keskiviikko 28. kesäkuuta 2023

Savon jääkärit

 

Savon jääkärit

 

Jääkärit (saks. Jäger -metsästäjä) olivat 1700-luvulla monien maiden armeijaan perustettu kevyen jalkaväen laji, joka taisteli harjaryhmityksessä ja jonka aseena olivat kauaskantoiset rihlakiväärit, joilla voitiin ampua tarkkaa tulta.

Savon jääkärijoukko oli itse asiassa perustettu jo vuonna 1745, mutta vasta Göran Magnus Sprengtporten teki siitä ajan oloissa nykyaikaisen osaston tullessaan sen päälliköksi. Vuonna 1775 (1778) se yhdistettiin perustettuun Savon prikaatiin.

Jääkärit olivat vapaaehtoisia eli värvättyjä eivätkä ruotujen asettamia ja jääkärijoukkoa kutsuttiinkin myös vapaajoukoksi.

Wikipedian mukaan jääkärien komentajia ovat olleet:

Vuonna 1790 rykmentissä oli 798 sotilasta ja 8 komppaniaa. Miesten määrä nousi myöhemmin noin 1300:eem ja komppanioita oli 10. Jääkäreitä oli Savon prikaatissa suunnilleen saman verran kuin ruotujakoista kevyttä jalkaväkeäkin.

 

Savon jääkärien tarina

 

Aarne Huuskonen, Kuninkaallinen Savon jääkärirykmentti vuosina 1770-1810. I. Otava 1927, 336 s.

 

1700-luvun lopulla oli preussilaisen, äkseeratun jalkaväen prestiisi huipussaan ja sitä pyrittiin kaikkialla jäljittelemään. Erityisesti näin oli Venäjällä, jossa keisarit Pietari III ja Paavali olivat preussilaisuuden suuria ihailijoita.

Preussilainen jalkaväki oli kuin huippuunsa kehitetty kone, joka suoritti kentällä taidokkaita marssiliikkeitä ja sylki tulta kuin ukkonen. On sanottu, että preussilaista sotilasta opetettiin pelkäämään enemmän omaa kersanttia kuin vihollista ja sen hyökkäyskin muistutti pakoa eteenpäin.

Toki Venäjällä oli toisenlainenkin koulukunta, jota edusti kenraali, myöhemmin generalissimus Suvorov. Se pyrki kasvattamaan sotilaiden henkeä myönteisillä seikoilla ja vetosi heidän isänmaallisuuteensa ja omanarvontuntoonsa. Se teki mahdolliseksi vapaamman järjestyksen ja siinä pääpainon panemisen pistinhyökkäykseen.

Preussilaisen systeemin suurena ongelmana oli miesten taipumus paeta sopivan tilaisuuden tullen. äärimmäisen ankara kuri oli myös sen takia tarpeen. Venäjälläkin preussilaistyyliset kujanjuoksut omaksuttiin ja etenkin 1800-luvulla niissä suorastaan tapettiin miehiä tuhansilla raipaniskuilla.

Ranskan vallankumous valoi kansalaisarmeijan sotilaisiin uutta henkeä, omiin kohdistuvan pelon sijasta alettiin puhua kunniasta sodan käyttövoimana.  Nyt Ranska saattoi menestyksellisesti käyttää nostoväkeä ja avointa järjestystä äkseerattuja ammattisotilaita vastaan. Vanha lineaaritaktiikka osoitti tehottomuutensa, mikä erityisen selvästi kävi ilmi, kun voittamattomina pidetyt preussilaiset lyötiin perin pohjin Jenan ja Auerstedtin taistelussa vuonna 1806.

Lineaaritaktiikan rajoitukset etenkin suomalaistyyppisessä maastossa oli ymmärretty jo aiemmin, vaikka lopullisesti asia opittiin kantapään kautta vasta Suomen sodassa vuosina 1808-09.

Sprengtportenin veljekset suunnittelivat ns. kevyiden joukkojen muodostamista Ruotsin rajaseudulle Savoon ja Karjalaan ja suunnitelmat alkoivatkin toteutua jo vuonna 1770. Täysin suunnitellun kaltaisiksi joukkoja ei kyetty saamaan koskaan, sillä köyhyys rasitti niin savolaisia kuin koko valtakuntaa.

Jääkärijoukon ideana oli toimia kevyenä osastona, joka kykenisi parhaiten käyttämään hyväksi paikallisen maaston erikoisuuksia. Jääkärihän tarkoittaa metsästäjää ja eri maissa olikin tuohon aikaan jo ruvettu perustamaan tällaisia joukkoja, joita myös vapaajoukoiksi kutsuttiin.

Vapaajoukko-nimitys tarkoitti tässä yhteydessä sitä, että miehistö värvättiin vapaaehtoisista 3-8 vuodeksi kerallaan. Se ei saanut sotilastorppaa, kuten ruotusotilaat, vaan sen sijaan rahapalkkaa valtiolta.

Vaikka jääkärit siis olivat värvättyjä, eivät he suinkaan olleet garnisonisotilaita, jollaisia Savossa oli vain laivastotukikohdissa Ristiinassa ja Varkauden Laivanlinnassa. Jääkärit, ruotusotilaiden tavoin, olivat aktiivipalveluksessa vain pari viikkoa vuodessa. Sen lisäksi oli kirkkoparaateja, aluksi jopa jokainen pyhäpäivä, myöhemmin vain joka kolmas kuukausi.

Jääkärit sitoutuivat puolustamaan vain omaa maakuntaansa ja maataan. Heitä ei sopimuksen mukaan saanut viedä maan ulkopuolelle eikä panna linnoitustöihin, toisin kuin ruotusotilaita. Muuten siis heidän asemansa ja koulutuksensa oli jokseenkin samanlainen.

Jääkärit opetettiin taistelemaan avoimessa järjestyksessä, mikä merkitsi sitä, että heihin myös luotettiin. Preussilaistyylistä pakotuskoneistoa ei tarvittu.

Myös rangaistukset olivat tämän joukon piirissä suhteellisen lempeitä. Raippoja saatettiin antaa muun muassa esimiehen vastustamisesta tai palvelukseen saapumisen laiminlyönnistä, mutta vain parikymmentä paria –ei siis puhettakaan siitä selkänahan nylkemisestä, minkä tapaamme vaikkapa Venäjän armeijassa.

Kaiken kaikkiaan Sprengtportenien ansiot uudentyyppisen jalkaväen ja uuden sotilaskoulutuksen aikaansaajana näyttävät tämän kirjan valossa varsin vaikuttavilta. Haapaniemen sotakoulu ja hevossiittola jäivät konkreettisiksi monumenteiksi tästä todistamaan.

Jääkärijoukon/rykmentin harjoitukset olivat maanläheisiä ja keskittyivät todelliseksi kuviteltuihin tilanteisiin, eivät marssimiseen ja temppuihin. Toki käytettävissä ollut aika oli kovin lyhyt ja varat vähissä. Enimmillään sai harjoituksissa ampua vain 15 laukausta vuodessa. Mikäli jääkärit nimensä mukaan harrastivat metsästystä, oppivat he myös ampumaan. Muussa tapauksessa taitoa ei liene päässyt kehumaan.

Köyhyys koetteli sotilaita muutenkin. Kun manöövereille saavuttaessa piti mukana olla kahden viikon muona, oli tämä joskus joillekin ylivoimaista. Huonoina vuosina oli Savossa leipäkin vähissä.

Uniformu toki oli komea ja siihen kiinnitettiin kovasti huomiota. Tähän aikaan muodit vaihtelivat kaikkialla maailmassa ja myös Ruotsissa, jopa useampaankin kertaan.

Varusesineet säilytettiin erityisissä aitoissa, joita oli tärkeimmissä pitäjissä. Sulkavan komppanian varusaitta oli Juvan kirkolla ja suurin osa sen miehiäkin oli Juvalta kotoisin. Harjoituksia pidettiin etenkin Mikkelin malmilla ja siellä olivat myös suurimmat makasiinit.

Aseiden kirjavuus oli melkoinen ja samaan aikaan saatettiin käyttää jopa yhdeksää erilaista kivääriä. Toki kaliiperit eivät vaihdelleet yhtä paljon. Paras ase oli ilmeisesti ns. Sprengtportenin tussari, joita miehet halusivat itselleen myös Suomen sodassa.

Muuten aseistuksessakin pyrittiin mahdollisimman suureen keveyteen, jopa siinä määrin, että sivuaseet (miekat) jätettiin loppuvaiheessa pois käytöstä.

Jääkärirykmentin –joka oli osa Savon prikaatia- papereita on nyt luettavissa netistä ja niistä käy ilmi monenmoisia konkreettisia yksityiskohtia, jotka kertovat paljon omasta ajastaan. Katselmusrullissa huomio tietenkin kohdistui varusesineiden ja miehistön laatuun ja se oli usein aika karua kertomaa.

Ajoneuvot ja vaatteet käytettiin loppuun ja vain muutamat sellaiset esineet kuin kupariset juomapullot ja keittokattilat säilyivät aina kunnossa. Aseetkin olivat usein melkoisen huonokuntoisia.

Kustaa III kävi myös henkilökohtaisesti tarkastamassa joukot Mikkelissä ja oli näkemäänsä tyytyväinen. Tähän katselmukseen lieneekin panostettu tavallista enemmän.

Rumpaleita oli joka komppaniassa kaksi ja heidät rinnastettiin aliupseereihin. Muuan yksityiskohta on, että komppaniatasolla pillipiiparit eli klarinetit jäivät ajan mittaan pois käytöstä, vaikka signaalivälineinä tärkeät rummut tietenkin säilytettiin. Rykmentillä oli kuitenkin melkoinen yhteinen soittokunta, jolla näyttää olleen laaja ohjelmistokin. Heikki Klemetti arvioi sen aikoinaan kiinnostavaksi.

Kaiken kaikkiaan savolaiset kevyet joukot osoittautuivat sodissa hyvin hyödyllisiksi ja olivat sitä paitsi valtiolle halpoja ylläpitää. Karkaamisia oli kyllä Suomen sodan aikana jääkärien piirissä enemmän kuin ruotujoukkojen keskuudessa, kuten eräs pro gradutyö on osoittanut.

Asiaan saattoi vaikuttaa sekin, etteivät jääkärit olleet sitoutuneet taistelemaan ulkomailla, jonne heidätkin siis loppujen lopuksi ja vastoin sopimusta vietiin.

Vuonna 1809 porukka olikin kutistunut kovin pieneksi. Joukon jäännökset elättivät lopulta itseään kerjuulla Tukholmassa, kunnes saivat kyydin Inkoon kautta kotiseudulleen. Kun suomalaiset joukot Haminan rauhan jälkeen lakkautettiin, ei jääkäreille, kuten ei muullekaan miehistölle juuri etuja herunut. Upseeristosta toki huolehdittiin.

Vasta vuonna 1858 havahduttiin juhlimaan veteraaneja, joita oli enää hyvin harvassa. Keräyksiäkin toimeenpantiin.

 

Sulkavan komppania

Komppaniat saivat nimensä lähiseudun pitäjistä, mutta enempää ruotumiesten kuin värvättyjenkään kohdalla miehet eivät tulleet edes enimmäkseen siitä pitäjästä, josta joukko sai nimensä.

Vuoden 1790 katselmuksessa, johon sota löi leimansa, oli 84 sotilasnumerosta täyttämättä peräti 19, joten komppaniaan kuului käytännössä vain 65 miestä.

Näistä Sulkavalla syntyneitä oli 9 henkeä. Juvalaisia oli 6 ja puumalalaisiakin 7 miestä.

Vuonna 1795 miehiä oli Sukavan komppanian rullissa jo 133. Niistä sukavalaisia oli 19, mutta juvalaisia peräti 39 ja puumalalaisiakin 14. Tussareita, noita pelättyjä kauaskantoisia rihlakivääreitä oli komppanialla 138 kappaletta ja sapeleitakin 140. Lisäksi oli hukareita 27 kappaletta. Niiden ja sapeleiden tässä tarkoitettua eroa on vaikea tietää, molemmathan olivat toiselta puolelta teräviä lyhyitä miekkoja.

 

https://sok.riksarkivet.se/bildvisning/A0031943_00177#?c=&m=&s=&cv=176&xywh=-371%2C-547%2C5037%2C2769

klo
Tunnisteet:

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)