-venäläiseen symposiumiin. Arvaan kyllä, että suuri kansainvälinen tapaaminen asian kunniaksi järjestetään, mutta pelkään pahoin, että suomalaiset jäävät siellä jalkoihin suurvaltojen puristuksessa.

Kuitenkin tuo sota oli juuri meille erityisen kohtalokas ja juuri meillä sen rauhakin tehtiin. Se oli sen luokan tapahtuma, että asiaan kannattaisi Uudessakaupungissa panostaa toden teolla. Sivistynyt eurooppalainen kun tuntee kyllä Nishtadtin tai Nystadtin rauhan (vrt. https://bigenc.ru/domestic_history/text/2665186 ), mutta hyvin harva ymmärtää, missä ja miten se solmittiin ja mitä siellä päätettiin.

Keskisarjan kirja on tervetullut ja sanoisinko ajan hengessä maalattu näkökulma yhteen Suomen ja Euroopan historian merkittävimpään murrosaikaan.

Kauhujen ajan analyysi

 

lauantai 1. elokuuta 2026

Kauhujen ajan analyysi

 

Kun Suomi paloi

 

Christer Kuvaja, När Finland stod i brand. Rysshärjningarna 1713-1721. Svenskt militärhistoriskt Förlag, 2020, 286 s.

 

     Viime vuosina on maassamme ilmestynyt huomattava määrä Suuren Pohjan sodan (1700-1721) ja venäläismiehityksen ajan eli Isonvihan (1713-1721) historiaan liittyviä merkittäviä tutkimuksia.

     Vanhat tutkimukset, kuten K.J. Lindeqvistin klassinen teos tai Lauri Kujalan väitöskirja, jossa kuvataan muun muassa niinkin kummallista ilmiötä, kuin sodan vallitessa tehtyä alueellista rauhaa (ks. Vihavainen: Haun lauri kujala tulokset ), ovat säilyttäneet arvonsa.

     Uutta ja asioiden ymmärtämisen kannalta olennaisen tärkeää tutkimusta on kuitenkin myös tullut viimeisten parinkymmenen vuoden aikana runsaasti.

     Antti Kujalan ”Miekka ei laske leikkiä” on keskittynyt isoavihaa edeltävään suuren Pohjan sodan aikaan (ks. Vihavainen: Haun ajoist' ankarin tulokset ), Christer Kuvajan väitöskirja ”Försörjning av en ockupationsarmé” keskittyy venäläisen miehitysarmeijan huoltoon isonvihan aikana (ks. Vihavainen: Haun försörjning tulokset ).

      Teemu Keskisarjan vaikuttava ”Murhanenkeli, Suuren Pohjan sodan ihmisten historia” (ks. Vihavainen: Haun kuvitettu Pohjan sota tulokset ) puolestaan katsoo asioita väestön suuren enemmistön kannalta, mikä on merkittävä edistysaskel entisistä, useinkin eliitin näkökulmia edustaneista esityksistä.

     Uusista kirjoista on tietenkin mainittava Kustaa H.J. Vilkunan suurta julkisuutta saaneet teokset ”Paholaisen sota”, joka on lähinnä mikrohistoriallinen, samoin kuin saman tekijän ”Viha”.

     Paikallishistorioissa on myös yksityiskohtaisesti ja enimmäkseen sangen luotettavasti tutkittu isonvihan ajan tapahtumia paikallisella tasaolla (esim. Asko Mielonen, Vanhan Kerimäen historia I:1).

     Uudenkaupungin rauhan solmimisesta on myös ilmestynyt kiintoisa erikoisteos (ks. Vihavainen: Haun tomi kangas tulokset).

     Läntisessä naapurissamme on suurta Pohjan sotaa aina ahkerasti muisteltu ja maininnan uusina alan esityksinä ansaitsevat ainakin Suomea läheisesti koskeva Lars Ericson Wolken ”Mot Sankt Petersburg” (ks. Vihavainen: Haun wolke tulokset) ja Anders Hanssonin kirja Armfetin tuhoisasta Norjan-retkestä ( ks. Vihavainen: Haun armfelt tulokset ).

      Myös Kaarle XII:n viimeiset vaiheet Poltavan jälkeen ovat saaneet uuden tulkitsijan (ks. Vihavainen: Haun ullgren tulokset ) ja Ruotsin itärannikon venäläishävityksiä on myös kuvattu parissakin kirjassa. Nuo tyhutyöthän olivat läntiseen Suomeen sijoitetun miehitysarmeijan ja kaleerilaivaston tekosia.

     Venäjällä suuri Pohjan sota on kansallisen tarinan aivan keskeinen solmukohta ja siitä on luonnollisesti kirjoitettu yhä uudelleen.

     Mitä Suomeen ja isoon vihaan tulee, perinpohjaisin esitys on yhä M.M. Borodkkinin yli sadan vuoden takaisessa moniosaisessa Suomen historiassa”(ks. Vihavainen: Haun borodkin isoviha tulokset ).

     Tuore tarkastelutapa Pietari Suureen nähden on viime aikoina Venäjällä ollut esimerkiksi 1700-luvun ekspertillä, Jevgeni Anisimovilla (ks.  Vihavainen: Haun anisimov tulokset). Pietari ei enää ole (tai ainakaan muutama vuosi sitten ei ollut) pelkkä kipsipatsas kansakunnan kaapin päällä, vaan yksivaltias, jolla oli myös tyrannin piirteitä ja muitakin heikkouksia.

     Merisotahistorian alalla ainakin Pavel Krotov on esittänyt uusia näkemyksiä ja mainittava on myös Aleksei Škvarovin teokset, joissa ilmenee muun muassa pyrkimys valkopestä Suomessa ryöstelleiden ja murhanneiden kasakoiden mainetta. Škvarov on myös ollut ahkera kaunokirjailija, erityisesti Ruotsin (ja Suomen) historiaan liittyvistä aiheista.

     On syytä kysyä, mitä nyt käsillä oleva Kuvajan kirja vielä lisää siihen massiiviseen isovihakirjallisuuteen, joka meillä on ollut käytettävissä.

     Sanoisin, että se lisää paljonkin ja jopa varsin oleellista. Ensinnäkin Kuvajan kirja on kokonaisesitys nimenomaan isonvihan vuosista 1713-1721 ja toisekseen siinä on käyty yksityiskohtaisesti läpi niiden Suomen alueiden kärsimät tuhot, joiden kautta venäläinen armeija eteni ja joilla se majaili.

     Toisekseen kirjassa on myös esitetty Venäjän armeijan näkökulma sen hyökätessä Suomeen ja pitäessä sitä hallussaan. Hyökkäys Suomeen ei ollut mikään astuminen hollitupaan, Suomen armeija oli vaarallinen uhkatekijä siihen saakka, kun sen iskukyky tuhottiin Pälkäneellä 1713 ja Napuella 1714.

     Ruotsin avomerilaivasto, joka esti Venäjän kaleerilaivastoa etenemästä aina vuoden 1714 Riilahden (”Gangut”) taisteluun (riilahden taistelu - Поиск ) saakka, oli strateginen tekijä, joka esimerkiksi pakotti Venäjän armeijan perääntymään Helsingistä ja Turusta vuonna 1713.

     Vähäväkinen Suomi, jonka elinvoimaa olivat pahasti verottaneet niin suuret Kuolonvuodet 1695-1697 kuin sodan valtavat rasitukset, elätti vain noin 350 000-450 000 asukasta, ei kyennyt missään tapauksessa huoltamaan koko venäläistä miehitysarmeijaa, jonka miesmäärä vaihteli 20000:sta yli 30000:een ja jonka mukana oli myös jopa 10 000 hevosta.

     Näennäisesti vähäinen Riilahden taistelu vuonna 1714, jota Pietari hehkutti ”merellisenä Poltavana” ja josta hän maalautti suurentelevan kuvan, oli kuin olikin strategisesti jopa ratkaiseva koko Suomen valtaukselle.

     Venäläinen, Ruotsia uhkaava miehitysarmeija sai vain noin 20-30% muonastaan Suomesta ja sen lisäksi hevosten rehut. Huolto tapahtui suurimmaksi osaksi meritse. Joka tapauksessa myös paikallista väestöä oli koetettava pitää veronmaksukykyisenä.

     Mitä muuten tulee Föglön (Flisön/Ledsundin) taisteluun, jonka venäläiset tuntevat nimellä Grengam (Grönhamn), sen kulkua ja merkitystä on Ruotsissa ja Venäjällä tulkittunaivan vastakkaisilla tavoilla, mikä kannattaa tulevissa isoa vihaa käsittelevissä seminaareissa ottaa huomioon (ks. гренгамское сражение - Поиск ). Nyt molemmat osapuolet pitävät sitä suurena voittona…

    Kuvaja korjaa kirjassaan erinäisiä väärinkäsityksiä ja ylitulkintoja, mutta ei eksy vähättelemään erityisesti Pohjanmaan ja eräiden muidenkin alueiden kärsimiä tuhoja. Osittain oli kyse ns. poltetun maan taktiikasta, joka kohdistui Pohjanmaahan.

     Ryöstöjä ja laittomuuksia tapahtui lähes kaikkialla, missä miehitysarmeija kulki, mutta se julisti takaavansa rauhan kaikille niille, jotka pysyivät paikoillaan ja maksoivat veronsa. Lupaus jopa pidettiin joissakin tapauksissa ja otetuista elintarvikkeista maksettiin korvaus.

      Viljan ja karjan kätkeminen oli itse asiassa tehokkain tapa vahingoittaa miehittäjiä ja se rankaistiin ankarasti. Toinen vastaava asia oli sissien (partigängare) tukeminen. Siitä tässä kirjassa on aika paljon tarinaa, jota ei muualla ole tullut vastaan.

     Venäläinen armeija yritti yleensä pitää kuria keskuudessaan ja jopa rankaisi ryöstäjiä. Ryöstöjä tutkittiin ja korvauksia maksettiin. Kun siviilihallinto parin vuoden kiukuttua perustettiin, elämä sai monella seudulla lähes rauhanajan muodot. Ruhtinas Golitsyn, jolle tultiin kaukaakin valittamaan väärinkäytöksistä, sai nimen ”suomalaisten Jumala” (finski Bog).

     Tämä suhteellisesti valoisampi puoli ei poissulje tiettyjen seutujen kokemia barbaarisia väkivallantekoja ja hävityksiä, joihin osallistui erityisesti ratsuväki, niin rakuunat kuin ennen muuta kasakat. Kasakat eivät itse asiassa olleetkaan ns. säännöllistä sotaväkeä, vaan lähinnä laillistettuja sotarosvoja, joilla oli mukanaan kuormahevosia ryöstösaaliin kuljettamiseksi.

     Joka tapauksessa ne kauhut, joita jotkut alueet saivat kärsiä, puuttuivat tykkänään eräiltä muilta ja Pohjamaalta muutettiinkin jonkin verran Savoon miehittäjien mielivaltaa pakoon. Esimerkiksi ihmisryöstöjä näyttää Savossa tapahtuneen vähän, vaikka niitäkin tietyssä vaiheessa oli. Pohjanmaalla niitä oli sitäkin enemmän.

     Pidän Kuvajan kirjaa hyvin tärkeänä uutena isonvihan kauden kokonaisesityksenä ja toivoisin kovasti, että se käännettäisiin myös suomeksi. Yhdessä Antti Kujalan ja Teemu Keskisarjan kirjojen kanssa se muodostaa koko ankaran ajan (1695-1721) täydellisimmän ajanmukaisen ja hyvin tutkitun tulkinnan.

     On syytä muistaa, että nimenomaan Suuret kuolonvuodet 1695-1697 ( suuret kuolonvuodet - Поиск ) olivat maamme historian tuhoisin ajanjakso. Isoviha toi kauhua ja barbariaa etenkin tietyille seuduille, mutta ei tappanut yhtä paljon ihmisiä.

     Savoa Kuvaja on käsitellyt tässä kirjassa tuskin lainkaan, mutta sen oloista meillä on tietoa perusteellisista paikallishistorioista, kuten edellä mainitusta Asko Mielosen kirjasta.

     Isoviha ja sen historia ovat tällä hetkellä monestakin syystä hyvin ajankohtaisia. Niistä aihepiirin parhaat tuntijat keskustelevat Sulkavan Soutustadionilla 5.9.2026 pidettävässä historiaseminaarissa, jonka otsikkona on ”Isoviha Savossa”.

      Otsikko ei suinkaan merkitse sitä, että siellä keskityttäisiin vain Savoon, joka tuona aikana jäi sivunäyttämöksi, vaan sitä, että rakennetaan aikakauden suurta kuvaa, johon omalle paikalleen sijoitetaan myös Savo.

     Luvassa on erittäin kiinnostavaa keskustelua parhaiden asiantuntijoiden välillä.

Sankarikuninkaan viimeiset vuodet

 En hjälte i tiden

 

Bengt Liljegren, Kaarle XII. Soturikuninkaan elämä. Suomentanut Matti Kettunen. Suomen klassikkokustannus Oy, Helsinki. Copyright 2000.375 s.

 

     Voltaire sanoo tunnetussa Kaarle XII:n elämäkerrassaan, että siinä oli mies, jolla ei ollut mitään heikkouksia. Tämän takia hän vei kaikki sankarien hyveet liiallisuuksiin ja, kuten jo Aristoteles opetti, silloin ne muuttuvat paheiksi.

     Lujuus muuttui itsepäisyydeksi, anteliaisuus tuhlaavaisuudeksi, rohkeus huimapäisyydeksi ja oikeamielisyys joskus julmuudeksi. Kun kyseessä oli itsevaltias kuningas, seurasi siitä onnettomuuksia koko maalle ja vielä muillekin, kunnes viimein löytyi se luoti, joka oli tarkoitettu Kaarlelle. Sen ampumisen lienee järjestänyt myöhempi kuningas Fredrik I, päättelee kirjoittaja.

     Kauan näytti kuitenkin jopa siltä, että taisteluissa aktiivisesti mukana ollut kuningas oli kuolematon, ellei nyt suorastaan haavoittumaton ja väitettiin, että hän sai aina taistelun jälkeen karistella kiväärinkuulia saappaistaan.

     Voltairen Kaarle XII:n elämäkerta on Liljegrenin mukaan kaiketi Raamatun ja John Bunyanin Kristityn vaelluksen jälkeen eniten painettu kirja, jota myös käytettiin paljon ranskan kielen oppikirjana eri puolilla maailmaa.

     Koska tuon eniten painetun kirjan tittelin haltijaksi on kovin paljon ehdokkaita, en ota Liljegrenin arvelua ihan vakavasti, mutta toki se osoittaa, miten valtavaa mielenkiintoa koko maailmassa tuo meidänkin kuninkaamme herätti.

     Syytä olikin. Olihan varsinainen sensaatio, että pieni Ruotsi kävi pistämässä luun kurkkuun suuremmilleen ja sen sijaan että olisi itse joutunut teuraaksi, alkoikin näyttää pelottavalta mahdilta, jota eivät edes lukuisten suurvaltojen yhtyneet ponnistelut pidätelleet.

     Liljegrenin mielenkiinto kohdistuu ennen muuta kuninkaan persoonaan eikä niinkään hänen kansoihinsa tai muihinkaan kansoihin. Suomesta ei kirjassa paljonkaan puhuta eikä edes ”Isoa vihaa” tai Riilahden meritaistelua, jota Pietari I nimitti ”merelliseksi Poltavaksi” mainita.

     Venäjästä kirjoittaja tietää ja välittää vieläkin vähemmän, mikä toki on ymmärrettävää sikäli, että kirja keskittyy henkilöön eikä maihin ja kansoihin. Kuitenkin olisi ollut paikallaan puhua myös siitä, miten Pietari arvioi ”veljeään Kaarlea”.

      Mutta hyväksytään nyt kirja sellaisena kuin se on. Suomalaiselle siinä on tuoretta juuri keskittyminen Puolan, Turkin, Tanskan ja Norjan kysymyksiin. Suomi jäi kuin jäikin aikoinaan varjoon, eli siis jätettiin oman onnensa nojaan.

     Epäilemättä kirjan sankari oli epänormaali, mitä nyt ei tietenkään kannata a priori pitää moitteena saati herjauksena. Sen huomiointi vain auttaa ymmärtämään häntä.

      Aspergerin syndroomaahan on ounasteltu ja tietty silmiinpistävä tunteettomuus näyttää kertovan jonkin asteisesta autismista. Kuusituhatta venäläistä sotavankia murhattiin raa’asti Fraustadtin taistelun jälkeen näköjään ilman erityisiä tunteita, mutta lempisisaren kuolema isorokkoon aiheutti lohduttoman surun.

     Ja mistä ihmeestä johtui, että kuningas saattoi aina vain olla iloinen ja aktiivinen, vaikka hän inhimillisesti katsoen oli jo menettänyt kaiken? Jonkinlainen kohtalonusko ja vakaumus omasta asemasta herran voideltuna ja oikeuden miekkana näyttää olleen vahvempi kuin järki.

     Mutta ei Kaarlelta järkeäkään puuttunut. Hän oli etevä matematiikassa ja kehitteli huvikseen ajatusta kantalukuun 64 perustuvasta järjestelmästä vallitsevan kymmenjärjestelmän sijaan. Hän osasi myös hyvin latinaa, mutta kummallista kyllä, ei ranskaa.

       Ilmeisesti Kaarle oli taitava soturi ja hänen häikäilemättömyytensä tuo mieleen Suvorovin. Se, joka käy päälle, saa moraalisen yliotteen ja usein kuningas ryhtyi taisteluun aivan käsittämättömän alivoimaisena. Usein se toimi, mutta aina ei.

      Kiinnostava lukunsa on Kaarlen monivuotinen oleskelu Turkissa eli nykyisen Moldavian puolella Benderissä. Näyttää siltä, että kuningas alkoi oikeasti ihailla tiettyjä muhamettilaisen ympäristönsä piirteitä ja pyrki niitä omaksumaan.

       Myös suhteet ukrainalaisiin eli ennen muuta zaporogikasakoihin ja hetmani Mazepaan ovat kiinnostavia ja ajankohtaisia.

      Mazepa, jonka Pietari nosti kaikkein kurjimman petturuuden vertauskuvaksi, on nyt Ukrainassa nostettu arvoon arvaamattomaan. Tosin hänen tarinansa on jossakin määrin ongelmallinen ja Kaarlen kannalta hän oli aika vaatimaton liittolainen, joka herätti paljon enemmän toiveita kuin niitä täytti.

     Ruotsalais-turkkilais-ukrainalainen ystävyys on joka tapauksessa kiinnostava asia, jota voidaan nostaa aina esille asioiden niin vaatiessa. Moni näyttää jopa luulevan, että Ukrainan sinikeltaiset väritkin on valittu ruotsalaisen esikuvan mukaan.

     Vaikka me suomalaiset olimme myös Kaarlen alamaisia, ei meille ole tainnut herua asiasta kunniaa kovin paljon. Toki suomalaisia oli aina kaikkialla mukana Kaarlen joukoissa ja Narvassa heitä oli hyvin huomattavastikin. Poltavassa meikäläisten määrä oli sen sijaan jo niin pieni, että Kaarlen olisi pitänyt jo ennakolta arvata, miten leikissä käy.

     No, leikki leikkinä. Liljegrenin kirjan kiintoisin osa on sen lopussa oleva historiografinen katsaus. Se osoittaa, miten tavattoman suhdanneherkkää suhteutuminen Kaarleen on ollut kautta aikojen.

     Niin sanottu vanha koulukunta (Voltaire, Geijer, Fryxell ym.) suhtautui sankariin ambivalentisti. Kuninkaalla oli toki ansionsa, mutta hänen toimintansa vei onnettomuuteen.

     Tämän vastapainoksi syntyi vuosina 1890-1910 uusi koulukunta, jonka mukaan sankari oli myös poliittisesti suuren luokan lahjakkuus, joka ei pelkästään suojannut Ruotsia, vaan myös Eurooppaa vierailta tunkeutujilta eli Venäjältä.

     Kirjoittajan mukaan vuonna 1909, vanha koulukunnan edustajien kuoltua, vallitsi liki täydellinen yksimielisyys Kaarlen kaikinpuolisesta suuruudesta. Tätä symbolisoi myös vuonna 1910 perustettu Karoliiniliitto.

     Tunnettu kulttuurihäirikkö Strindberg, joka oli jo aiemmin suhtautunut Kaarleen vihamielisesti, nimitti tätä kuitenkin juuri samaisena vuonna 1910 ”vitsaukseksi ja pahamaineiseksi hävittäjäksi” ja jopa peräti ”Ruotsin pyöveliksi”.

     Strindbergistä tuli vasemmiston sankari ja mielipiteet Kaarlesta jakaantuivat sen jälkeen poliittisen vakaumuksen mukaan.

     Liljegren kertoo kiintoisasti, että Kaarlea on Ruotsissa sen jälkeen pidetty muun muassa oikeusvaltion symbolina raakaa väkivaltaa vastaan ja natsi-Saksassa taas germaanisen sankarin ruumiillistumana.

     Toisen maailmansodan jälkeisistä arvioista mainittakoon Hans Villiuksen näkemys, jonka mukaan Kaarle ei koskaan kypsynyt mieheksi, vaan säilytti murrosiän pueriilit piirteensä. Joka ikinen hänen suurpoliittisista ratkaisuistaan, jotka joskus on kuvattu nerouden ilmauksiksi, on myös leimattu mielettömäksi.

     Meillekin tuttu Anthony Upton nimitti Kaarlea karismaattiseksi psykopaatiksi ja ainakin nykyajan näkökulmasta tämä luonnehdinta vaikuttaa minusta kohtuulliselta.

     Suomennos ei sisällä lähde- eikä kirjallisuusluetteloa, mutta kirja näyttää olevan kirjoitettu ilman alkuperäislähteitä. Kiinnostava se silti on, etenkin ottaen huomioon, että kirjoittaja on entinen punk-muusikko, jollaisilta tuskin odottaisi erityistä älyllistä aktiivisuutta.

     Suomennoksesta voi sanoa vain, että se on sujuva, kun ei originaaliin voi verrata. Kuitenkin olisi pitänyt käyttää venäläisissä nimissä suomalaista translitterointia ruotsalaisen asemesta ja painovieheiden suuri määrä on hieman ärsyttävä.

 

Siperian vangit

 

perjantai 3. huhtikuuta 2020

Karoliinien koettelemukset

Poltavan jälkeen Siperiassa

Erkki Kansanaho, Heränneitä karoliineja. Pietismin soihdunkantajia Kaarle XII:n armeijassa. Suomen lähetysseura 1950, 315 s.

Erkki Kansanaho ehti eläessään toimia niin Suomen joutsenen pastorina kuin teologian professorina ja Tampereen piispana. Tohtoriksi hän väitteli Hallen pietismistä.

Tämä kirja kertoo etupäässä niistä karoliineista, jotka Poltavan (”Pultavan”) tappion jälkeen saivat marssia Siperiaan sotavankeuteen. Merkittävin vankien keskus siellä oli Tobolsk, mutta vankeja oli muuallakin, muun muassa Tomskissa, Tjumenissa ja Verhoturjessa. Nämä eivät olleet erityisen pahoja paikkoja, mutta jotkut joutuivat aina Jakutskiin ja pari kuulemma peräti Kamtšatkalle saakka.

Karoliiniarmeijan kohtalokas taistelu Poltavan luona on moneen kertaan kerrottu. Etupäässä Kaarlen joukot koostuivat siellä ruotsalaisista, balteista ja Pommerin saksalaisista, mutta oli mukana aika paljon suomalaisiakin. Hehän kuuluivat erityisesti Lewenhauptin osastoon, joka joutui suureen taisteluun Lesnajan (Lesnan) luona ja kärsi siellä huomattavia tappioita, muun muassa kuormaston osalta.

Kerrottakoon tässä vielä, että muuan pastori kaivoi Poltavan taistelun aikana maahan ehtoolliskaluston, jonka kävi myöhemmin noutamassa. Tänään se on Ruotsissa ja tässä kirjassa on siitä valokuva.

Lewenhauptin joukkoihin kuului muun muassa Porin rykmentin pastori Gabriel Lauraeus, joka joutui koviin paikkoihin jo Baltiassa. Lesnajassakin hän oli mukana. Jo aiemmin hän oli ehtinyt haavoittua melko pahoin.

Poltavan jälkeen Lauraeuksen matka jatkui Kaarlen pienen osaston mukana Turkin puolelle Benderiin, josta hän Gyllenkrookin johtaman karoliini- ja kasakkaosaston mukana murtautui Puolan alueelle.

Siellä hän lopulta joutui vangiksi ja sai marssia Siperiaan, josta kotiuduttuaan toimi muun muassa Loimaan kirkkoherrana ja sittemmin Turussa professorina. Hän kunnostautui myös hienomekaanikkona ja julkaisi kirjoituksen muun muassa teräksen karkaisemisesta.

Urallaan Lauraeus oli joutunut jatkuvasti saarnaamaan sekä suomeksi että ruotsiksi, mutta Siperiassa hänestä tuli myös saksalaisen seurakunnan pastori.

Karoliinit jättivät jälkeensä huomattavan määrän muistelmia ja päiväkirjoja, jotka antavat kiinnostava kuvan ajan elämästä. Poltavan jälkeen halki Moskovan kuljetettua vankikulkuetta häväistiin ja ruotsalaisia koiria herjattiin. Tobolskissa sattui kerran suurehko tulipalo, jota villiintynyt kansa väitti ruotsalaisten sytyttämäksi ja järjesti pogromin, jossa kymmenen vankia kuoli ja monet loukkaantuivat.

Ennen pitkää olot kuitenkin muodostuivat järjestyneiksi ja suhteet venäläisiin tulivat hyviksi ja jopa läheisiksi. Hengellistä huoltoa varten järjestettiin jopa oma konsistori Moskovaan.

Osa vangeista oli joutunut Hallessa toimineiden Spenerin ja Francken johtaman pietistisen herätyksen piiriin ja herätys syntyi myös Tobolskissa vankien keskuudessa. Sitä luonnehditaan täysin kirkolliseksi ilmiöksi, eikä siis lahkolaistyyppiseksi.

Osa vankeja säilyi toki maailman lapsina ja papeistakin osa oli puhdasoppisuuden kannalla ja vieroksui heränneitä, jotka saattoivat arvostella kirkon nimikristillisyyttä hyvinkin ankarasti.

Joka tapauksessa nimenomaan heränneet upseerit perustivat Tobolskiin sangen merkittävän koulun, joka noudatteli Hallen oppeja. Se oli internaatti, jossa oli lopulta melkoisessa rakennuskompleksissa yli sata oppilasta.

Sen erikoisuuksiin kuului, ettei kasvatuksessa käytetty lyöntejä. Sen sijaan kyllä pyrittiin saamaan lapset katumuksen valtaan ja paheksuttiin kaikkea iloista menoa ja leikkiä. Joka tapauksessa koulusta tuli hyvin suosittu ja sinne alkoivat myös venäläiset lähettää lapsiaan oppimaan saksaa. Myös jokunen mongoli, tataari ja tunguusi kuului oppilaisiin.

Koulussa opittiin saksan ohella latinaa, hieman ranskaa ja laskentoa, piirustusta ja geometriaa ja tehtiin käsitöitä, joten opetussuunnitelma oli suhteellisen moderni.

Koulun opetuskieli oli nimittäin saksa, jota myös ruotsalaiset upseerit sujuvasti osasivat. Suomalaisia joukossa oli useita, mutta suomen kielen käytöstä ei tässä yhteydessä ole tietoja.

Koulusta tuli jopa kuuluisa ja sekä Kaarle XII että Pietari kuuluvat olleen asialle suosiollisia. Tärkeimmät lahjoituksensa koulu sai pietisteiltä ja etenkin suoraan Hallesta, Franckelta. Myös venäläiset ja etenkin eräät heränneet Venäjän saksalaiset avustivat koulua.

 Karoliinit itse olivat rutiköyhiä, lukuun ottamatta niitä harvoja, jotka onnistuivat kehittämään itselleen elinkeinon. Lauraeus toimi kello- ja kultaseppänä ja muuan heränneisiin kuulumaton upseeri piti kapakkaa.

Herätyksen piiriin kuuluivat myös Sarvilahden herra, kreivi Creutz ja Liljendaliin asettunut karoliini Carl Gustav Armfelt, joka oli joutunut urallaan kokemaan niin Napuen tappion kuin Norjan vuorten ylityksen, jolloin suuri osa miehistä paleltui kuoliaaksi. Vankeudessa hän ei ollut.

Suorat yhteydet Halleen toimivat niin Siperiasta kuin Suomesta käsin ja pietismi levisi tunnetusti myös Venäjälle, etenkin saksalaisiin piireihin.

Sen historiaan liittyi jatkuva jännite puhdasoppisen kirkkouskovaisuuden kanssa. Etenkin muutamat yltiöpietistit kirosivat kirkon ulkokultaisen menon ja julistivat, että ainoastaan syvä herätyskokemus antoi eväitä taivaaseen pääsemiselle.

Tunnetuin tällainen henkilö oli kirkon johtoa kiukkuisesti pilkannut turkulainen Petter (Pietari) Schäfer, joka joutui pakenemaan maasta ja seikkaili sitten ympäri maailmaa, aina Amerikassa asti. Hän haastoi lopulta Turun hovioikeuden kuulemaan omaa julistustaan ja sai kuolemantuomion, mutta armahdettiin ja istui loppuikänsä Gävlessä vankeudessa. Mainittakoon, että hän vihki itse itsensä avioliittoon vaimonsa kanssa.

Pietistit olivat epäilemättä Lutherin arvollisia seuraajia, vaikka itse Martti-tohtori oli rakastanut viiniä, laulua ja naisia. Mutta omalletunnolleenhan he eivät mitään voineet.

Lienee uskottavaa, kuten myös Kansanaho arvelee, että heränneiden karoliinien perintö vaikutti myös Suomen myöhempiin herätysliikkeisiin. Aika laillahan sen henki muistutti Paavo Ruotsalaisen mentaliteettia.

Synkistä kokemuksista näyttää karoliineilla syntyneen jonkinlainen henkinen reaktio, jossa onnettomuudet muuntuivat onneksi ja ansioksi. Se kaiketi sai aikaan vapauttavan ja palkitsevan kokemuksen.

Skoonen sota

 

maanantai 15. kesäkuuta 2026

Perivihollisen julma nöyryyttäminen

 

Julma Ruotsi

 

Katarina Harrison Lindbergh, Skånska kriget 1675-1679. Historiska media 2025, 286 s.

 

     Skoonen sota, tunnettu myös nimellä Snapphanekriget, oli koitua Ruotsille katastrofiksi. Tanska, joka oli Roskilden rauhassa 1658 menettänyt pohjoiselle naapurilleen Skoonen, Blekingen ja Hallannin eli Juutinrauman pohjoispuoliset alueensa, Norjaa lukuun ottamatta, janosi tietenkin revanssia. Nehän olivat ikivanhaa tanskalaista maata.

     Niin sanotun geopolitiikan kannalta Ruotsi taas varsin ymmärrettävästi halusi ryöstää naapurilta sen alueen, joka eristi sen merestä niin Itämeren eteläosassa kuin koko länsirannikolla, Göteborgia (Älvsborgia) lukuun ottamatta.

     Älvsborg (Elfsborg) oli saatu ruotsalaisten haltuun maksamalla siitä peräti kaksi kertaa huikeat lunnaat, jota varten koko valtakunnan oli maksettava ylimääräinen vero rahan kokoamiseksi.

     Suomessakin inventoitiin kaikki kansan omistamat hopeat ja kymmenykset jouduttiin antamaan vihoviimeisessäkin kylässä, että Ruotsin yhteys Atlantille saatiin armottomalta vihollisesta pelastettua. Luettelot ovat jäljellä, jopa painetussa muodossa.

     Skoonen soitaan Ruotsi joutui puolustusliittonsa takia. Se oli saanut takuumiehekseen Euroopan mahtavimman maan, Ranskan ja juuri sen takia se joutui myös mukaan taisteluihin. Ruotsin saksalaisalueiden kimppuun hyökkäsivät Preussi, Tanska ja jopa Münsterin ruhtinaspiispa. Koko merentakainen Ruotsi valloitettiin.

     Skandinaviassa meni yhtä huonosti. Ruotsin suuri laivasto oli heikosti koulutettu ja töpeksi pahoin kaksikin suurta meritaistelua. Sen jälkeen oli meren herruus Tanskalla eikä se aikaillut maihinnousua Ruotsiin ja rannikoiden ryöstämistä. Myös Hollanti oli Tanskan puolella.

    Maallakin meni heikosti, kunnes kaksi taistelua kääntyi Ruotsin voitoksi. Lundin taistelua on pidetty yhtenä käännekohtana ja sen on tulkittu olleen historian verisin, kun peräti 45 prosenttia osallistujista tapettiin.

     Lindbergh ei kuitenkaan usko noita lukuja, vaan kannattaa pienempiä: 9000 kaatuneen sijasta niitä lienee ollut korkeintaan 4000. Se oli suuri luku, mutta samaa luokkaa se oli moniaalla muuallakin, esimeriksi linnoitusten piirityksissä, jopa piirittäjien puolella.

     Sivumennen sanoen, tähän sotaanhan tuotiin myös suomalaisia joukkoja, joista moinsalmelaisen Burghausenin ”Mustat rakuunat” legendan  mukaan kaatuivat viimeiseen mieheen, mutta pelastivat sillä koko taistelun.

     Näitä ei tässä kirjassa mainita lainkaan, mutta asiastahan on Torvelaisen kirja, johon lienee palattava myöhemmin.

     Tässä sodassa minua on vaivannut sen tavaton julmuus. Vastakkain oli kaksi varsin läheistä sukulaiskansaa, joilla oli vielä sama uskontokin. Mitään uskottavia argumentteja vihollisen kuulumisesta itse asiassa ihmiskunnan ulkopuolelle ei ollut mahdollista esittää.

     Toki voitii puhua valapattoisuudesta, mikä oli rikoksista pahimpia, mutta ei sen sijaan mistään ali-ihmisyydestä, vaikka ruotsalaisessa propagandassa tanskalaiset esitettiinkin suurina lurjuksina.  Tätä siis tehtiin muualla kuin Skoonen puolella.

     Säälimätttömyys oli molemminpuolista ja koston kierre toimi. Vankeja tapettiin ja vietiin kuolemanmarssille kohti sotavankeutta. Suurin osa saattoi menehtyä.

     Kaikkein julmimman kohtelun saivat kuiten snapphanet. Niillä tarkoitettiin tanskalaisia sissejä, jotka usein itse asiassa olivat rosvoja, jotka pyrkivät omilla keinoillaan pitämään itsensä hengissä sodan vaivaamassa maassa ja vahingoittamaan mahdollisuuksien mukaan ruotsalaisia ja usein kyllä myös omia talonpoikia.

     Snapphane-sana viittaa alkuperäiseen piilukkoon eli ns. sieppolukkoon. ”hane” tunnetaan meilläkin merkityksessä pyssyn iskuri (”hana”). Selityksiä nimitykselle on lisääkin.

     Joka tapauksessa snapphanet olivat siis sissejä, joka sana myös suomessa on merkinnyt metsärosvojakin, kuten vielä Aleksis Kivellä huomaamme. Suomessa suuren Pohjan sodan aikana sissit nimitettiin virallisesti ”jalkarakuunoiksi”, joita talonpojat velvoitettiin auttamaan.

     Myös Skoonessa oli vastaavia ”friskytte”-joukkoja, mutta varsinaiset snapphanet eivät suostuneet niihin liittymään vaan noudattivat mieluummin omia lakejaan eli laittomuuksiaan.

     Kiinni saatujen sissien ja heitä auttaneiden talonpoikien kohtalo oli erityisen julma. Kylät saatettiin määrätä maksamaan valtavat korvaukset ja sen lisäksi joka kymmenes (vrt. roomalaisten ”desimointi”) ja sittemmin peräti joka kolmas miespuolinen asukas hirtettiin. Uhrit valittiin arvalla, joten rangaistus oli kollektiivinen.

     Varsinaisten sissien kohtalo oli vielä sitäkin karumpi. Usein heidät seivästettiin, jolloin he saivat odottaa kuoleman tuomaa vapautusta monta tuntia. Jossain tapauksissa seipäänä oli hehkuvaksi kuumennettu rautakansi. Monenlaista muutakin kekseliästä kidutusta käytettiin.

     Tarkoituksena oli tietenkin pelotevaikutus, terrori. Ihmetyttää kuitenkin, että nimenomaan ruotsalaiset käyttivät niin kaameita kidutuksia ja nimenomaan tanskalaisia vastaan. Olivathan nuo kansat perivihollisia, mutta sentään selvästi ihmisiä.

    1600-luvulta muistan erään taulukon, jossa on kuvattu erilaisia kansoja ja heidän hyveitään ja paheitaan. Ruotsalaisten paheeksi mainitaan siinä julmuus. Mahtaneeko asiassa olla tekemistä silläkin, mettä voimassa oli jonkin aikaa Mooseksen laki, jonka säädökset eivät olleet lähelläkään valistuksen aatteita. Toki myös noitien polttamiset olivat tuhoon aikaan tavallisia.

     Kun tähän lisätään, että sekä ruotsalaiset että tanskalaiset harjoittivat myös ns. poltetun maan taktiikkaa, mikä merkitsi katastrofia ja usein nälkäkuolemaa talonpojille, alkaa kuva tuon sodan raakuuksista syntyä.

     Suomalaiset oat perinteisesti kauhistuneet isonvihan julmuuksia ja kaameitahan ne olivatkin. Täytyy kuitenkin myöntää, etteivät ruotsalaiset tässä jääneet heistä jälkeen. Myös suomalaiset sissit lienevät kiduttaneet vankejaan hiljaisella tulella, jota poltettiin uhrin takapuolen alla.

    Tästä jälkimmäisestä minulla ei ole kunnon viitteitä, mutta enpä asiaa ihmettelisi. Aikakausi oli tavattoman raakaa.

Rauha sentään saatiin aikaan ja se oli Ranskan ansiota. Tanska ei ollut lainkaan halukas luopumaan Juutinaruman pohjoispuolisista alueista ja vaati ehdottomasti ainakin joidenkin tukikohtienn, kuten Helsingborgin jättämistä itselleen.

     Kun Ludvig XIV:n johtama Ranska ilmoitti, että 50 000 miehen armeija on jo lähietäisyydellä marssimassa kohti Tanskan eteläisiä alueita, oli tanskalaisten tyydyttävä saneluun. Mon pauvre monsieur: pas un village, kertoi Ranskan edustaja neuvotteluissa rakastettavasti…

     Ruotsi oli joutunut tähän sotaan Ranskan takia, mutta myös selvisi siitä pitkälti Ranskan ansiosta. Rauhan solmimisen jälkeen solmittiinkin ystävyysliitto ikuisiksi ajoiksi, mutta sehän sitten purkautui 21 vuoden kuluttua, kun revanssia himoava Tanska liittyi suuren Pohjan sotaan Ruotsin vastaiseen rintamaan.

    Tanskan ja Ruotsin vihollisuus periytyi jo keskiajalta ja Venäjä oli tuossa pelissä Ruotsin kannalta useinkin vain Tanskan liitolainen. Etelästä se kuolemanvaara Ruotsia uhkasi.

     Tämän kirjan tarina on sangen vetävästi kerrottu ja tuo välillä mieleen Peter Englundin, alan mestarin. Ehkä kannattaa todeta, että sen on kirjoittanut nuori nainen, joten muodikkaat ”teoriat” siitä, miten kirjoittaja muka on sidottu omiin lähtökohtiinsa, eivät nyt tässäkään tunnu toimivan.

      Vanha rationaalinen näkemys, jonka mukaan ihmisellä on periaatteessa aina mahdollisuus asettua toisen ihmisen asemaan, näyttäisi minusta sentään pätevän.

     Tässä taas olisi kirja, joka pitäisi suomentaa.

Pohjan sotaa ennen miehitystä

 

Suurvallan synty

 

Lars Ericson Wolke, Mot Sankt Petersburg! Den Karolinska arméns desperata kamp1708. Carlssons 2025, 207 s.

 

     Pietarin kaupunki oli uuden, eurooppalaisen Venäjän symboli ja tsaari Pietarin ”paratiisi”, kappale Eurooppaa Venäjällä ja nuhjuista takapajuisuutta edustavan Moskovan vastakohta. Sillä oli niin Venäjällä kuin muuallakin aina yhtä intohimoiset ystävänsä kuin vihollisensakin (vrt. Vihavainen: Haun venäjän historian kirottu kysymys tulokset).

     Pietarin kausi ja Moskovan kausi ovat Venäjän historiassa olleet syvästi erilaisia. Symbolisen vetäytymisen pois läntisestä maailmasta voi nähdä myös bolševikkien vetäytymisessä Pietarista takaisin Moskovaan, niin universaalia aatetta kuin he julistivatkin edustavansa.

     Putinista ei ole Pietari Suuren saappaisiin, mutta kyllä hän kovasti sitä tahtoisi. Luultavasti konfrontaatio lännen kanssa on Venäjälle jälleen pakotettu modernisaatioloikka, kuten suuri Pohjan sota oli Pietarin kaupungin perustajalle ja koko Venäjälle.

     Itse asiassa Neva oli Ruotsin hallussa vain vähän yli 80 vuotta, mikä tässä iässä alkaa kuulostaa kovin lyhyeltä ajanjaksolta. Venäjän oli siihen alistuttava, vaikka pyrkimys alueen takaisin valloittamiseen ei koskaan siellä unohtunut.

     Mutta oliko Pietarin pakko perustaa uusi kaupunkinsa juuri Nevan rannalle, missä ankara luonto teki sille useaan otteeseen tuhojaan? Eikö Narva tai varsinkin Riika olisi tarjonnut paremman sijainnin?

     Epäilemättä olisi, mutta erityisesti Riian kohdalla asian teki mahdottomaksi se, että se oli luvattu liittolaiselle, Saksi-Puolan kuninkaalle August Väkevälle, eikä Pietari voinut noin vain kesken sotaa mennä sanaansa rikkomaan. Myöhemmin tilanne oli sitten toinen, mutta silloin Pietari oli jo pääkaupunki.

     Joka tapauksessa tsaari Pietarin, Pjotr Aleksejevitšin tyyliin sopi perustaa mahtikäskyllä uusi kaupunki, joka onnistuikin sitten vuonna 1703, kun ruotsalaiset oli saatu karkotettua ensin Pähkinälinnasta ja sitten Nyenistä. Vuonna 1712 kaupunki uskallettiin julistaa jo valtakunnan uudeksi pääkaupungiksi ja 1700-luvun puolivälissä siellä oli asukkaita jo 90 000.

     Ajan oloissa määrä oli hyvin suuri ja kasvoi nopeasti. Vuonna 1839 niinkin kriittinen tarkkailija kuin markiisi de Custine lausui ihailunsa yhtäkkisesti synnytetyn kaupungin mahtavuudesta.

     ”Rautakallo” Kaarle XII oli taipumaton luonne ja katsoi, että rauha oli mahdoton, ellei Neva jäisi Ruotsille. Hänen kuoltuaan se viimein saatiin aikaan ja Venäjä suostui jopa maksamaan Ruotsille varsin suuren rahasumman korvauksena saamistaan alueista. Siinäpä oiva vihje myös Putinille! (vrt. Vihavainen: Haun kaikki loppuu aikanaan tulokset ).

     Ruotsi oli pieni, mutta pippurinen sotilasmahti, joka kykeni kokoamaan jopa 100 000 miestä aseisiin, joskaan ei sellaista armeijaa kotimaassaan elättämään. Rasitus kahden ja puolen miljoonan asukkaan kansakunnalle oli hirmuinen ja kova se oli vastustajallekin, jonka resurssit kuitenkin olivat ylivertaiset.

     Ericson Wolke kuvaa seikkaperäisesti niitä varsin kiinnostavia vaiheita, joissa hyökkäävä Venäjä vähitellen saavutti Nevan linjan ja sitten Narvan ja vasta Poltavan taistelun (1709) jälkeen vuonna 1710 sai suuren läpimurron valloittamalla niin Viipurin, Riian, Pärnun kuin Tallinnan.

     Tie Suomeen ei vielä ollut apposen auki, mutta vuosina 1713-1714 myös se valloitettiin ja alkoi seitsemänvuotinen isonvihan aika.

     Suomen armeijan yli ei sentään niin vain kävelty ja niin kauan kuin tsaari Pietari liittolaisineen joutui taistelemaan Kaarle XII:n pääarmeijaa vastaan, pystyi tuo joukko yhdessä Ruotsin laivaston kanssa vakavasti vaarantamaan Venäjän uuden pääkaupungin ja koko sen jalansijan Nevalla.

     Ericson Wolke asettaa sotatoimet osaksi isoa kuvaa ja nostaa esille monia unohdettuja taisteluja ja sotaretkiä etenkin Pietarin kaupungin ensimmäisiltä vuosilta. Tunnettuhan on muun muassa se epäonninen maihinnousuoperaatio Retusaarelle eli Kronstadtiin, jossa hyökkääjä menetti peräti suurimman osan maihinnousujoukoistaan.

     Myös paljon paremmin onnistuneita operaatioita tehtiin, mutta ei telakoiden polttamisella mitään pysyvää saavutettu ja Pietarin kaupunki jatkoi itsepäistä kasvuaan, osaksi myös ruotsalaisten sotavankien rakentamana.

     Ericson Wolke kritisoi Ruotsia saaristolaivaston laiminlyönnistä. Aikoinaan se oli ollut merkittävä, mutta suuren Pohjan sodan alkuvaiheessa kutistunut olemattomiin, samaan aikaan kuin venäläiset rakensivat suuren kaleerilaivaston, jota saattoi verrata panssariarmeijaan liikkuvuutensa puolesta. Vuonna 1713 kaleerit murtautuivatkin Hankoniemen ohi ja tie Suomeen oli auki.

     Ruotsin avomerilaivasto kyllä piti pintansa Suomenkahden perukan vartioimisessa, eivätkä heikosti tulivoimaiset kaleerit uskaltautuneet linjalaivojen ja fregattien kimppuun, sikäli kuin edes saattoivat mennä avomerelle.

     Meren herruus mahdollistikin Georg Henrik Lybeckerin retken Inkerinmaalle yli Nevan ja 13000 miestä käsittäneen armeijan siirtämisen takaisin Suomeen.

     Lybeckeriä on yleensä kirottu vihoviimeisenä lalluksena ja tolvanana, joka näännytti miehiä tarpeettomissa manöövereissä ja tapatti ehkä jopa 6000 hevosta (Ericson Wolke: ehkä noin 4000) Inkerinmaan retkellä, kun niitä ei voinut ottaa laivaston kyytiin. Jo omana aikanaan Suomen armeijan ylipäällikkö tuomittiin kuolemaan, mutta armahdettiin.

     Lybeckerin suurimmaksi synniksi luettiin näköjään se, ettei hän tarpeeksi kiristänyt suomalaisia talonpoikia saadakseen armeijalle muonavaroja. Tilanne Suomessa oli joka tapauksessa erittäin huono (vrt. Vihavainen: Haun itkun aika varmaan tulokset ), joskin Virossa vieläkin huonompi.

     Kirjoittajan mielestä Lybeckerin hyökkäys oli kyllä itse asiassa hyvä suoritus, sekä Nevan ylityksen (Täyssinän kylän luona) että Kolkanpäästä tapahtuneen kotiuttamisen osalta. Taistelussakin pärjättiin jopa hienosti ylivoimaakin vastaan. Kuitenkaan koko hommalla ei näytä olleen selkeää ajatusta ja kommunikaatio pätki kohtalokkaasti.

     Lybeckerin tarkoituksena oli liittyä Virossa oleviin Strombergin joukkoihin, mutta nämä olivat ehtineet kärsiä pahan tappio, josta Lybecker ei saanut tietoa, eikä Virostakaan enää riittänyt muonaa armeijalle. Hyökkäys epäilemättä kyllä esti venäläisiä lähettämästä vahvistuksia Kaarle XII:tä pakenevalle Pietarin armeijalle, mutta kun se vuonna 1708 oli ohi, niitä lähetettiin.

   Armeijan ja laivaston yhteistoiminta sentään sujui yllättävän hyvin operaatiossa, joka oli hyvin uskalias ja jopa uhkarohkea. Pietarin kaupunkia ei kuitenkaan saanut tuhotuksi enempää Majdell, joka ennen Lybeckeriä teki sinne useita hyökkäyksiä, kuin sitten kukaan muukaan.

     Tarina Pietarin synnystä on malliesimerkki maantieteen ja politiikan yhteisvaikutuksesta, jota kutsutaan myös geopolitiikaksi. Sen mukana muuttui koko Suomen ja Baltian asema ja Venäjä otti itselleen alueen, jota se tarvitsi. Uuden, modernin ja eurooppalaistuneen Venäjän sydän, tai pikemmin aivot olivat nyt Itämeren rannalla. Missä lienevät nyt?

     Tekijä on käynyt läpi myös alkuperäislähteitä ja kirja tarjoaa ainakin minulle paljon uutta. Esimerkiksi Peipsenjärven eskaaderin tarina on kiinnostava, kuten myös Laatokan taistelut ja Nyenin eskaaderin vaiheet.

      Kirjan lopuksi tekijä siirtyy Suomeen, jonka kohtalona Pietari on ollut ja muistona Nyenistä esittää kuvan Tukholman Suomalaisen kirkon kattokruunuista. Niistä muuten opin jo 1950-luvulla Lydia Almilan ruotsinkirjasta.

     Huolimattomuusvirheitä on mukana, Venäjän laivaston lipussa ei tietenkään ole Aleksanterin- vaan Andreaksen risti, eikä Käkisalmi ollut venäjäksi Priozjorsk ennen 1940-lukua, vaan Korela ja sittemmin Keksgolm. Muutenkin ovat luovutetun Karjalan venäläiset nimet kirjassa niiden 1940-luvulla syntyneessä muodossa, mikä tekee hieman hullunkurisen vaikutuksen.

     Mutta kirja on hyvä ja tervetullut lisä siihen suuren Pohjan sodan historiaan, jota ovat viime vuosina ansiokkaasti täydentäneet suomalaisista Teemu Keskisarja (ks. Vihavainen: Haun keskisarja murhanenkeli tulokset ), Antti Kujala (Vihavainen: Haun itkun aika varmaan tulokset), Christer Kuvaja (ks. Vihavainen: Haun kuvaja tulokset ) ja Kustaa Hj. Vilkuna.

     Ruotsalaisethan ovat aiheesta kirjoittaneet varmaankin jo satoja kirjoja ja Kaarle XII (ks. Vihavainen: Haun liljegren tulokset, Vihavainen: Haun ullgren tulokset), on innoittanut myös jo 1700-luvulla ajan kuuluisinta kynäniekkaa, Voltairea (ks. Vihavainen: Haun voltaire kaarle XII tulokset).

     Suomalaisten karu kohtalo Norjan tuntureilla on myös ollut hiljattain tapeetilla (ks. Vihavainen: Haun armfelt tulokset ).

      Näinä aikoina, kun rajoja taas ollaan sodalla muuttamassa, saattaisi olla hyödyllistä vilkaista myös sitä, mitä tällä alalla aikaisemmin on tehty ja aikaan saatu.

Antti Kujalan näkemys

 

tiistai 31. elokuuta 2021

Itkun aika varmaan

Ajoist’ ankarin

 

Antti Kujala, Miekka ei laske leikkiä. Suomi suuressa Pohjan sodassa 1700-1714. SKS 2001, 367 s.

 

     No, jokainenhan muistaa, että Kaarlo Kramsun jyhkeä runo sijoittui Klaus Flemingin kauteen, jolloin talonpoikaisto myös joutui elättämään armeijaa eli ylläpitämään ns. linnaleiriä. Antti Kujalan teoksen otsikko sen sijaan tulee eräästä Kaarle XII:n lausahduksesta.

     Ankaraa oli elo myös Suuren Pohjan sodan aikana, sekä ennen venäläismiehitystä eli isovihaa että sen aikana. Aivan viime aikoinakin on, näitä aikoja muistellessa, taas puhuttu Suomen kansan kautta aikojen suurimmasta onnettomuudesta ja jopa kansanmurhasta.

      Yhteen syssyyn sattuivat sekä nälänhätä eli suuret kuolovuodet pari vuotta ennen sotaa, sodanaikaiset katovuodet ja etelän kaupunkeja vainonnut rutto.

     Kun tähän lisättiin tavattomasti kasvanut sotilasrasitus, joka vei nuoret miehet ja aiheutti työvoimapulan, sekä armeijoiden vaatimat kestitykset ja palvelut ja miehittäjän omavaltaisuudet, alkaa jo muodostua kuva varsinaisesta helvetistä, josta hengissä selviytyminen oli vähintäänkin pieni ihme, ehkäpä suurikin.

     Isonvihan aikana miehittäjä ei tyytynyt vain takavarikoimaan talonpoikien elintarvikkeita itselleen, vaan myös hävitti tulella ja miekalla alueita ja vei ihmisiä orjuuteen, josta harva palasi. Sodan lopulla vielä pakkovärvättiin pari tuhatta miestä Venäjän armeijaan.

     Kaikki nämä tekijät yhdessä riittävät luomaan kuvan äärimmäisestä kurjuudesta, joka oli sitä paitsi itsestään selvästi vihollisen aiheuttamaa. Tiettyinä aikoina tällaisella kuvalla on ollut paljon tilausta ja näyttää siltä, että se taas on saavuttamassa suosiota.

     Jo viime sotien jälkeen kyllä lievennettiin näkemyksiä ja suhteutettiin asioita. Ei Suuri Pohjan sota eikä Isoviha ollut mikään ainutlaatuinen suomalainen helvetti, jollaista ei muualla tunnettu. Miehitetyissä maissa tapahtui vastaavaa myös omien joukkojemme valtaamilla alueilla, orjakauppaa lukuun ottamatta.

      Poltetun maan taktiikkaa eivät suomalaiset sentään kovin laajasti omassa maassaan käyttäneet, vaikka sitäkin kyllä tapahtui. Venäläisten suorittama systemaattinen hävitys koski pääasiassa vain Pohjanmaalla sijaitsevaa kymmenen peninkulman eli noin sadan kilometrin levyistä vyöhykettä.

     Miehittäjän suurin intressi oli kyetä elättämään omat joukkonsa Suomessa, eikä siihen sopinut paikallisen väestön ja/tai sen talouden hävittäminen.

     Vanhan käsityksen mukaan maassamme vallitsi myös isonvihan aikana laiton tila virkamiesten ja papiston suurimman osan poistuttua maasta. Tämäkin jäi lyhyeksi ajanjaksoksi ja etenkin etelässä miehityshallinto toimi suhteellisen hyvin. Toki omavaltaista rosvousta ja väkivaltaa aina saattoi tapahtua, mutta siitä myös rangaistiin.

      Antti Kujalan kirja kertoo kuitenkin ajasta ennen Isoa vihaa. Periodi on hyvin perusteltu, sillä hänen tarkoituksensa on tutkia talonpoikaiston ja ruotsalaisen mahtivaltion suhteita. Valtio perustui itsevaltaan, mutta ei voinut tehdä mitä tahansa, sillä talonpoikaiston kanssa sitä sitoi sopimus, joka liittyi ennen muuta verotukseen ja muihin ulostekoihin eli sotaväen asettamiseen ruotulaitoksen puitteissa, kyyditykseen ja vastaavaan.

     Vastineeksi tästä valtion oli suojeltava talonpoikia ulkoista uhkaa vastaan. Sopimuksella oli kaksi osapuolta.

     Käytännössä osoittautui, ettei valtio lainkaan kyennyt osaansa hoitamaan. Suomesta pystyttiin asettamaan vain pieni armeija, jota sitäkään ei ollut mahdollista ylläpitää kuin muutaman kuukauden ajan vuodessa.

     Toki valtio vaati yhä uusia rekryyttejä, kaksinnus- ja kolmikasmiehiä. Kaiken kaikkiaan otettiin noin 50000 miestä, mikä noin 400 000:n väestöstä oli huikea määrä. Puolet tästä määrästä joutui lähtemään jo ensimmäisenä sotavuonna.

     Joka tapauksessa talonpoikien vastauksena heikkoon sotasuoritukseen Suomen alueella oli niskoittelu. Miehet piilottelivat armeijan värvääjiltä. Määrättyjen verojen maksaminen kyllä pyrittiin hoitamaan, ettei menetetty perintöoikeutta tilaan.

     Karkureita ja piilottelijoita ei yleensä uskallettu rangaista ankarimman mukaan, koska vallan legitimiteetistä oli tullut heiveröistä. Käytännössä alistuttiinkin venäläisille monilla seuduilla mukisematta. Sieltähän luvattiin rauhaa ja sopua ulostekojensa maksajille. Niskottelijoille sen sijaan oli luvassa tulta ja miekkaa.

     Suomi oli niin köyhä, ettei se kyennyt ylläpitämään edes omaa sotaväkeään, ainakaan laillisten verojen avulla. Lisää rahaa saatiinkin Tukholmasta ja venäläisellä miehityskaudella jouduttiin sen aikaisen, paljon suuremman armeijan muonitusta hoitamaan suurimmaksi osaksi Venäjältä käsin.

     Kujala tekee muutamia aika rohkeita yleistyksiä ja sanoo muun muassa, että venäläinen valta perustui alusta alkaen suurempaan legitimiteettiin kuin laillinen valta viime aikoinaan. Tämä on tietenkin paradoksi, mutta kuvannee asianmukaisesti tapahtunutta. Tutkija on lähteensä lukenut.

     Miten kurjaa elämä Suomessa sitten oli? Kujala toteaa, että hyvät satovuodet johtivat nopeasti talouden elpymiseen vuosina 1710-1713. Itse asiassa talonpojilla olisi ollut varoja, joita kruunu ei kyennyt ulosmittaamaan jäykän hallintosysteeminsä takia.

     Kujala ei kirjassaan tarkastele isonvihan kautta, mutta mainitsee sen kyllä romahduttaneen Suomen talouden. Isonvihan siviiliuhrien määrän hän joka tapauksessa arvioi ”vähäiseksi” eli noin 10 000 hengeksi: Isonvihan ihmismenetykset eivät olleet mitään siihen verrattuna, mitä virolaiset joutuivat 1700-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, erityisesti vuoden 1710 ruton johdosta kärsimään. Vain Suomen suuret kuolovuodet 1690-luvun lopussa olivat Viron vuoteen 1710 verrattavissa oleva väestökatastrofi.

     Kun muistamme, että maassamme oli vain suunnilleen tuo 400 000 henkeä, eli kymmenes osa siitä, mitä viime sotien aikana, voimme todeta, että satatuhatta siviiliuhria olisi kyllä muuttanut viime sotien tasetta aika lailla.

     Mutta kaikki on suhteellista. Suomalaiset pitävät helposti omaa kohtaloaan surkeana ja aikoja ankarina suhteuttamatta asioita muuhun maailmaan. Mikäli Suomi olisi sijainnut suursodan keskeisellä tappotantereella, niin vähintään tuo mainittu siviiliuhrien määrä olisi luultavasti toteutunut vielä 1900-luvullakin.

     Suuri Pohjan sota oli pitkästä aikaa Suomen kamaralla käyty sota, jota ihmiset eivät kyenneet suhteuttamaan muihin vastaaviin ja jonka hahmo siksi lienee paisunut vielä todellisuuttakin pirullisemmaksi.

     Isovihahan jää varsinaisesti Kujalalta käsittelemättä, vaikka hän onkin venäjän taitoinen ja viittaa muun muassa Moskovan Vanhojen asiakirjojen arkiston (RGADA) ja Pietarin Laivastoarkiston (RGAVMF) kokoelmiin.

     Kun nykyään taas näyttää olevan liikkeellä varsin raflaavia käsityksiä Isosta vihasta, olisi varmaankin aika tutkia se perin pohjin ja nimenomaan myös venäläisiä lähteitä käyttäen. Selvittämättömiä kysymyksiä ja toisistaan poikkeavia näkemyksiä riittää yllin kyllin.

     Tässä olisi varmaankin suomalais-venäläisen yhteisprojektin paikka. Ehkäpä Suomen Akatemiasta löytyisi ymmärrystä myös näin epämuodikkaalle aiheelle, vai pitäisikö näkökulmaksi ottaa vaikkapa ”Naisten rooli Suuren Pohjan sodan ratkaisutaisteluissa ruotsalaisessa ja venäläisessä diskurssissa”?