J. Z. Duncker

 

J. Z. Duncker

 

Joachim Zachris Duncker (1774-1809)oli kotoisin Ristiinasta. Hän palveli Savon jääkäreissä ja kohosi vänrikiksi 1789, kapteeniksi 1805, majuriksi 1808 ja everstiluutnantiksi 1809. Hän kaatui Hörneforsin taistelussa ja haudattiin Uumajan hautausmaahan.

 

Suomalaisia sankareita lI, Ivalo, Wilkuna, 1957.

Dunckerista kirjoitti jatkosodan aikana elämäkerran Tito Colliander (Duncker. En av de tappras skara. Natur och kultur, Stockholm 1943, 271 s.). Kirja julkaistiin suomeksi vuonna 1944.

Runeberg nosti hänet esimerkiksi runossaan Heinäkuun viides päivä, joka sisältää hänen isänmaallisen ideologiansa ytimen:

 

"Mut kysy, jos sa milloinkaan

urhoisan vanhan sotilaan

ajalta tapaat tältä:

oliko miestä kuitenkin,

jok' oli kaikist' urhoisin?

Saat vakaan vastuun hältä:

niin, herra, tunsin Dunckerin."

"kodista köyhäst' oli hän,

laps saloseudun synkeän,

ei suvultansa suuri,

vaan tuli kunniaksi maan,

nous arvoon arvaamattomaan,

ol' lujin Suomen muuri,

ja muistons' elää ainiaan."

 

J.L- Runeberg, Vänrikki Stoolin tarinat, Paavo Cajanderin suomennos

 

Sulkavan komppanian päällikkö ja urallaan sitten everstiluutnantiksi kohonnut Joachim Zachrics Duncker on siis Runebergilta saanut kunnian tulla mainituksi suomalaisen sotasankaruuden ruumiillistumana hänen pääteoksensa keskeisessä runossa.

Runebergin ”vänrikit” on kuitenkin tietysti ennen muuta kaunokirjallisuutta, jonka osaksi tuli joutua suomalaisen nationalismin pyhäksi kirjaksi, jonka valtava vaikutus koko suomalaiselle nationalismille kesti aina toiseen maailmansotaan saakka. Väinö Linna ei suotta sanonut kirjoittaneensa ”Tuntemattomasta” eräänlaista anti-Runebergia.

Linna moitti Runebergia erityisesti sitä, että tämä oli unohtanut antaa sankareilleen aivot. Toki hän oli unohtanut paljon muutakin, mutta historiallisen roolinsa suomalaisen kansakunnan arvon kohottajana ”vänrikit” täyttivät hyvin ja sitä myytiin aikansa oloissa valtavia määriä etenkin kansallisina kriisikausina, kuten 1900-luvun alussa.

J.R. Danielson-Kalmari tutki sittemmin tarkemmin Suomen sodan varsinaisesti historiallista puolta, samoin kuin Fredrik Cygnaeus, joka myös kopioi Dunckerin kirjeet läheisilleen. Niitä tekijä onkin nyt käsillä olevassa kirjassa laajasti käyttänyt. Suomen sotaa on sittemmin tutkittu varsin laajastikin ja myös Dunckerista on Ruotsissa ilmestynyt toinenkin populaari teos, Bertil Nelssonin Duncker och Savolaxbrigaden (2000).

Collianderin kirja on julkaistu vuonna 1943 ja sitä paitsi Ruotsissa. Suomessa se on myös ollut myynnissä ja täällähän se oli painettukin. Vuonna 1944 kirja ilmestyi myös suomeksi. Siinä käsiteltiin varsin herkkiä asioita ja se julkaistiin kansakuntamme historiallisen draaman ollessa kärjistymässä.

Esipuheessa kirjoittaja kertoo pyrkineensä siihen, että kaikki kirjassa esitetyt vähänkin merkittävämmät yksityiskohdat saavat tukea lähteistä ja hän itse on koettanut pitää aina tosiasioiden puolta. Lähdeviitteet ja jopa kirjallisuusluettelokin teoksesta puuttuvat, joten varsinaisia tutkimuksellisia ambitioita siinä ei näytä olevan, mutta melkoisessa määrin se joka tapauksessa sisältää myös alkuperäisdokumentteja, Dunckerin kirjeitä.

Nuo kirjeet, jotka enimmäkseen on osoitettu vaimolle, ovat kyllä melko tylsiä ja toistavat aina samaa asiaa: miehen rakkautta ja huolenpitoa perheestään. Usein mainitaan, että kirjeen mukana lähetetään jokin summa rahaa tai hiukan kahvia ja jopa sokeria.

Tällaisten kirjeiden oli mentävä venäläisten kautta ja kirjeitä vaihdettiin ”parlementäärien” tapaamisissa, joita pidettiin sotivien osapuolten kesken joskus aika tiheästikin. Niinpä Duncker, kuten moni muukin upseeri tuli jopa aika hyvin tuntemaan venäläisiä kollegoitaan, jotka puhuivat ranskaa ja saksaa yhtä hyvin kuin meikäläiset ja joskus edustivat jopa samoja, usein balttilaisia, luterilaisia sukuja.

Kuten tunnettua, taistelevien osapuolten upseerit tapailivat toisiaan aina silloin tällöin ja viettivät yhdessä kosteita iltoja. Suomen sodan aikananiissä lyötiin vetoja siitä, miten sota tulee edistymään ja ainakin kerran oli kaksintaistelukin lähellä. Koska tällaista pidettiin hyvin sopimattomana, lähetettiin riitapukari jonnekin Venäjän eteläiselle rintamalle.

Silloin kun sodittiin, osattiin kyllä myös toimia tilanteen mukaisesti ja suomalaisetkin käyttivät usein pistintaistelua, joka oli ainoa tapa saada venäläiset perääntymään. Siitä antoikin heille tunnustusta myös partisaanipäällikköä tunnettu Denis Davydov.

Duncker suoritti monia kylmäpäisiä operaatioita, sekä jälkijoukon johtajana että tiedustelijana ja johti Paukarlahdessa 200 vaunun ja 400 hevosen saattueen tuhoamista, mikä oli vakava isku venäläisten huollolle.

Kun Sandels vielä ahdisteli heitä improvisoidun laivastonsa maihinnousuilla, olivat venäläiset hätää kärsimässä ja joutuivat tuomaan etelästä sisävesilaivastonsa pitämään Suomen armeijaa kurissa.

Kysymyshän oli nimenomaan Suomen armeijasta. Savon joukot saivat vain vähäksi aikaa hieman vahvistuksia Ruotsista. Itse he sen sijaan joutuivat puolustamaan koko Pohjois-Ruotsia tilanteessa, jossa Suomi oli jo auttamattomasti menetetty ja kuningaskin pantu viralta.

Vailla intendentuurikonttorin huolenpitoa, kurjasti ruokittuna ja vaatetettuna, tautien ja haavojen vaivaamat savolaiset olivat nyt se turva, johon Ruotsi nojasi pohjoisessa. Joukko oli kyllä vuonna 1809 suuresti kutistunut. Talvella 1808 oli Mikkelin malmilta lähtenyt matkaan 900 savolaista ruotujakoisen armeijan jalkamiestä, joista keväällä 1809 oli jäljellä 350. 1148 Savon jääkäristä oli rivissä enää vajaat kolmesataa ja Karjalan rakuunoita oli 80.

Sivumennen sanoen, Savon jääkärit, tuo modernisti koulutettu vapaaehtoisjoukko, johon kirjoittautunut ei saanut edes sotilastorppaa, vaan sen sijaan pientä rahapalkkaa oli viety pois kotiseudultaan ja jopa koko Suomesta vastoin sopimusta. He olivat siinä sitoutuneet vain kotiseudun puolustamiseen.

Kotiseudun puolustamiseen heillä riittikin intoa. Vanhasta muistista tiedettiin, mitä tarkoitti venäläinen miehitys -okkupatsija. Miehet olivat halunneet estää vihollista tekemästä väkivaltaa kotiseudulleen ja koko maalle, mutta nyt koko maa olikin venäläisten valloittama ja he tosiaankin käyttäytyivät hyvin. Sitä paitsi väestö oli vannonut uskollisuutta keisarille, joka sitten keväällä oli ”korottanut kansakuntien joukkoon” Suomen suuriruhtinaskunnan, joka siten oli jo irronnut Ruotsista.

Suomi suhtautui armeijansa rippeisiin välinpitämättömästi ja kiittämättömästi, mikä oli havaittu jo peräännyttäessä syksyllä Ouluun. Venäläisille sen sijaan järjestettiin komeita tanssiaisia…

Kun upseereille luvattiin virkatalonsa ilman palvelusta, läksi yhä useampi takaisin Suomeen sitä hoitamaan. Rivimiehillä ei useinkaan ollut tätä mahdollisuutta ja myös jotkut Sulkavan komppanian miehet joutuivat sittemmin Tukholmassa kerjäämään rahaa matkustaakseen kotiinsa, jossa ilmeisesti odottivat rengin työt.

Pohjois-Ruotsissa oli vuonna 1809 vielä taistelutoimintaakin, rauhansopimusta odotellessa. Barclay de Tollyn suorittama Merenkurkun ylitys mainitaan Venäjänkin historiassa suurin kirjaimin, mutta itse asiassa sen varsinainen sotilaallinen merkitys oli olematon ja savolaiset onnistuivat pitämään väsyneen hyökkääjän kurissa, kertoo kirjoittaja.

Kun alettiin ymmärtää, että sota oli jo ratkaistu, saatettiin vihollisarmeijoiden kanssa myös sopia rauhanomaisesta siirtymisestä paikasta toiseen. Kerran kävi jopa niinkin, että miehet pääsivät armeijan viinavarastoon käsiksi ja koko homma meni siinä määrin hulinaksi, ettei joukkojen komentaja Cronstedt kyennyt väkeään hillitsemään. Tilanne selvitettiin pyytämällä avuksi sata miestä venäläisiä Tulan jääkäreitä…

Yhtä rohkea ja kyvykäs kuin turhamainen kenraali Sandels, joka oli aikoinaan valinnut Dunckerin viemään voitonviestiä kuninkaalle Tukholmaan, jossa tämä oli saanut miekkaritarikunnan ristin, huomasi vielä sodan tässä vaiheessa voivansa kunnostautua ja hyökkäsi vihollisen kimppuun.

Vihollinen pääsi kuitenkin yllättämään juhlaillalliseen keskittyneen Sandelsin, joka pakeni paikalta ja ohi mennessään vielä kysyi loukkaavasti jälkijoukkoa johtavalta Dunckerilta, pelkäsikö tämä.

Duncker, jota oli samana päivänä ärsytetty muutenkin, oli vimmoissaan ja jättäytyi pääjoukosta, jolloin tuttu vihollisen upseeri pyysi, häntä antautumaan, koska tilanne oli toivoton.

Vastaus näyttäisi olleen ruokoton ja niinpä Duncker ammuttiin vartiopaikalleen. Haavoittuminen tapahtui 5.7.1809 ja kuolema seuraavana päivänä.

Duncker haudattiin Uumajan kirkkomaalle venäläisen upseerin viereen sotilaallisin kunnianosoituksin ja hänen haavoittumispaikallaankin on muistomerkki.

Runebergin runo ”Heinäkuun viides päivä” on sävyltään sentimentaalinen ylistyslaulu Suomen luonnolle ja siinä yhdistetään Dunckerin kaatuminen nimenomaan isänmaan puolustamiseen ja isänmaanrakkauteen.

Tämä ominaisuutta Dunckerilla varmasti oli hyvinkin runsaasti, mutta itse tuon runon asetelma voi pitää falskina. Eivät Duncker ja hänen savolaisensa enää edes olleet isänmaata puolustamassa. Se oli nyt siirtynyt osaksi Venäjän keisarikuntaa. Nyt tuo sitkeiden savolaisten joukko palveli enää vain eräänlaisena Ruotsin muukalaislegioonana, jolla oli puolustettavana vain oma kunniansa.

Sen he toki tekivät hyvin ja Colliander antaa tästä kunniaa erityisesti Haapaniemen kadettikoulun opettajalle, Samuel Möllerille, joka oli aina teroittanut oppilailleen hyveen merkitystä omana palkkionaan.

Mutta mitäpä Suomella ja erityisesti suomalaisilla sotilailla saattoi olla oppimista tästä tarinasta vuonna 1943, jolloin ajatus erillisrauhasta Neuvostoliiton kanssa oli yhä ajankohtaisempi ja johon Suomea koetettiin panostaa myös Ruotsista käsin?

Kirjoittaja toteaa, että Dunckerin kaatuminen oli näennäisesti mieletön ja vailla päämäärää. Mitään konkreettista ei enempää saavutettu kuin menetettykään.

Näennäisesti mieletön kuolema nousi kuitenkin runon ansiosta voimanlähteeksi, joka voi antaa voimaa ja voitontahtoa kokonaiselle kansalle aina kauas tulevaisuuteen.

Näin siis Colliander. Itse kiinnittäisin enemmän huomiota Dunckerin omiin viimeisiin sanoihin: tätähän ne tahtoivat. Kai ne nyt voivat olla tyytyväisiä…

Suomalaisia sankareita lI, Ivalo, Wilkuna, 1957.

 

Naapurista katsoen

 

Bertil Nelsson Duncker och Savolaxbrigaden. Finska kriget 1808-1809. Historiska media, Lund 2000, 267 s.

 

Collianderin vanhan kirjan jälkeen on kiinnostavaa katsoa, mitä samasta aiheesta kirjoittaa oman aikamme edustaja, ruotsalainen upseeri evp.

Kuten arvata saattaa, tässä rauhan aikana kirjotetussa kirjassa sävy on hiukan kriittisempi ja avoimia kysymyksiä jää enemmän. Esimerkiksi Sandelsin hahmo piirretään terävämmin ja hänen suhdettaan Dunckeriin valotetaan enemmän. Aika omapäisiä ja arvonsa tuntevia herrojahan nuo taisivat olla molemmat.

Ruotsalaista lukijakuntaa ajatellen on kiinnostavaa, että Nelssonin kirjan sankariksi nousee ehdottomasti Savon prikaati ja siinä erityisesti Savon jääkärit. Nämähän olivat värvättyjä sotilaita, jotka oli koulutettu taistelemaan hajaryhmityksessä ja ampumaan tarkasti, tähdättyä tulta.

Tämä ”jääkärituli” oli tehokasta vielä 200 metrin päähän, etenkin, mikäli käytössä olivat ns. Sprengtportenin tussarit, lyhyet, rihlatut aseet, joiden lataaminen vei aikaa, mutta teho oli sitäkin parempi. Osaksihan joukot joutuivat sodan alkaessa vaihtamaan ne uusiin ja huonompiin aseisiin.

Kun keskushenkilönä on Joachim Zachris (Juakko Sakarj?) Duncker, joka aloitti sotatiensä Sulkavan komppanian päällikkönä ja piti koko ajan nuo miehet alaisuudessaan, tulee kirjoittaja maininneeksi Sulkavan ja ”sulkavalaiset” hyvin usein, ehkä parikymmentä kertaa.

Itse asiassa varsinaisesti Sulkavalla asuneiden osuus komppanian vahvuudesta jäi kuitenkin pieneksi ja taisi vähimmillään olla vain kymmenkunta prosenttia. Yksiköillä on kuitenkin nimensä. Ei Venäjän armeijan Savonlinnan rykmentissäkään (Нейшлотский полк) ennen pitkää montakaan savonlinnalaista ollut, jos yhtään, vaikka nimi säilyikin.

Joka tapauksessa jääkärit olivat savolaisia ja enimmäkseen itäisestä Savosta, yleensä renkimiehiä, jotka saivat pientä rahallista korvausta siitä, kun kävivät pari viikkoa vuodessa harjoittelemassa Mikkelin ja Rantasalmen kentillä.

Savon prikaati, erotuksena Savon jääkäreistä oli sen sijaan ajan oloissa varsin mahtava organisaatio, johon Suomen sodan alkaessa kuului alueen ruotujakoinen jalkaväki ja sen lisäksi Savon jääkärirykmentti sekä Karjalan jääkärit ja Karjalan rakuunat, tykistökomppania ja vielä Saimaan laivasto, yhteensä 3128 miestä. Sodan aikana organisaatio koki monia muutoksia.

Suomen sodan ankarissa rasituksissa savolaiset saavuttivat ansaittua mainetta ja myös vihollinen oppi ymmärtämään, että kyseessä oli vaarallinen yksikkö, joka ei kaihtanut myöskään rohkeita yöllisiä hyökkäyksiä. Erityisesti Savon jääkäreiden nimi herätti kunnioitusta, ja sen myös tuntevat sotahistoriaa harrastavat venäläiset tänäkin päivänä.

Runeberg keskittyi ihannoimaan Suomen armeijaa ja sen sankarihenkeä ja itse asiassa taisi maalailla sodasta klassismin ihanteiden mukaisen kuvan, jossa henkilöiden mallit löytyivät pikemmin antiikin Roomasta kuin 1800-luvun alun Savosta.

Myöhemmin on sitten usein pyritty myös kaikin tavoin vähättelemään koko Suomen sotaa ja tietenkin myös sen sotilaita: kuolonuhrejahan tuo sota vaati lopultakin aika vähän ja vain pieni osa sai surmansa taisteluissa.

Oman aikakauden näkökulma oli toinen. Venäläiset valittivat sodan raskautta ja niiden suomalaisten ja ruotsalaisten, jotka sittemmin osallistuivat Napoleonin sotiin, kuultiin sanovan, että se oli lasten leikkiä Suomen sotaan verrattuna.

Kysymys oli siitä, että kun venäläiset, Sprengtportenin neuvon mukaisesti hyökkäsivät talvella, he kyllä pystyivät liikkumaan jäätyneen maan ja lumen ansiosta, mutta pakkaset olivat kovia ja jatkuva toiminta ja yöpyminen jopa 30-40 asteen pakkasissa oli erittäin raskasta ja kuluttavaa.

Nykyaikaisia telttoja, kamiinoita ja kenttäkeittiöitä ei tietenkään ollut ja asutus oli hyvin harvaa ja kansa köyhää. Lääkintähuolto oli alapuolella arvostelun ja kenttäkuume niitti miehiä, kuten aina tuon ajan sodissa.

Kun venäläiset vuonna 1812 perääntyivät Moskovan taa ja itse polttivat vanhan pääkaupunkinsa, herätti se kansassa tyrmistystä. Oliko tuo perääntyminen häpeällistä vai ei?

Jälkeenpäin Kutuzovin strategiaa on kiitelty nerokkaaksi. Suuresti ylivoimaisen vihollisen voimat kulutettiin vähiin ja aloitettin sitten voitokas eteneminen.

Suomen armeijan ylipäällikön, kreivi Klingsporin maine on jäänyt toisenlaiseksi. Kuitenkaan ei hänen pääideansa ollut huono. Mikäli marssien rasittamat venäläiset olisi saatu loukkuun suomalaisten pääarmeijan eteen ja sitten aloitettu etelästä pihtiliike Viaporin 7000 miehen ja luvattujen englantilaisten 10000 miehen voimin -tarpeen tullen lahdentakaisin vahvistuksin- olisivat venäläisten mahdollisuudet selvitä olleet olemattomat.

Mutta kävi niin kuin kävi. Monella tavalla toisin olisi voinut käydä, mutta mikäli Suomen kohtaloa ei suurvaltojen kesken olisi määritelty uudelleen, olisi se joka tapauksessa ennen pitkää joutunut Venäjälle. Kysymys kuitenkin kuuluu: ehdoitta vai edullisin ehdoin?

Aluksi näytti, että Suomen valloituksessa kyseessä on pelkkä läpihuutojuttu, myös jäniksen metsästykseksi nimitetty. Suomen armeija oli näyttänyt osaavansa vain perääntyä.

Kun vastahyökkäys sitten alkoi ja venäläiset joutuivat perääntymään aina Juvalle saakka, alkoi kuulua toinen ääni kellossa. Pohjois-Karjalassa ja muuallakin talopojat nousivat sissisotaan, joka toi etsimättä mieleen samanaikaiset Espanjan tapahtumat, kuten sotaan osallistunut Faddei Bulgarin muistelmissaan toteaa.

Helpoin tie päästä pälkähästä oli luvata vastustajalle paremmat ehdot, mikäli tämä lopettaisi vastarinnan. Niinpä keisari lakkasi puhumasta Suomen liittämisestä maakuntana Venäjään ja lupasi sen sijaan suuriruhtinaskunnalle erillisen valtiollisen aseman, kuten Sprengtporten ja monet jo ennen häntä olivat kaavailleet.

Savon jääkäreihin tämä ei tehonnut, he jatkoivat taistelua vielä Sen jälkeen, kun muu Suomi oli vannonut uskollisuudenvalan. Itse asiassa monet jäivät Ruotsiin vielä rauhanteon jälkeenkin ja palvelivat kahdessa pataljoonassa, jotka oli sijoitettu Gävleen ja Uumajaan ja jotka lakkautettiin vasta tammikuussa 1810. Jotkut taistelivat vielä kruununperijä Kaarle Juhanan alaisina Euroopassa.

Kaksi Sulkavan komppanian jääkäriä, Örn ja Spets, jotka olivat sodan aikana saaneet urhoollisuusmitalin, kerjäsi vuonna 1810 Tukholman kaduilla rahaa matkustaakseen kotiin.

Kaiken kaikkiaan, miehistöön kuuluvat Suomen sodan veteraanit nousivat kotimaassaan huomion kohteeksi vasta Runebergin julkaistua ”vänrikkiensä” ensimmäisen osan vuonna 1848. Upseerit olivat saaneet pitää virkatalonsa ilman palvelusvelvollisuutta, mutta miehistön osa oli kurjempi.

Täytyy joka tapauksessa antaa täysi tunnustus noille suomalaisille -ja tässä tapauksessa siis erityisesti savolaisille- amatöörisotilaille, jotka olivat pystyneet niinkin suurella menestyksellä taistelemaan venäläisiä, Euroopan sotakentillä karaistuneita ammattisotilaita vastaan.

Nelsson esittää taistelutaidon, ”mestaruuden” synnyn kehityskertomuksena, joka johti yhä parempiin suorituksiin. Vasta Uumajan bakkanaalissa eli viinavaraston tyhjennyksessä keväällä 1809 savolaisten kantti petti. Mutta vielä sen jälkeen se näyttää palautuneen. Hämmästyttävän moni jaksoi jatkaa palveluksessa vielä rauhanteon jälkeen. Ehkä myös mahdollisuuksien armeijan ulkopuolella katsottiin olleen vähäiset.

 

Kuvituskuvat:
Suomalaisia sankareita lI, Ivalo, Wilkuna. Sulkavan Kaipolan Kansakoulun Oppilaskäsikirjaston julkaisu No 747 vuodelta 1957 kertoo Uumajan sankarista J.Z. Dunckerista pitkän ja kuvitetun tarinan Santeri Ivalon kirjoittamana.