Ongelmat vuosien 1741-43 sodan jälkeen solmitun Turun rauhan mukaisen rajalinjan merkitsemisessä

 

Aleksei Gennadijevitš Škvarov, tutkija, historiatieteiden kandidaatti (Pietarin valtionyliopisto), FT (Helsingin yiopisto) shkv-aleksej@yandex.ru

 

Ongelmat vuosien 1741-43 sodan jälkeen solmitun Turun rauhan mukaisen rajalinjan merkitsemisessä

 

Artikkelissa tarkastellaan niitä epäonnistuneita yrityksiä, joita tehtiin Venäjän ja Ruotsin välillä vuosina 1741-43 käydyn sodan tuloksena syntyneen rajalinjan merkitsemiseksi 1700-luvulta vuosien 1808-09 sotaan saakka.

Näitä yrityksiä tehtiin sekä keisarinna Elisabethin että keisari Paavalin aikana, mutta mitään myönteistä tulosta ei saavutettu. Keskeisiä henkilöitä Ruotsin kanssa käydyissä neuvotteluissa olivat Abram Petrovitš Gannibal ja Mihail Illarionovitš Goleništšev-Kutuzov. Artikkelissa tarkastellaan myös toimia, joita venäläiset suorittivat rajan vartioimiseksi, rajapataljoonien koostumusta ja niitä ongelmia, joita syntyi tiettyjen raja-alueiden omistuksesta koskevista riidoista.

Avainsanat: Turun rauha, rajalinjan merkitseminen, aluevaatimukset, A.P. Gannibal, M.I. Kutuzov.

 

Vuosien 1741.43 sodan jälkeen Ruotsi luovutti Venäjälle huomattavia alueita, minkä vuoksi oli välttämätöntä pyrkiä määrittelemään tarkoin nuo alueet ja ennen kaikkea uuden rajalinjan sijainti.

Rauhansopimuksessa, jonka osapuolet allekirjoittivat Turussa 16. (27.) 6. 1743 ja siinä ratifioinnissa, jonka suoritti ”Hänen keisarillinen majesteettinsa hänen Kuninkaallisen majesteettinsa ja Ruotsin valtakunnan kanssa Turussa solmitun ikuisen rauhan vahvistamiseksi” 19. (30.) 8.1743 Pietarissa, annettiin seuraava kuvaus uudesta rajasta:

”…Venäjän ja Ruotsin välillä rajat ovat seuraavat ja sellaisina pysyvät, nimittäin: raja alkaa Suomenlahden pohjoisrannalta Kymijoen läntisimmän haaran eli Keltinjoen suulta, joka haara laskee mereen suuren Ahvenkosken niemen ja pienen Ahvenkosken kylän välistä ja jatkuu se siitä paikasta, jossa alkaa Kymen eli Keltin joki, siten, että kaikki Kymen eli Keltin joen mereen laskevat haarat tulevat sen sisään, siten, että kaikki, mikä on Kymin eli Keltin joen ja sen yllä mainitun haaran itä- tai eteläpuolella, kuuluu Venäjän imperiumille ja länsipuolelle jäävät alueet kuukuvat Ruotsin kuningaskunnalle ja tämä raja kulkee eteenpäin Kymin eli Keltin jokea siihen paikkaan saakka, jossa nämä joet yhtyvät Hämeen rajaan, mistä se seuraa sitä rajaa, joka kulkee Hämeen ja Kyminkartanon läänien välistä rajaa pitkin aina sinne saakka, missä Hämeen ja Savon raja yhtyy Kyminkartanon rajaan ja sieltä tämä raja kääntyy itään, seuraten sitä rajaa, joka on Kyminkartanon ja Savon läänien rajana sinne saakka, missä Savonlinnan länsipuolelle jäävä uusi rajalinja (joka myöhemmin tulee mitattavaksi) yhtyy Kyminkartanon olemassa olevaan rajaan ja kulkee raja sieltä uutta linjaa pitkin pohjoisessa siten, että Savonlinna jää sijaitsemaan sieltä suoraan itään kahden Ruotsin peninkulman päähän tai lähemmäs, riippuen luonnonsuhteista mukavimman linjan merkitsemiseksi, sen jälkeen raja jatkuu pohjoisessa vielä kaksi Ruotsin peninkulmaa tai vähemmän, myöskin paikkojen sijainnista riippuen ja kääntyy sieltä itään, jatkuen kahden  peninkulman päässä Savonlinnasta niin kauan, kuin Savonlinnan linnoitus jää kahden peninkulman päähän etelään, ja siellä määrätään vakaa rajamerkki, josta lähtien raja kääntyy kaakkoon ja kulkee sinne saakka, missä Savon ja Ruotsin Karjalan raja Uudenkaupungin rauhan määräysten mukaisesti yhtyy Venäjän ja Ruotsin Karjalan rajaan, tuossa sopimuksessa on yleisesti sovittu, että tuon valtakunnanrajan kaikki joet ja kosket on jaettu siten, että ne tulevat molemmille osapuolille puoliksi ja kuuluvat Karjalaan tai Ruotsin omistamaan osaan Käkisalmen lääniä siitä kohdasta lähtien, jossa yllämainittu uusi Savonlinnan alueen raja yhtyy entiseen Uudenkaupungin rauhan rajaan ja että Lapissa (v Lapmarkah) raja molempien valtakuntien välillä säilyy entisellään sellaisena kuin se yllämainitussa Uudenkaupungin rauhassa oli säädetty…”

Tässä samassa artikkelissa määrättiin myös, että ”heti tämän pääsopimuksen ratifioinnin jälkeen nimetään molemmilta puolin komissaarit tämän rajan toimeenpanemiseksi ja määrittelemiseksi sillä tavoin kuin yllä on kuvattu, jolloin komisaarit yhteisymmärryksessä vapaasti jakavat yksittäisten ihmisten ja alamaisten maita vaihtaen tarvittaessa sopivia alueita niitä vastaaviin toisen puolen alueisiin.”[1]

Ruotsalainen osapuoli ratifioi rauhansopimuksen 15. (26.) 8. Tukholmassa. Ruotsalainen sopimuksen ja  ratifiointiasiakirjan variantti eivät eronneet venäläisestä. Myös siinä puhuttiin välttämättömyydestä nimetä komissaarit uuden rajalinjan merkitsemiseksi.[2] Ratifiointiasiakirjojen vaihto tapahtui 27. elokuuta (7. syyskuuta) vuonna 1743.

29. elokuuta (9. syyskuuta) 1743 venäläisen ja ruotsalaisen demarkaatiokomission kokoontumispaikalle Lappeenrannan lähelle saapui Venäjän valtuuskunta, johon kuuluivat: ruhtinas Vasili Nikititš Repnin, kenraaliluutnantti ja Viipurin kenraalikuvernööri, rajankäynnin pääkomissaariksi ja komission puheenjohtajaksi nimitetty Semjon Maltsev, sekä komission sihteeri ja kanslisti Ilja Soimonov.

Vastapuolella odotettiin ruotsalaista rajankäyntikomissiota, jonka johtajana oli paroni, valtioneuvos Karl Johan Stjernstedt ja sihteerinä Lauenflicht. Ruotsalaiset eivät kuitenkaan saapuneet kohtauspaikalle. Odotettuaan ruotsalaista valtuuskuntaa kaksi kuukautta, venäläinen delegaatio, jolla ei ollut mahdollisuutta suorittaa sille annettua tehtävää, palasi Pietariin. Rajankäynnin ensimmäinen yritys oli epäonnistunut.[3]

Venäläinen osapuoli ryhtyi joka tapauksessa toimiin. Ainakin tunnemme kahden sellaisen upseerin nimet, jotka suorittivat geodeettisia mittauksia ja laativat topografisia karttoja. He olivat Pietarin jalkaväkirykmentin aliluutnantti von Brimmer, joka oli V.N. Repninin palveluksessa ja viipurilaisen Korelan (Käkisalmen) rykmentin kapteeni Stepan Valujev. Suoritetusta työstä molemmat ylennettiin, edellinen luutnantiksi ja jälkimmäinen alimajuriksi (sekund-maior).[4]

V.N. Repninille annettiin myös tehtäväksi ”selvittää, mitä Ruotsin puolella tehdään”, mutta ruhtinas kuoli 14.10.1744 Viipurissa. Kaikki hänen tehtävänsä siirrettiin kenraalimajuri von Bratkelle (1.10.) ja 22.11. ylikomendantti Isakoville, jolla myös alistettiin kaikki varuskuntajoukot.[5]

Siistä systä saapui 16. (27.) 9.1945 Ahvenkoskelle uusi venäläisruotsalainen rajankäyntikomissio, johon kuuluivat seuraavat henkilöt: kuolleen V.N. Repninin sijasta venäläisen puolen puheenjohtajana oli kenraalimajuri ja Tallinnan ylikomendantti Abram Petrovitš Gannibal, jonka apuna olivat komission sihteeri Bauman ja neuvonantaja, insinöörikapteeni Gelvih.

Tällä kerta myös ruotsalainen valtuuskunta saapui ja siihen kuuluivat puheejonhaja,valtioneuvoston jäsen Johan Stiernstedt, Kyminkartanon läänin maaherra, kapteeni Åkerhielm ja komission sihteeri Gedda. Yhteiskomissio kokoontui istuntoon 2.(13.) 10. 1745, mutta ei pystynyt sopimaan mistään. 21.8. (1.9.)1747 keisarinnan Elisabeth antoi ukaasin: oli kokoonnuttava uudelleen ja suoritettava venäläis-ruotsalaisen rajan merkitseminen Turun rauhan määräysten mukaisesti ja siinä tarkoituksessa oli kaikkien vuonna 1745 nimettyjen rajakomission jäsenten jälleen kokoonnuttava yhteen.

Ukaasissa korostettiin, että komission jäsenten oli henkilökohtaisesti ja huolellisesti suoritettava valtakunnan rajan demarkaatio maastoon siten, että tarpeelliset paikat Venäjän puolelta eivät joutuisi tyhjennetyiksi ja menetetyiksi”.

Kuitenkin myös tällä kertaa venäläis-ruotsalaiset neuvottelut venyivät ja juuttuivat loputtomiin riitoihin ja rettelöihin ruotsalaisen osapuolen ilmeisen sabotaasin takia, sen toivoessa uutta sotaa ja revanssia.

Vuonna 1753 keisarinnan Elisabeth teki uuden päätöksen: Venäjän ja Ruotsin välisen rajan määräämiseksi Turun rauhan ehtojen mukaiseksi ja pysähtyneiden neuvottelujen lopettamiseksi määrättiin 6./17.5.1753 jälleen uusi rajakomission kokoonpano. Puheenjohtajana oli A.P. Gannibal, tulkkina Nikolai Alymov, sihteerinä Ilja Želesnoi ja kopistina Aleksei Domašnev.

Mutta tällekään komissiolle ei tullut mahdollisuutta käydä työhön käsiksi, koska ruotsalainen osapuoli kategorisesti kieltäytyi lähettämästä rajalle valtuutettujaan, vaikka ruotsalaiset olivatkin nimittäneet komissiolleen uuden puheenjohtajan, everstiluutnantti F. Åkerhielmin.[6]

Mistä ongelmat oikeastaan johtuivat? Suomalaisen tutkijan, professori Jussi Lappalaisen mielestä ruotsalainen osapuoli tarkasteli vuoden 1743 rajaa koko ajan mahdollisen uuden revanssisodan kannalta, mutta 1700-luvun sotilaallinen ajattelu suosi linjataktiikkaa, eikä vallitseva raja käytännössä tehnyt sen soveltamista mahdolliseksi.

Pääasiassa metsien ja järvien peittämällä alueella oli vähän taistelujen vaatimia avoimia peltoja tai niittyjä. Talvella oli tietenkin käytettävissä järvenselkiä, mutta paksu lumikerros tukki tiet ja haittasi huoltoa ja lisäksi tuli pakkanen, jota vastaan tuon ajan teltat eivät lainkaan riittäneet tarjoamaan suojaa.[7]

Suomen sotanäyttämöllä ei linjataktiikan soveltamisesta voinut olla puhettakaan. Asian vahvistaa myös vuosien 1741-43 sodan osanottaja, eversti Hristofor German Manstein: ”Osasto pystyi liikkumaan vain yhtenä kolonnana, sillä tässä maassa olivat ajokelpoisia vain suuret tiet: molemmin puolin on suuria metsiä, soita ja kallioita. Koko Suomesta on vaikea löytää tasankoa, jolle neljä rykmenttiä voisi leiriytyä linjaan”.[8]

Ja tässä kuvaus itse taistelukentästä Lappeenrannan lähellä: ”…täällä on kaikkialla metsiä, soita, pusikoita, kallioita ja rotkoja. Kaupunkia on erittäin vaikea lähestyä muuten kuin suurta tietä pitkin. Siellä täällä on aidattuja ja kynnettyjä peltotilkkuja. Jokaisen on myönnettävä, että tällaisessa maastossa on sotajoukkojen erittäin vaikea toimia… muuten kuin kahden komppanian rintamana… armeija eteni useina kolonnina.”[9] Niinpä linjataktiikan soveltamisesta ei voinut olla puhettakaan.

Tutkimuksessaan Jussi Lappalainen tarkastelee kolmea rintamakaistaa: niin sanottua Kymenlaakson[10] rintamaa, joka oli eteläisin, Kymijoen suulta Pyörylään[11] ulottuva kaista, sen jälkeen tuli Pyörylästä Mäntyharjulle[12] ulottuva liitoskohta, jonka jälkeen alkoi kolmas kaista Savossa.

Kymenlaaksosta sinne oli Ruotsin puolelta mentävä vanhaa Savontietä, joka kulki Heinolan läpi ja Venäjältä käsin ainakin Savitaipaleen läpi. Raskaimpien lastien kuljetus tapahtui Savossa ja Karjalassa kesäisin vesireittejä pitkin ja talvisin jääteitä pitkin.

Koska se osa rajaa, jonka sisään jäi Olavinlinna ja joka muodosti eräänlaisen ”niemen” (kuten sopimuksessa sanottiin, kahden peninkulman etäisyydelle), leikkasi Karjalan rintaman erilleen Savosta, niin lähetettäessä joukkoja Suomen itärajalle oli pahimmassa tapauksessa välttämätöntä marssittaa ne Savosta Karjalaan ja takaisin Kuopion kautta, tehden 300 kilometrin koukkauksen.

Venäläiset taas saattoivat toimia Olavinlinnasta käsin sekä Savon että Karjalan suuntaan. Vesitie Olavinlinnan ja Lappeenrannan välillä oli heille elintärkeä strategisessa mielessä, mutta sen suuri miinus oli siinä, että se kulki Puumalan salmen kautta, joka vuoden 1743 sopimuksen mukaan jäi Ruotsille[13]. (Toisin sanoen oli aina kuljettava Ruotsin vesien kautta, mikä väistämättä johti rajariitoihin ja konflikteihin, jotka koskivat kulkulupia, tarkastuksia ja vastaavaa. A. Š.).

Näiden strategisten kysymysten ohella oli olemassa pienempiä aluekiistoja, jotka koskivat yksittäisiä saaria niin Kymijoessa kuin Saimaan vesistössä. Sitä paitsi, kun otetaan huomioon, miten järjestettiin vuoden 1721 raja, raivaamalla ”rajan alusta sen loppuun saakka yksi kolmen tai neljän saženin (sylen) levyinen käytävä”, joka oli varustettu ”rajamerkein” molemmin puolin. Ne oli tehty puihin tai hakattu kiviin, -risti Venäjän puolelle ja kirjain F, kruunun kuva ja vuosiluku 1722 Ruotsin puolelle sekä järjestetty ”merkkien kunnossapitopalvelu”.[14]

Samanlaista järjestelyä uuden rajan suhteen ei pidetty mahdollisena johtuen osapuolten yhteisymmärryksen puutteesta, loputtomista riidoista ja sen maaston hankaluudesta, jonka läpi raja kulki. Kuten sananparressa sanotaan, ”paperilla on tasaista, mutta siinä eivät rotkot näy”. Tässä tapauksessa ei kuitenkaan sopuun päästy edes paperilla.

Tosiasiallisesti Turun rauhan sopimus jäi rajapykälän osalta toimeen panematta yli puoleksi vuosisadaksi, aina uuteen Venäjän ja Ruotsin sotaan saakka vuosina 1788-1790 ja neuvotteluja jatkettiin vasta aivan 1700-luvun lopulla.

Ruotsalainen osapuoli ryhtyi rakentamaan uusia linnoituksia, ennen muuta mahtavaa Viaporin merilinnoitusta sekä vähäistä Helsingin maalinnoitusta. Rajalle Viipurin tien suojaamiseksi alettiin rakentaa kahta bastionia, Ungernia ja Rosenia Degerbyhyn, joka sitten nimettiin Loviisaksi. Lisäksi rakennettiin Svartholman merilinnoitus Loviisaan johtavan väylän turvaksi. Rajanylityspaikoille rakennettiin vähäisiä palisadilinnakkeita.[15][16]

Venäläiset eivät lisänneet uusia joukkoja vallatuille alueille, vaan tyytyivät Viipurin varuskunnasta siirrettyihin joukkoihin –”koska Viipuri Haminan takana ei enää sijaitse rajalla ja jotta tuo vastavalloitettu alue voitaisiin hoitaa nykyisillä Viipurin varuskunnan joukoilla hankkimatta tarpeettomia kustannuksia aiheuttavia lisäjoukkoja, määrätään Viipurin varuskunnasta Ivangorodin rykmentti Haminaan ja nimetään se noiden unohtumattomien muistopaikkojen kunniaksi Haminan rykmentiksi”.[17]

Lappeenrannassa sijaitsi vuoden 1742 aikana Vologdan jalkaväkirykmentti, joka vaihdettiin kahteen Haminan varuskunnasta tuotuun komppaniaan. Savonlinnan joukkoja täydennettiin Käkisalmen rykmentin komppanialla.

Vuonna 1764, kun varuskuntajoukkoja muutettiin rajapataljooniksi, muutettiin Haminan rykmentti kahdeksi numeroiduksi rajapataljoonaksi ja Viipurin rykmentit neljäksi rajapataljoonaksi.[18] Tässä noudatettiin samaa kaavaa -Lappeenrannassa oli kaksi Haminan rajapataljoonista muodostettua sekakomppaniaa ja  Savonlinnassa yksi sekakomppania, joka oli muodostettu Viipurin pataljoonista. Kaikissa varuskunnissa oli tykistöjoukkoja.[19]

Vuonna 1773 tehtiin Haminan ja Lappeenrannan välille uusi linnoitus, joka sai nimen Davydovskoje tai Davydov (suom. Taavetti)[20], johon sotilaat saatiin Lappeenrannasta eli itse asiassa Haminan rajapataljoonista.

Kuten jo mainittiin Kyminkartanon provinssin ja uuden rajan puolustus järjestettiin tuomatta alueelle uusia joukkoja, turvautuen niihin rykmentteihin ja pataljooniin, jotka Viipurin kuvernementissa oli ollut jo ennen sotaa. Siten esimerkiksi kahden Haminan rajapataljoonan miesluku oli 1478 rivimiestä ja 42 yli- ja esiupseeria.[21] Vuoden 1785 kokoonpanossa Haminassa oli komppanialistojen mukaan 1060 rivimiestä, joista 204 Lappeenrannassa ja 88 Taavetissa.[22]

Siten varuskunnassa oli vakinaisesti 768 rajapataljoonien rivimiestä eli 52% määrävahvuudesta. Vastaava oli tilanne tykistön osalta. Vuoden 1765 määrävahvuuden mukaan olisi pitänyt olla 223 miestä,[23] 1785 tilanteen mukaan vahvuus oli 52% määrävahvuudesta.[24]

Jossain määrin varuskunta vahvistui sen johdosta, että vuonna 1785 perustettiin Suomenmaalainen jääkärijoukko (korpus), johon kuului 4 pataljoonaa, yhteensä 4448 miestä. Jokaisessa pataljoonassa oli 6 komppaniaa, joista neljässä ensimmäisessä oli määrävahvuuden mukaan 212 jääkäriä, sekä kaksi komppaniaa, joissa oli 136 kussakin.[25]

Toinen pataljoona, joka oli everstiluutnantti Jegor von Benckendorffin[26] komennossa, oli vuodesta 1787 sijoitettuna itse Haminaan ja siinä oli nimiluetteloiden mukaan 822 rivimiestä eli 73% määrävahvuudesta.[27] Sen lisäksi varuskuntaan kuului insinöörikomennuskunta, jossa oli 26 henkeä[28], sekä vakinainen sotilaallinen henkilökunta, johon kuului 33 henkeä.[29]

Jo mainittujen joukkojen lisäksi vuonna 1785 oli linnoitustöitä ja erillisten tykistöasemien varustamista varten kahden tykistörykmentin huoltokomennuskunta[30], johon kuului 247 rivimiestä komentajanaan kapteeni Pjotr Popov.[31] Laivastoa edusti kannellisen veneen miehistö[32], johon kuului yksi upseeri (1. luokan kippari) ja 12 rivimiestä.

On myös syytä mainita komendantin henkilökunnan rivimiehet (7-miehinen orkesteri), kanslianhoitajat (4), provianttiväki (3) ja 55 Leonovin donilaisen rykmentin kasakkaa.

Kaupungissa oli Haminan sotilassairaala. Vuoden 1735 reglementin mukaan, joka lähti 500 sairaan oletuksesta, henkilökuntaa oli 64 henkeä.[33]

Siten vuosina 1785-1786 Haminan varuskunnan rivimiesten määrä oi noin 2050 miestä. J. Lappalaisen mukaan ennen vuosien 1788-1790 sotaa Haminan varusväen vahvuus oli 2538 henkeä[34], minkä voi selittää väkimäärän lisääntyminen paikalle saapuneiden armeijan pataljoonien johdosta.

On syytä todeta, että Haminan alueella oli ajoittain majoitettuna monilukuisia jalkaväki-, musketööri- ja jääkärirykmenttejä ja pataljoonia. Monet niistä saapuivat vain kesäajaksi, esimerkiksi tehdäkseen erilaisia töitä ja palasivat talvikortteeriin vakituisille sijoituspaikoilleen tai myöskin väliaikaisesti sijoitettiin rajalle sotilaallisen tarpeen takia.

Samaan aikaan kuitenkin Haminan alueella oli 27 vuoden aikana (vuodesta 1763 vuoteen 1790) vakituisesti majoitettuina vain kaksi rykmenttiä, Pihkovan ja Rjazanin jalkaväkirykmentit[35]. Niiden lukumäärä ja pataljoonien tarkka sijoitus jäävät tämän artikkelin ulkopuolelle.

Kun rykmentin upseeristo ja aliupseeristo (yhdessä ensimmäisen komppanian kanssa, A.Š.) oli sijoitettuna kaupunkiin, muut asuivat telttaleirissä lähikylissä ja siirtyivät syksyllä talvimajoitukseen.

Kaiken kaikkiaan voi sanoa, ettei vakaviin toimenpiteisiin Suomen rajan linnoitusten vahvistamiseksi ennen vuosien 1788-1790 sotaa ryhdytty. Silti on huomautettava, että joitakin töitä sentään tehtiin. Siten esimerkiksi Lappeenrannassa, jonka linnoitusta oli vaikea edes kutsua linnoitukseksi, kun sen rakentaminen oli jäänyt ruotsalaisilta kesken, ei myöskään venäläisten toimesta erityisiä muutoksia tai parannuksia tehty.

Eteläpuolelle, joka antaa kannakselle päin, rakennettiin uudelleen entinen muuri puolibastionilla ja tenaljilla vahvistettuna[36] ja varustettiin 23 tykillä, muuten rajoituttiin pahiten vahingoittuneiden muurin kohtien korjaamiseen, profiilien kunnostamiseen ja myös rakennettiin rakennuksia varuskunnan tarpeisiin.[37]

Kuten kertoo ”Yleistiedonanto tykistövaruskuntien tilanteesta vuonna 1765”: Linnoituksessa oli taistelumiehistöä 2 yliupseeria, 6 tykkimestaria (feierverker), 72 rivimiestä ja 1 rumpali. Muuta kuin taistelumiehistöä 1 mies yliupseerinarvolla, 7 rivimiestä ja 10 käsityöläistä. Kaikkiaan koko tykistövaruskunnassa oli 99 henkeä.[38] -Tosiasiassa vuoden 1785 nimiluetteloiden perusteella niitä oli 39 henkeä.[39]

Edellä mainitun Taavetin linnakkeen ohella uudella rajalla oli pieniä redutteja lähellä Högforsin, Raukalan, Viialan, Ahvenkosken ja Jermosaaren kyliä.[40] Taavetissa oli nimiluetteloiden perusteella varuskunta, joka koostui kahdesta upseerista ja 82 rivimiehestä[41] (Haminan rajapataljoonien nimiluetteloiden perusteella 88 rivimiestä), muissa linnoituksissa palveli ”vartiossa” 99 rivimiestä.[42]

Vuoden 1788 alussa Haminan varuskunnan miesluku väheni: välittömästi itse linnoitukseen jäi kahdesta rajapataljoonasta 971 henkeä, niistä 184 Lappeenrantaan, 97 Taavettiin, (yhteensä jäi jäljelle 690 henkeä), 2. jääkäripataljoonasta (864 henkeä) lähetettiin 122 miestä S. Greigin Välimeren laivastoon, jolloin jäi 742 henkeä. Tykistö-osasto käsitti 93 henkeä, insinöörikomennuskunta 39 henkeä, sotilaallinen virkailijaosasto 34, komendantin henkilökunta 7 henkeä, puolikansiveneen miehistö 13 henkeä ja lisäksi tulivat Leonovin 39 donilaista kasakkaa. Kaikkiaan varuskunnassa oli 1660 henkeä[43], J. Lappalaisen mukaan 2538 henkeä.[44]

Vuoden 1788 heinäkuun 13. päivänä Lappeenrantaan saapui Tarton varuskuntapataljoona, joka oli nimetty Lappeenrannan varuskuntapataljoonaksi[45], mutta kuten sen nimiluetteloista selviää, siirto viivästyi.

Mitä Savonlinnaan tulee, sen varuskunnaksi oli lähetetty yksi komppania Käkisalmesta[46]. Myöhemmin, muutettaessa varuskuntapataljoonia rajapataljooniksi vuonna 1764, sen korvasi Viipurin rajapataljoonista muodostettu sekakomppania.

Voidaan todeta mainintoja kolmen viipurilaisen pataljoonan sotilaista. 13.7.1788 linnoitukseen lähetettiin Pihkovan varuskuntapataljoona, joka nimettiin Savonlinnan varuskuntapataljoonaksi.[47] Sen sijoittaminen tapahtui kuitenkin vasta linnoituksen saarron lopettamisen jälkeen.

Vuoden 1745 linnoituksen uudistussuunnitelman mukaisesti tuli rakentaa maasta rintavarustus Kello- ja Kirkkotornin eteen ja seinämä niiden välille. Rantakaistaleen kapeudesta johtuen tämän työn toteuttamista ei kuitenkaan pidetty mahdollisena.

Vuonna 1749 rakennettiin rintavarustus linnoituksen eteläpuolelle. Uudelleen rakennettiin myös Vesiportin bastioni ja muutettiin bastionin rakenne suurentamalla sitä sisältä, puinen vuoraus korvattiin myös kivisellä, bastioni Limport sai myös kivisen vuorauksen kurtiinit[48] bastionien välissä ja myös Kirkkotornin ja Kellotornin välissä rakennettiin uudelleen ja vahvistettiin kivellä. Suunniteltiin myös rakentaa bastionia Paksun tornin viereen, mutta tätä ei toteutettu.[49]

Sen mukaan, mitä ”Yleinen tiedonanto varuskuntatykistön tilanteesta vuonna 1765” kertoo, linnoituksessa oli: taistelumiehistöä 1 yliupseeri, 4 tykkimestaria, 60 rivimiestä ja 1 rumpali, muuta miehistöä 1 yliupseerin arvoinen, 7 rivimiestä ja 10 ammattimiestä. Kaikkiaan tykistövaruskunnassa oli 84 henkeä.[50]

Vuosien 1788-1790 sodan aattona Savonlinnan varusväki koostui entiseen tapaan yhdestä Viipurin rajapataljoonien komppaniasta ja tykkiväestä (81 henkeä). Yhteensä väkeä oli 230 henkeä.

Vuoden 1753 ja uuden, vuosien 1788-1790 venäläis-ruotsalaisen sodan välisenä aikana ei rajankäyntikomission koollekutsumista enää tapahtunut. Vuonna 1756 alkoi seitsenvuotinen sota, joka siirsi huomion pois luoteisalueen rajoilta. Vuonna 1761 kuoli keisarinna Elisabeth Petrovna ja valtaistuimelle nousi Pietari III, jota puolestaan seurasi Katariina II vuonna 1762. Katariinan hallitessa sotia riitti valtakunnan etelärajoilla (Venäjän ja Turkin sodat 1768-1774 ja 1787-1792), kolme Puolan jakoa (1787-1795), Pugatšovin kapina 1773-1775 ja niin edelleen.

Vuosina 1777 ja 1783 Katariina II ja Kustaa III tapasivat kahdesti, Pietarissa ja Haminassa. Huolimatta näiden kahden monarkin sukulaisuussuhteesta nämä kohtaamiset tasoittivat kahden valtion suhteita vain ulkoisesti ja vain joksikin aikaa. Niiden pohjalla ei ollut vain yllä esitettyjä sotilaallis-poliittisia jännitteitä, vaan myös monarkkien keskinäinen antipatia.

Joka tapauksessa sota sitten alkoi ja sen alkupisteenä oli juuri sama Puumalan salmi, joka oli aiheuttanut niin paljon rajaongelmia rauhan aikana.

Kuten tapahtumien osanottaja Curt von Stedingk kirjoittaa: ”28.6.1788 vasten yöllä hyökkäsivät Ruotsin kenttävartiota vastaan Puumalassa ”venäläiset kasakat”, jotka olivat ruotsalaisia sotilaita kuninkaallisen oopperan ompelimon valmistamiin venäläisiin univormuihin puettuna.”[51] Taistelutoimien kuvaaminen menee tämän artikkelin ulkopuolelle.

Värälän rauhansopimuksessa 3. (14.) 8.1790, joka päätti sotatoimet, rajalinjan merkitsemistä tai erityisten rajakomissioiden luomista ei mainita. Siellä sanotaan vain lyhyesti: ”Artikkeli 2., Osapuolten väliset rajat jäävät samalle kannalle kuin ne olivat ennen nykyisen sodan alkamista”.[52]

Myöskään Suomeen lähetetty A.V. Suvorov ei saanut tehtäväkseen vuoden 1743 rajan merkitsemistä. Keisarillinen reskripti 21.4.1791 oli yksiselitteinen: ”Kreivi Aleksandr Vasiljevitš! Tahdon, että matkustaisitte Suomeen aivan Ruotsin rajalle saakka tutkimaan seutua sen puolustamista silmällä pitäen. Pysyn teitä kohtaan myötämielisenä. Katariina.”[53]

Seuraava reskripti Suvorovin nimittämisestä kaikista Vanhan Suomen linnoituksista vastuulliseksi annettiin 25.6.1791.[54]

Sen takia Suvorov ei ryhtynyt mihinkään neuvotteluihin ruotsalaisen osapuolen kanssa, vaan työskenteli pelkästään uusien linnoitusten rakentamiseksi pitkin rajaa, olemassa olevien linnoitusten uudelleen varustamiseksi ja esitti ehdotuksensa Vanhan Suomen puolustuksen organisoimiseksi, raportoi joukkojen tilasta, niiden todellisesta määrästä ja niin edelleen.

Suvorov sai myös tietoja ruotsalaisista joukoista ja niiden linnoituksista ja toimitti niitä säännöllisesti Pietariin. Kirjeessään Turtšaninoville 27.11.1791[55] hän kirjoittaa: ”Loviisassa on tykistöä 50 putkea ammuksineen ja tykötarpeineen, joita varten on sinne rakennettu erityisesti rakennettu varasto.

Tykkiväkeä on 200 henkeä ja varuskuntaa 300 henkeä. Suomalaisten joukkojen komentajana siellä on kenraalimajuri ja kavaljeeri Stackelberg, komendanttina everstinarvoinen Jägerflycht, varuskuntaupseereita on kaksi, Gutovski ja Kramer, joilla on ketjuissa sotakunniamerkkejä, sitten on paikallismajurina toimiva kapteeni Gripenvall ja erilaisia yliupseereita yhteensä 15.

Rakennus ei ole säännönmukainen, kivitaloja on kolme: komendantin ja kaartin talot sekä sairaala, suuria puutaloja on 50 ja pieniä yksityistaloja 150. Makasiineja, joissa on suolalihaa, kinkkua, suolaa, ryynejä herneitä ja voita on 3 ja viljamakasiineja on 10.

Lähelle Loviisaa on meille päin luonnonkivestä rakennettu kaksi katettua patteria, molemmat kuudelle tykille (ilmeisesti bastionit Ungern ja Rosen, A. Š.). 10 virstaa Loviisasta ja 35 virstaa Ruotsinsalmesta sijaitsee saarella tunnettu Svartholmin linnoitus, jossa on 35 tykkiä ja vartiona 40 miestä, joita komentaa kapteeni Schultz.”[56] Ja niin edelleen.

Tiedustelutietojen saaminen ei tuottanut erityisiä vaikeuksia kummallakaan taholla. Ensiksikin kauppaa maiden välillä ei käytännöllisesti katsoen pysähtynyt, kun kauppiaat melko vapaasti ylittivät rajat ja välittivät tarpeellisia tietoja, toiseksi monet seurakunnat, jotka olivat Suomen kirkollisia alueellisia yksiköitä, jakautuivat kahteen osaan uuden rajan halkaisemina ja seurakuntalaiset saivat käydä omassa kirkossaan, sijaitsipa se kummalla puolella rajaa tahansa.

Tästä on esimerkkinä Pyhtään seurakunta, jonka Kymijoki jakoi kahtia. Tähän päivään saakka joen oikea ranta on nimeltään Ruotsinpyhtää eli Strömfors. Myös poikkinaintia tapahtui, kun naiset Ruotsin Suomesta menivät naimisiin venäläisten sotilaiden ja matruusien kanssa.

Niinpä Ruotsinsalmessa vuosien 1788-90 ja vuosien 1808-09 sotien välisenä aikana 13 naista Ruotsin Suomesta meni naimisiin venäläisen varuskunnan miesten kanssa jo ennen viimeistä sotaa ja 15 sodan kestäessä. Esimerkiksi Loviisasta näitä oi 6 ennen sotaa ja 7 sodan aikana. Monilla Suomessa syntyneillä naisilla (32) mainitaan asuinpaikkana Pyhtää, jonka alue sijaitsi molemmin puolin rajaa.[57] Samanlainen tilanne oli muissakin raja-alueen varuskunnissa.

1.8. 1791 Suvorov antoi Katariina II:lle raportin välttämättömyydestä rakentaa kanavia Savonlinnan ja Lappeenrannan välille, perustellen asiaa jo kauan vallinneella Ruotsin alueella sijaitsevan Puumalan salmen ongelmalla. ”Savonlinnan ja Lappeenrannan välillä täytyy kaikkien Puumana salmen läpikulkevien alusten maksaa Ruotsin tullissa maksuja ja sodan aikana näiden kahden linnoituksen välisen liikenteen on suurella vaaralla kuljettava vihollisen tykkien ohi. Tämän välttämiseksi on suunniteltu varsin helppoihin paikkoihin kolme pientä kanavaa, joiden kautta voidaan aina kulkea vapaasti käymättä Ruotsin alueella.”

Tähän raporttiin sisältyy huomautus: ”6.8.1791 suvaitsi hänen keisarillinen majesteettinsa kaikkeinkorkeimmin kehottaa rakentamaan nämä kolme kanavaa ja osoittaa siihen tarkoitukseen vaadittava 6000 ruplan summa kreivi Suvorov-Rymnikskille”.[58]

Olemassa olevien Högforsin, Raukalan, Viialan, Ahvenkosken ja Jermosaaren reduttien lisäksi rakennettiin Suvorovin aloitteesta lisälinnoituksia Partakoskelle, Liikkalaan, Uttiin, Ozernojeen (Järvitaipale), Kerniin (Kärnäkoski) sekä puu- ja maavalleilla rakennettuun Kyminlinnaan.

Lisäksi hän kuvaa N.I. Saltykoville[59], mihin ja millaisia tykistöaseita on sijoitettava: Partakoskelle 14 tykkiä ja 2 haupitsia Lappeenrannasta, Liikkalaan 8 tykkiä, Uttiin 14 tykkiä ja 2 haupitsia, Järvitaipaleeseen 6 tykkiä ja 2 haupitsia Viipurista, Kyminlinnaan 18 tykkiä ja 2 haupitsia Haminasta.[60]

Joskus Suvorov mainitsee jostakin tapahtumista rajalla. Niinpä tiedonannossa 8.5.1791 hän kertoo joistakin ruotsalaisten töistä Varkauden saaren linnoittamiseksi.[61] ja 17.8. 1791 kirjeessään P.I. Turtšaninoville hän kertoo aiemmin kuusi miestä käsittäneen ruotsalaisen vartion kaksinkertaistamisesta Puumalan salmessa.[62] Joka tapauksessa, kun tehdään yhteenveto kuuluisan sotapäällikön toiminnasta Suomessa, voi varmuudella sanoa, ettei hän ryhtynyt rajaa merkitsemään.

14.3.1795 Suomen maavoimat alistettiin M.I. Goleništšev-Kutuzoville.[63] Hänen tehtäväkseen tuli arvioida Vanhaan Suomeen sijoitettujen joukkojen ja linnoitusten tila. Rajanmerkintään liittyviä kysymyksiä hän ei harrastanut, vaikka P.A. Zubovin[64] päätöksellä annettiinkin hänelle alistetulle insinöörieverstiluutnantti F.F. Steinheilille tehtäväksi täydellisen topografikartan tekeminen sekä Venäjän Suomesta että siihen rajoittuvista ruotsalaisista alueista.

Steinheilin työn tuloksena syntyi ”Venäjän Suomen sotilaallis- topografinen atlas, valmistettu Hänen Keisarillisen Majesteettinsa seurueen majoitusmestariosaston Suomen jaoston toimesta.”[65]

Kun Katariina II kuoli ja valtaistuimelle nousi Paavali I, nimitettiin M.I. Kutuzov 14.12.1797 diplomaattisiin tehtäviin Berliiniin.[66] Kolmen ja puolen kuukauden kuluttua hänet kutsuttiin takaisin ja 15.4.1798 Kutuzov raportoi saapumisestaan Suomen tarkastusviraston johtoon.[67]

Tähän aikaan Ruotsin ja Venäjän suhteet kärjistyivät suuresti ja sen vuoksi Kutuzov, Paavalin ohjeiden mukaisesti kiinnitti erityistä huomiota, paitsi hänelle uskottujen linnoitusten ja joukkojen tilaan ja tasoon, vaan myös itse rajaan, kuten osoittaa hänen sodan varalta tehty suunnitelmansa.

17.4.1798 Paavali antoi Kutuzoville tehtäväksi ”lopullisen ja täydellisen” luettelon kasakoiden vartiopaikoista Ruotsin rajalla.[68] Kutuzov suoritti tehtävän ja jätti keisarin vahvistettavaksi kaksi aikataulua, talvi- ja kesäajaksi.

Talveksi mukaan hän suunnitteli pidettäväksi 14 vartiota, joissa olisi 12 upseeria ja 378 kasakkaa ja joiden tehtävänä olisi jatkuva ratsastaminen pitkin rajalinjaa.

Jokaiselle vartiolle oli määrätty oma reittinsä, kohtaamispaikat ja rajat toisten vartioiden kanssa. Vyöhyke ulottui Ruotsinsalmesta Ruskealan marmorilouhokselle.

Kesäajaksi suunniteltiin 13 vartiota, joissa olisi 12 upseeria ja 414 kasakkaa.[69] Kasakoiden vartiopaikat kattoivat kaikki raja- ja tulliasemat ja valvontareitit kontrolloivat paitsi niihin rajoittuvia raja-alueita, myös ulottuivat syvemmälle rajaseutuun. Reskriptillään 3.5.1798 keisari vahvisti molemmat suunnitelmat.[70]

6.6.1798 Kutuzov sai nimelleen osoitetun käskyn olla ”laskematta Ruotsin rajan läoi ketään millään perusteella” lukuunottamatta säännöllistä postinkulkua Ahvenkoskella.[71] 22.6.1798 Paavali teki joitakin lievennyksiä rajan ylittämiseen. Ne koskivat erityisesti Ruotsin alamaisia, joilla oli passi Viipurin siviilikuvernööri K.P. Ridingerilta ja myös venäläisiä kauppiaita ja talonpoikia, jotka olivat palaamassa Ruotsista. Yhteensä näitä oli 48 henkeä.[72]

24.8. tehtiin helpotuksia rajan ylittämiseen seurakuntalaisille, joiden luterilaiset kirkot olivat toisella puolella rajaa, kuten esimerkiksi Pyhtään kirkko. Siten sekä Ruotsin että Venäjän alamaiset saattoivat käydä kirkossa koko perheen voimin. Tätä varten tehtiin erityisiä lippuja, ”joissa oli kirjoitettuna koko perheen nimet”. Näiden lippujen mallikappaleita oli raja-asemilla ja ne täytettiin eri puolilla rajaa asuvien kirkkoherrojen antamien listojen mukaisesti. Myös itse kirkkoherroilla oli lupa käydä rajan takana sijaitsevassa seurakunnassa.[73]

28.2.1799 Paavali vahvisti Kutuzovin ehdotuksen siitä, että Savonlinnaan laskettaisiin ”ruotsalaisia ruotujoukkojen upseereita, joiden niin sanotus borstelit (puustellit) sijaitsivat rajalla ja jotka saapuivat Savonlinnaan tuomaan erilaista ruokatavaraa.” Kutuzov ehdotti: ”1. että laskettaisiin vain sellaisia, joilla todella havaitaan olevan mukanaan tavaraa myytäväksi, 2. Lasketaan heitä vain valikoivasti, vain muutamia ja pidetään muut poissa erilaisin tekosyin, 3. Savonlinnan esilinnaa (vorstadt) kauemmas ei ketään saa millään perusteella laskea ja heidän oleskelunsa aikana tulee heidän olla komendantin tarkassa valvonnassa ja ne, jotka kaupan varjolla lorvailevat tai muutoin tekevät itsensä epäilyksenalaisiksi on heti säädyllisellä tavalla karkotettava.”[74]

Rajaseutuongelma olivat myös karkurit niin venäläiseltä kuin ruotsalaiseltakin puolelta. Niinpä Kutuzov 3.8.1798 raportoi Paavalille siitä, että oli vangittu rajan yli menneitä venäläisiä karkureita: Nevan rykmentin aliupseeri Isaak Kondratjev, Velikije Lukin rykmentin aliupseeri Mihail Stepanov ja sotamies Stepan Aleksejev, 3. jääkärirykmentin vääpeli Matvei Kopylov ja sotamies Ivan Guljajev, sekä 1, merirykmentin sotamies Nikolai Grigorjev.

 Ruotsin puolelta olivat karanneet sotamiehet Johan Tomasson ja Henrik Michelsson sekä rumpali Mats Morko. Kaikki nämä määrättiin lähetettäviksi ”kaukana rajalta sijaitseviin rykmentteihin”.[75]

14.12.1798 tullimiehet pidättivät joukon ruotsalaisia salakuljettajia Mäntyharjulla. Osa kuitenkin pääsi pakoon lukuun ottamatta yhtä salakuljettajaa, joka sijoitettiin putkaan. Seuraavana päivänä viikatteilla ja kirveillä aseistautuneet salakuljettajat yrittivät vapauttaa vangitun. Jääkärien rajavartio avasi tulen, jolloin hyökkääjät hajaantuivat ja menivät yli rajan. Yksi niistä, Adam Kilkki haavoittui kuolettavasti ja sai surmansa.[76]

15.7.1798 Kutuzovin puoleen kääntyi ruotsalaisten joukkojen komentaja, kenraaliluutnantti Wilhelm Mauritz Klingspor pyytäen tapaamista, jonka Paavali 20.7. antamallaan reskriptillä salli.[77]

7.10.1798 Seurasi reskripti, joka kertoi neuvottelujen aiheesta, joka koski rajalinjan merkintää. ”Mitä tulee meidän sellaisiin Suomessa sijaitseviin raja-alueisiimme Turun rauhan jälkeen, joiden kuuluminen enempää Venäjään kuin Ruotsiin on jäänyt vahvistamatta ja joita käytetään karkurien ja pahantekijöiden turvapaikkoina, ehdotan, että henkilökohtaisesti tarkastaisitte kaikki paikat ja mahdollisimman mukavasti ja ankaran oikeudenmukaisesti jättäisitte tekemänne päätökset minun vahvistettavakseni. Sikäli kuin asia koskee Suomenlahden saaria, annan niiden tarkastamisen kansleri, ruhtinas Bezborodkon tehtäväksi, jolla myös on toimittaa Teille, Teidän parhaiten käytettäväksenne kaikki tarpeelliset tiedot, joita tarvitsette ja opastaa Teitä sen mukaan, kuin häneltä pyydätte.”[78]

Kutuzov ilmoitti jo samana päivänä kenraali Klingsporille suunnitellusta rajankäynnistä.[79] Kirjeessään A.A. Bezborodkolle Kutuzov kertoi, että ”rajan riita-alueista on otettu tarkka selko ja laadittu kartta rajamerkkien soveliaasta vaihtamisesta, joka…  minulla on kunnia antaa tarkastettavaksenne.” Samaan aikaan Kutuzov esitti kysymyksen mahdollisuudesta antaa Ruotsille Vahterpään saari[80] Suomenlahdella vaihdosssa Puumalan salmen varrella sijaitsevaan alueeseen, ”joka on varsin tärkeä rajan ja yhteyskanavien turvaamiseksi tuossa paikassa”.[81]

17.1.1799 tapahtui Ahvenkoskella osapuolten valtuutettujen kohtaaminen. Venäläiseltä puolelta paikalla oli jakaväenkenraali M.I. Goleništšev-Kutuzov ja Ruotsin puolelta kenraaliluutnantti Vilhelm Mauritz Klingspor.

Ruotsin puolelta tehtyjen demarkaatioehdotusten idea oli seuraava: ensiksikin, riitauttamatta sitä rajan osaa, joka kulki Kymijoen läntisintä haaraa pitkin ja vastaavasti Ahvenkosken lahden läntistä rantaa pitkin Klingspor selitti, että ruotsalaisille laivoille, jotka kulkivat joen suusta lahdelle länsirantaa pitkin, oli liikkuminen veden mataluuden takia mahdotonta, minkä takia niiden oli kuljettava itäisempää reittiä ja mentävä Venäjän alueveden kautta, jolloin ne joutuivat pysäytetyiksi ja tarkastuksen kohteiksi. Sen takia ruotsalainen osapuoli ehdotti itselleen luovutettavaksi Suuren ja Pienen Svartholmin, jotka kuuluivat Pyhtään seurakuntaan, sekä Vahterpään.[82]

Toiseksi ruotsalainen osapuoli ehdotti Mäntyharjun seurakunnan luovuttamista Venäjälle vastaavankokoista ortodoksista seurakunnan osaa (pogosta) vastaan Karjalassa.

Kutuzovon vastaukset olivat seuraavanlaiset: ensiksikään hänellä ei ollut valtuuksia neuvotella Suomenlahdesta ja sitä paitsi Turun rauhan asiakirjojen mukaan luetellut saaret, joihin myös Vahterpään itäpuoli kuului, olivat Venäjän omaisuutta. Mitä tulee Mäntyharjun seurakunnan alueen vaihtoon jotakin Karjalan pogostaa vastaan, Kutuzov vastasi kieltäytymällä, koska venäläiset kirkot sijaitsivat varsin kaukana, noin 50 virstan päässä nykyisestä rajasta ja rajalla asuvaa ortodoksista väestöä oli merkityksettömiä määriä. Samalla hän kuitenkin ehdotti toista vaihtoa, joka koski Puruveden ja Pyhäjärven välisen kannaksen aluetta.[83]

Kutuzovin vastaehdotukset koskivat pääasiassa Kymijoen yksittäisiä saaria, kuten Kiormuse[84],  joka sijaitsi Kymijoessa kahden Ahvenkosken välissä, Kortosaari[85], joka oli ”nyt Ruotsin omistuksessa…ja vaikka sen erotti Ruotsin puoleisesta rannasta pieni virta, se oli Turun rauhassa määrätty Kutuzovin mielestä ”Venäjälle kuuluvaksi” sekä saaria ja kannaksia järvissä pitkin rajaa.

Klingspor ei joko suostunut, tai ”ollut tietoinen” asioista tai otti ehdotukset vastaan ad referendum eli esitelläkseen ne kuninkaalle.[86] Keisari hyväksyi Kutuzovin menettelyn.[87]

Neuvottelujen jatkamiseksi ruotsalaisen osapuolen kanssa 16.2.1799 Haminassa Kutuzov pyysi kansleri A.A. Bezborodkolta kopiota Turun rauhansopimuksesta ja myös ”tuolloin mukaan liitettyjä, rajaa koskevia määräyksiä”, muun muassa sen komitean papereita, joka oli aloittanut työnsä vuonna 1745 A.P. Hannibalin johdolla.[88] Paavalin ukaasin mukaisesti uusia neuvotteluja ei kuitenkaan aloitettu.[89]

Suostumus neuvottelujen jatkamiseen saatiin vasta 12.3.1799 ja ne alkoivat 7.4.1799 Haminassa, jonne saapui kenraaliluutnantti Klingspor kenraalimajuri Carl Nataniel af Klerckerin (Klerk) saattamana.[90]

M.I. Kutuzovin 8.4.1799 antama raportti sisälsi tiedon siitä, ettei ruotsalainen osapuoli ollut tippaakaan tinkinyt aiemmista vaatimuksistaan ja että se sai uudelleen kieltävän vastauksen, muta Klingspor odotti yhä lisäohjeita Ruotsin Pietarin lähettiläältä, kreivi von Stedingkiltä.[91]

Sen johdosta Paavali reskriptissään 11.4.1799 määräsi: ”…ettei Klingspor saapunut neuvottelemaan rajan määräämisestä, vaan esittämään vaatimuksia, jotka ovat Turussa solmitun sopimuksen vastaisia ja joka velvoittaa Teitä joka tapauksessa ja tässä nyt olemaan menemättä mihinkään neuvotteluihin, joten lopettakaa ne ja ilmoittakaa ruotsalaiselle kenraalille kuivasti vain, ettei hänellä ole enää Haminassa mitään tekemistä.”[92]
Kun neuvottelut oli taas katkaistu, saatettiin kaikki Suomen tarkastuskunnan alaiset joukot taisteluvalmiuteen. Suomeen lähetettiin heti pataljoona henkijääkäreitä, kuusi pataljoonaa henkikaartin jalkaväkeä, neljä eskadroonaa henkikaartin husaareita, kaksi eskadroonaa henkikaartin kasakoita ja saatettiin kaikki taisteluvalmiuteen[93], mikä ei voinut olla herättämättä levottomuutta Ruotsalaisessa sotilasjohdossa.

Kutuzovin 3.5.1799  lähettämän tiedonannon mukaan Helsinkiin siirrettiin neljä rykmenttiä -Uudenmaan. Pohjanmaan, Turun ja Hämeenlinnan. Ruotsin Suomessa oli myös leskikuningattaren henkikaartin rykmentti ja Stackelbergin rykmentti. Lisäksi oli tietoja seitsemästä tykistökomppaniasta, Loviisaan odotettiin henkikaartin jääkäreitä vahvistamaan siellä olevaa pataljoonaa, jolla oli kuusi kenttätykkiä Ahvenkoskelle marssimista varten.[94]

 Myöhemmin saatiin kuitenkin tarkempia tietoja koko matkan pitkin rajaa Ahvenkoskelta Savonlinnaan tehneen kenraali G.M. Sprengtportenin tiedonannosta ja myös petroskoilaiselta kauppiaalta Ljapkinilta, ”joka oli useita vuosia harjoittanut pikkukappaa Ruotsin Suomessa” siitä, ettei mitään sotavalmisteluja Venäjää vastaan ollut Ruotsin puolella havaittavissa ja että heidän manööverinsä olivat itse asiassa tavallisia kesäharjoituksia ja että kyse on Ruotsin mahdollisesta sodasta Ranskaa vastaan.[95]

Niinpä tilanne rauhoittui ja Suomeen vahvistukseksi lähetetyt rykmentit ja pataljoonat siirrettiin talvimajoitukseen. Paavalin ukaasissa 31.5.1799 tunnustettiin, että linnoitukset Utti, Kärnäkoski ja Järvitaipale, jotka oli rakennettu A.V. Suvorovin toimesta, olivat kaikkea strategista merkitystä vailla, jonka takia ”näissä linnoituksissa oli parannustyöt keskeytettävä”.[96] Niihin jäivät vain pienet, invalideista koostuvat varuskunnat.

12.6.1799 Kutuzov suoritti joukkojensa viimeisen katsastuksen ja sai 27.9.1799 Paavalilta reskriptin ”päällikkyyden” antamisesta kenraaliluutnantti K.R. Wrangelille (”Wrangel 1.”) ja siirtymisestä väittömästi Pietariin ottamaan vastaan hollantilaisen korpuksen päällikkyys.[97] Tähän päättyi Kutuzovin Suomen kauden toinen etappi.

Vuoden 1743 rajan demarkaatiokysymys nousi uudelleen esille ulkopolitiikassa. 6.(18.) 12. 1800 solmittiin Tanskan, Preussin, Venäjän ja Ruotsin välillä sopimus, joka tunnetaan nimellä Aseellinen puolueettomuusliitto.[98]

Ulkopoliittisista ongelmista huolimatta kaksi monarkkia, Paavali I ja Kustaa IV Adolf tunsivat keskinäistä sympatiaa siksi, että molemmilla oli intressejä Johanniittojen ritarikuntaa kohtaan. Vielä Venäjän keisarin kuoleman jälkeenkään Ruotsin kuningas ei luopunut suunnitelmistaan ja halusi ehdottaa ritarikunnalle ranskalaisten valloittaman Maltan sijasta Pommeria ja sittemmin Gotlantia tukikohdaksi.[99]

Siitä huolimatta Venäjä vanhaan tapaan seurasi tarkoin Ruotsia, mikä selittyy siitä, että sen raja sijaitsi lähellä Pietaria eikä sitä ollut tarkoin merkitty, mikä oli aiheuttanut vaatimuksia Kustaa IV Adolfin taholta ja sen takia Venäjän hallituksen tyytymättömyyttä.

Matkustaessaan vuonna 1802 pitkin Venäjän ja Ruotsin rajaa (siellä tapasivat juuri samaan aikaan toisensa sisarukset, Ruotsin kuningatar ja Venäjän keisarinna) ja pitkin Kymijokea keisari kiinnitti huomiota siihen, että Pienellä Ahvenkoskella Kymijoen ja yhden pikku saaren (Germundsö)[100] yli kulkeva silta oli maalattu puoliksi Ruotsin väreillä, keltaisella ja sinisellä ja puoliksi Venäjän väreillä, valkoisella ja mustalla sekä ohuilla punaisilla raidoilla. Pikku saarta pidettiin Ruotsin ja Venäjän kesken jaettuna, joten puolet sillasta oli ruotsalaista ja puolet venäläistä.

Kustaa IV Adolf määräsi koko sillan maalattavaksi Ruotsin väreillä, mutta seuraavana päivänä venäläiset vastasivat samalla mitalla ja maalasivat sen omilla väreillään. Ruotsalaiset maalasivat uudelleen ja syntyi ”pukkihyppely”, jota kutsuttiin ”sivellinten sodaksi”.

Venäjän Tukholman-lähettiläs, paroni Alopaeus antoi Ruotsin hallitukselle nootin, jossa vaadittiin rajaprovokaatioiden lopettamista. Tähän ruotsalaiset eivät vain jättäneet antamatta tyydyttävää vastausta, vaan antoivat jopa ymmärtää, että heillä oli yhä oikeuksia vallitsevan rajan takanakin.

Sen vuoksi Venäjän joukot saatettiin jälleen taisteluvalmiuteen ja tuotiin rajalle. Se sai Ruotsin kuninkaan järkiinsä ja silta maalattiin jälleen molempien valtakuntien väreillä. Keisari Aleksanteriin tämä asia joka tapauksessa teki kielteisen vaikutelman.[101]

Tämän jälkeen ei kysymystä Turun rauhan mukaisen rajalinjan tarkistamisesta enää otettu esille ja vuosien 1808-1808 sota pani tälle kysymykselle lopullisen pisteen.

 

Käännös Timo Vihavainen

 

 

 

---