Aleksanteri I (1777 – 1825?)

 

Aleksanteri I (1777 – 1825?)

 

Aleksanteri nousi Venäjän keisariksi vuonna 1801, kun salaliittolaiset olivat murhanneet hänen isänsä, keisari Paavalin.

Napoleonin sodissa Aleksanteri taisteli ensin Napoleonia vastaan, mutta solmi sitten hänen kanssaan liiton Tilsitissä vuonna 1807. Se oli hyvin epäsuosittu Venäjällä, koska se tukahdutti maalle tärkeän Englannin-kaupan.

Napoleonin kanssa Aleksanteri sopi Tilsitissä, että pakottaisi myös Ruotsin Englannin vastaiseen kauppasaartoon, mannermaansulkemukseen. Korvaukseksi sodasta Aleksanteri riisti Ruotsilta koko Suomen, mihin Napoleon häntä kehottikin. Tähän johtanut Suomen sota vuosina 1808-1809 oli Venäjän hovipiireissä hyvin epäsuosittu. Niin sanottu isänmaallinen sota Napoleonia vastaan vuonna 1812 ja sen jälkeen suoritettu hyökkäys Pariisiin saakka olivat sen sijaan suosittuja, vaikka tavattoman raskaita.

Ruotsin lepyttämiseksi vaarallisessa tilanteessa Napoleonin hyökätessä Aleksanteri solmi Ruotsin kruununperijän, entisen Napoleonin marsalkan Bernadotten kanssa Turussa vuona 1812 sopimuksen, jossa Ruotsi sitoutui neutraliteettiin eikä pyrkinyt saamaan enää itselleen takaisin Suomea.

Suomalaisten kiinnittämiseksi uskollisuuden sitein Venäjään Napoleon sitoutui Porvoon valtiopäivillä (lantdag) vuonna 1809 pitämään voimassa Ruotsin vallan aikaiset lait ja salli Suomeen järjestettävän oman keskushallinnon.

Vuonna 1812 Aleksanteri erityisesti Venäjän palvelukseen siirtyneen G.M. (Kustaa Mauri) Armfeltin myötävaikutuksella palautti Suomen suuriruhtinaskunnan yhteyteen siltä Uudenkaupungin (1721) ja Turun (1743) rauhoissa riistetyt alueet eli niin sanotun Vanhan Suomen. Tämä oli osa Suomen suunnan turvaamiseen tarkoitettua lepytysprosessia. Raja tuli jälleen Rajajoelle.

Venäläisen A.N. Saharovin tulkinnan mukaan Aleksanterin huomattavan liberaali politiikka Suomeen nähden liittyi siihen, että hän halusi luoda myös Venäjälle liberaalin hallinnon ja käytti Suomea koekenttänä. Pian Aleksanteri kuitenkin luopui liberaaleista ajatuksista ja kehittyi uskonnolliseksi mystikoksi.

Suomessa ns. Vanhan Suomen puollella Aleksanteri vieraili tarkastamassa rajan linnoituksia vuonna 1803. Venäjään liitetyssä suuriruhtinaskunnassa Aleksanteri suoritti suuren, Ouluun saakka ulottuneen kiertomatkan vuonna 1819 ja saavutti kaikkialla valtavan kansansuosion.

Aleksanterin kuolema Taganrogissa vuonna 1825 on yhä hämärän peitossa. Sitkeä perimätieto väittää, ettei hän kuollutkaan, vaan siirtyi vaeltavaksi hengenmieheksi (strannik) Siperiaan nimellä Fjodor Kuzmitš. Aleksanterin hauta Pietarin Pietarin ja Paavalin linnoituksen hautakirkossa on joka tapauksessa tyhjä.

Stedingk Pietarissa

 

Stedingk Pietarissa

 

А.Г. Брикнер, Война России со Швецией в 1788-1790 годах. URSS 2016 (1869), 299 s.

Curt von Stedingk teki uran myös Ruotsin Pietarin lähettiläänä heti Kustaa III:n sodan jälkeen. Entiset viholliset ottivat hänet avosylin vastaan. Vanhana hovimiehenä hän tuli korkeimmissakin piireissä suosituksi ja jatkoi  neuvotteluja mahdollisuuksista Turun rauhan rajan muuttamiseksi erityisesti Savonlinnassa.

Aleksandr Gustavovitš Brikner (Alexander Brückner 1834-1896) oli arvostettu saksalais-venäläinen historioitsija, joka kirjoitti muun muassa Pietari Suuren ja Katariina Suuren elämäkerrat. Hänen kirjoittamansa Kustaa III:n sodan historia on myös laatutyötä, kuten Leopold Ranken oppilaalta sopii odottaakin.

Tämä Briknerin teos eroaa useimmista suomalaisista ja ruotsalaisista alan teoksista siinä, että venäläinen ja yleensäkin suurpoliittinen näkökulma on siinä hyvin vahvasti esillä. Sitä paitsi kirjoittaja hallitsee hyvin hovin ja ylimystön keskinäisten suhteiden kiemurat ja esittää paljon herkullisia anekdootteja suorina lainauksina.

Brikner on käyttänyt myös Curt von Stedingkin (1746-1837) tuottamaa materiaalia. Tämä Ruotsin Pommerissa syntynyt sotilas ja hovimieshän loi hyvin poikkeuksellisen ja kiinnostavan uran, joka vei hänet Yhdysvaltojen vapaussotaan Ranskan joukoissa ja sitten Savon prikaatin komentajaksi Kustaa III:n sodassa.

Kustaa III:n sodassa Stedingkin nimiin pantiin kaikki Savon voittoisat operaatiot, Porrassalmesta Parkumäelle. Sulkavalla, Partalan hovissa Stedingk piti päämajaansa vuosina 1789-1790. Paikka sijaitsi hieman selustassa, turvassa laivastojen nopeilta iskuilta ja sieltä oli hyvät yhteydet sekä pohjoiseen että etelään.

 Sodan jälkeen Stedingk toimi Ruotsin suurlähettiläänä Pietarissa vuosina 1790-1808. Sodassa Napoleonia vastaan hän oli Kaarle Juhanan lähin mies ja edusti Ruotsia Pariisin rauhaa solmittaessa vuonna 1814. Vielä vuonna 1837 Stedingk edusti Ruotsia Nikolai I:n kruunajaisissa. Hänet oli vuonna 1811 korotettu Ruotsin viimeiseksi sotamarsalkaksi.

Brikner kuvaa kirjassaan kiintoisasti sitä, miten Stedingk otettiin vastaan Pietarissa heti sodan jälkeen. Tunnetustihan hän siellä muun muassa neuvotteli ruhtinas Potjomkinin kanssa vanhan ja kiistanalaisen Turun rauhan rajalinjan (1743-1812) täsmentämisestä yrittäen saada edes Savonlinnan takaisin Ruotsille.

Tuolloin Potjomkin otti esille jo aiemmin esittämänsä idean siitä, että rajaseudun savolaiset olisi siirrettävä valtakunnan muihin osiin, ensi sijassa tietenkin Krimille ja Novorossijaan, joiden asuttaminen tuli juuri tuolloin päiväjärjestykseen. Ilmeisesti tämä ajatus kariutui Katariinan vastustukseen (ks. Vihavainen: Haun potjomkin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Värälässä rauha oli itse asiassa solmittu melkoisin myönnytyksin puolin ja toisin, vaikka mitään alueellisia muutoksia ei tehty. Myönnytykset koskivat Ruotsin puolelta rauhan solmimista ilman Turkin suostumusta, mihin oli sitouduttu ja Venäjän puolelta luovuttiin toimimasta Ruotsin aatelisvaltaisen hallitusmuodon takaajana, kuten aiemmissa rauhoissa oli määrätty.

Suurpoliittiset paineet Preussin suunnalla antoivat vauhtia Katariinalle ja Ruotsin rahat olivat vähissä, vaikka Preussi ja Englanti olivat sitä tukeneet Turkin lisäksi. Sota syö rahaa loputtomasti.

Kuten tiedetään, rintamilla upseerit kohtasivat hilpeissä merkeissä rauhanviestien saavuttua ja ryyppäsivät reippaasti yhdessä. Vain hetkeä aiemmin olivat Stedingkin joukot vielä valmistautuneet hyökkäykseen Puumalan Pirttimäellä ja Suomenlahdella oli Ruotsinsalmen tappiostaan katkera Nassau-Siegenin prinssi jo aloittanut siirtymisen uuteen hyökkäykseen.

Viime mainittu herra oli muuten sangen värikäs persoona, joka oli toiminut Ranskassa ja Espanjassa niin jalkaväen kuin ratsuväen komentajana, seilannut Bougainvillen kanssa maapallon ympäri, vietellyt matkalla Tahitin kuningattaren ja -kuten kerrotaan- taistellut tiikereitä vastaan Afrikassa paljain käsin.

Koska Afrikassa ei edes ole tiikereitä, lienee kerskuriksi mainitun Nassaun tarinat otettava suolahiukkasen kera, mutta ainakin hän oli menestynyt loistavasti soutulaivaston komentajana sekä Turkin sodassa että Ruotsinsalmessa vuonna 1789.

Vuonna 1790 hän kärsi Ruotsinsalmessa rökäletappion, mutta ei näytä menettäneen sisuaan. Vaikka Venäjän saaristolaivasto mainitun taistelun tuloksena suorastaan hävitettiin, sai prinssi murheelliselta Katariinalta ansioistaan vielä kultaisen miekan briljanttien kera. Siihenkin hän oli tyytymätön, kertoo Stedingk Briknerin mukaan.

Briknerin sanatarkasti siteeraamissa Stedingkin raporteissa hänen saapumisestaan Pietariin kerrotaan vastaanoton olleen suorastaan sydämellinen alusta pitäen. Jo Haminassa kenraali Numsen kutsui suurlähettilään illalliselle, jossa tämä kohtasi myös ”ystäväni paroni Schultzin, joka oli tapaamisesta erittäin iloinen”.

Ei liene mahdotonta, että kyseessä olisi ollut Wilhelm Schultz von Ascheraden, joka oli vuonna 1789 vallannut Sulkavan ja sitten taistellut huonolla menestyksellä Stedingkin savolaisia vastaan Parkumäellä. Hänhän oli sieltä haavoittuneena siirtynyt selustaan, saanut joka tapauksessa ylennyksen ja tullut vuonna 1791 Viipurin ylikomendantiksi.

Viipurissa Stedingkiä odotti häntä varten varustettu huoneisto ja sinne komendantti tuli häntä tapaamaan. Pietarissa suurlähettiläs tapasi illalisella kreivi Saltykovin luona miltei kaikki äskeiset viholliset: Denisovin, Bergmanin, Apraksinin, Suchtelenin, Güntselin, Eulerin ja ”vanhan, rehellisen Delwigin, joka kyyeleet silmissä puhui Teidän Majesteetistanne (Kustaa III:sta)”.

Myös Nassau prinssin Stedingk kohtasi kadulla ja tämä oli tapaamisesta riemuissaan ja saapui sitten vielä vierailulle suurlähettilään luo. Stedingk tapasi myös ruotsalaista sukua olevan kenraali Igelströmin, joka oli ollut Venäjän edustajana Värälässä neuvostelemassa rauhasta ja myös toiminut mm. Simbirskin ja Ufan käskynhaltijana ja värvännyt sieltä Kustaa III:n sodan rintamalle baškiireja, jotka taistelivat jousella ja nuolilla aseistettuina. Kustaan sodan jälkeen hänestä tuli Venäjän Ruotsin lähettiläs. Serafiimiritarikunnan jäsenenä hän sai myös vaakunansa Riddarholmin kirkkoon.

Kenraalit juoruilivat Pietarissa toisistaan, eivätkä keskinäiset suhteet olleet oikein hyvät. Erityisesti Nassaun prinssiä kohtaan oli nurjamielisyyttä. Kustaa-kunkinkaan rohkeutta entiset viholliset sen sijaan kiittelivät ja kehuivat myös ruotsalaisia upseereita. Sotilaiden he arvioivat olleen molemmin puolin yhtä hyviä, mutta ruotsalaiset upseerit olivat parempia.

Tästä tulee mieleen, miten G.M Armfelt joutui hieman myöhemmin pöytäseuraksi marsalkka Suvoroville, joka ylisti Ruotsin sotilaita: hän, Suvorov oli venäläisineen lyönyt vain turkkilaisia, saksalaisia ja ranskalaisia, mutta Ruotsin armeija oli löylyttänytkin venäläiset ja oikein kunnolla!

Tällaiset pöytäpuheet ovat oma genrensä, jota ei suinkaan pidä ottaa ihan vakavissaan. Vodkan kyytipojaksi kuuluu kertoa jokin mehevä sutkaus, jotta kaikki voivat hyvillä mielin napata snapsinsa. Toki Armfelt kertoi Suvorovin myös ylistäneen Kaarle XII:a, jolta hän näyttää oppineen keskeisiä ideoita.

Mutta mitä tulee Stedingkiin, hän tapasi tietenkin komean paraativastaanoton merkeissä myös Katariinan, jonka kättä vanha hovimies aluksi unohti suudella, mutta ymmärsi sitten kreivi Ostermanin viittauksesta mitä tuli tehdä. Keisarinna kertoi kuninkaalle viestitettäväksi olevansa hyvin tyytyväinen rauhaan ja myös Stedingkiin Ruotsin edustajana.

Sodan jälkeen olivatkin vuorossa heti liittoneuvottelut Venäjän ja Ruotsin välillä Ranskaa vastaan. Kustaa vaati suuria apurahoja armeijalleen ja sen lisäksi vielä itselleen henkilökohtaisesti huomattavia summia velkojensa maksuun. Jotakin hän lienee saanutkin.

Ainakin kansa sai aiheen iloita rauhasta, sota oli vaatinut Briknerin laskelmien mukaan Ruotsilta 900 upseerin ja 20000 sotilaan hengen. Jussi T. Lappalainen pitää esitettyä nolin 50000 suomalaisen ja ruotsalaisen sodan uhrin määrää suunnilleen oikeana.

 Nyt sodan jälkeen ei pelkästään palattu normaalioloihin, vaan lisäksi saatiin ostaa Suomen satamista nälkäiselle ja sodan kurittamalle kansalle tullittomasti venäläistä viljaa.

Näinhän oli tapahtunut myös jonkin aikaa ennen sodan syttymistä Suomessa vallinneiden katovuosien lievittämiseksi. Siitä Katariina olikin saanut kansan suussa nimityksen ”Jauho-Kaisa”.

 Kun Kustaa pakotti hänet sotaan, hän suuttuneena muisteli tätäkin asiaa: eihän hän ollut Ruotsille tehnyt muuta kuin hyvää. Mutta suurpolitiikka oli tuohonkin aikaan häikäilemätöntä. Koalitiosta toiseen siirryttiin ilman ilmeisiä tunnonvaivoja ja sodan jälkeen Katariina lakkasi kirjeenvaihdossaan sättimästä serkkuaan Kustaata.

Erona nykyisiin aikoihin oli sentään herrasväen -upseerien- väliset kollegiaaliset suhteet. Ruotsin ja Venäjän armeijoissa suuriosa upseeristoa edustikin samaa kulttuuria ja usein jopa samoja balttilaisia aatelissukuja. Kieliongelmia ei ollut ja usein oltiin sukulaisiakin.

Stedingk ei kuuluut balttilaisiin paroneihin, mutta edusti sen sijaan aikakauden ammattisotilastyyppiä, joka sujuvasti siirtyi rintamalta toiselle. Hänen kirjeenvaihtonsa, joka on nyt digitoituna saatavissa Kansallisarkiston kokoelmissa, on etupäässä kirjoitettu ranskaksi.

Saltykov, Ivan Petrovitš (1730-1805)

 

Saltykov, Ivan Petrovitš (1730-1805)

 

Ivan Saltykov oli venäläinen sotilas, joka urallaan kohosi kenraalisotamarsalkaksi. Hän oli Venäjän Suomessa taistelevan armeijan ylipäällikkönä vuonna 1790.

Saltykov osallistui Seitsenvuotisen sodan taisteluihin ja kohosi kenraalimajuriksi. Ensimmäisessä Turkin sodassa sai urhoollisuudesta harvinaisen toisen luokan yrjönristin ja timanteilla koristetun kultaisen miekan. Hänet myös korotettiin täydeksi kenraaliksi (general en-chef).

Vuonna 1788 Saltykov meni uuteen Turkin sotaan, mutta keväällä vuonna 1790 keisarinna Katariina II nimitti hänet Suomessa olevien joukkojen komentajaksi. Ansioistaan tässä sodassa hänelle myönnettiin Venäjän korkein kunniamerkki, Pyhän Andreaksen risti.

On väitetty, että Saltykov kunnostautui pikemminkin rohkeudellaan, kuin johtajankyvyillään, joihin A.V. Suvorov suhtautui skeptisesti. Riitauduttuaan Rumjantsevin kanssa Saltykov erosi palveluksesta, mutta keisari Paaavali kutsui hänet takaisin ja hän toimi mm. ratsuväen tarkaastajana ja Moskovan sotilaskuvernöörinä.

Saltykov oli yksi Venäjän rikkaimmista miehistä ja noudatti ylellistä elämäntapaa, josta tuli kuuluisaksi. Hänen palatsissaan katettiin pöytä joka päivä kuudellekymmenelle hengelle. Hänellä oli myös oa teatteri ja hänen metsästysseurueensa olivat suuria.

Kuollessaan Saltykov jätti pojalleen 16000 maaorjaa, joista 200 henkeä palvelijoita. Velkoja poika peri 2,8 miljoonaa ruplaa. Rupla oli tuohon aikaan aika iso raha, jolla sai vielä 1700-luvun lopulla ämpärillisen vodkaa (n. 12 l.). 1800-luvun alussa sen arvo oli jo jonkin verran laskenut.

 

Venäläinen wikipedia.

Otto Henrik von Fieandt (1762 – 1823)

 

Otto Henrik von Fieandt (1762 – 1823)

Savolainen upseeri. Kustaan sodassa taisteli kapteenin arvoisena. Osallistui Anjalan liittoon ja tuomittiin kuolemaan, mutta armahdettiin. Suomen sodassa komensi joukkoja mm. Perhossa ja Karstulassa ja vielä vuonna 1809 Ruotsin puolella. Ylennettiin vuonna 1810 armeijasta erotessaan everstiksi.

Runebergin mukaan von Fieandt oli juureva maalaisupseeri, joka puhui ”vahvaa suomea” ja pukeutui omien lampaiden villoista kudottuun sarkaan.

Ristiinasta oli mies,

Otto Fieandt, hänpä ties

antaa muille käskyjänsä

ollen vanhin veljistänsä.

Sodass' oli tosiaan

everstiluutnantti hän vaan;

armeijass' ois olla suotu,

jos ois tottelemaan luotu.

Mut hän piti päänsä ain',

omaa tietä kulki vain.

Totellut ei sanaa toisen,

sai siis joukon erikoisen.

Entä näkö? Pukunaan

harmaa lievetakki vaan,

tehty kotikankahista,

villat kotilampahista.

Päässä isän hattu on,

kulunut ja nukaton,

peru saatu Lappehelta,

vaarin kuolintanterelta.

Talvin lammasnahkaset

väljät, varsin lyhyet,

pikisaumasaappaissaan

näin hän johti joukkoaan.

Von Fieandt myös tupakoi alinomaa ja heilutteli tavan takaa piiskaa, jota saivat maistaa sotilaat, jos toiminta oli liian verkkaista:

Tapella hän kyllä tais,

huoli viis, ken voiton sais,

innon vain pyys' saada voimaan,

siihen ruoska valmis soimaan.

Kiireeseen ei Suomen mies

ole luotu, sen hän ties;

miehuutt' ei, vaan tapaa moitti,

vauhtia siis auttaa koitti.

…

miehensä sai janahan,

pajunetit tanahan,

ryntäs joukkoon taajimpahan,

oli niinkuin kotonahan,

haastoi vahvaa suomeaan,

huusi niinkuin niitullaan,

kiitti, laitti, mitä milloin,

töllistää ei saatu silloin

Toki kenraali Vlastov kolminkertaisella ylivoimallaan voitti Karstulassa ja von Fieandtin joukkojen oli peräännyttävä. Runeberg maalailee, että silloin häneltä unohtui tupakointikin eikä piiskaakaan enää napsahdellut saappaanvarteen.

Suomen sodassa von Fieandt komensi myös ruotujakoista Puumalan komppaniaa, jossa sotamiehet numeroilla 89-129 olivat sulkavalaisten ruotujen asettamia ja niitä oli siten tuossa komppaniassa noin kolmasosa.

Toukokuussa komennettiin K. Grotenfeltin pataljoona majuri O.H. von Fieandtin tueksi Hämeeseen vahvistamaan pääarmeijan vasenta siipeä.

Taistelut olivat kovia ja alun menestysten jälkeen Fieandtin joukot olivat yleensä huomattavankin alivoimaisia ja tappiot suuria.

Fieandtin sotapäiväkirjat ovat netissä ja kuvaavat kiintoisasti taistelujen vaiheita (https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/1354390…).

10.7. Fieandt menetti Kokkonevan taistelussa liki parisataa miestä ja 21.8. Karstulassa V.-M. Syrjön mukaan peräti yli viisisataa. Joka tapauksessa von Fieandtin joukot sitoivat pari kertaa suuremman määrän venäläisiä ja saavutustensa ansiosta von Fieandt korotettiin everstiluutnantiksi.

Jo kesäkuussa kaatui 3 Puumalan komppanian miestä ja 3.7. Lintulahden taistelussa Puumalan komppanian miehistä kaatui 2 , joutui vangiksi 7 ja karkasi 2. Karstulassa, jossa suomalaisten menetykset olivat 7 upseeria ja 305 sotamiestä, menetti Puumalan komppania 3 miestä kaatuneina, 3 vankeina ja 3 karanneina.

Ankaran marssin oloissa kurikin alkoi rakoilla ja syys-lokakuussa karkaamisia oli 9 tapausta ja kuolemia kaksi.

Sen jälkeen Puumalan komppania yhdistettiin Sandelsin joukkoihin, jotka olivat menestyneet Savossa. Koljonvirran taisteluun joukko ei ehtinyt, mutta otti kyllä osaa Iisalmelle tehtyyn yölliseen hyökkäykseen 10.-11.11. Tässä taistelussa kaatuivat komppanian molemmat, urhoollisiksi tunnetut vääpelit Schatelowitz ja Procopé. Ainakin kaksi miestä haavoittui, kaksi joutui vangiksi ja kahden arvellaan karanneen.

Grotenfeltin laskelmien mukaan komppania hupeni näin vähitellen siihen määrään, että vuoden vaihteessa, kun Suomen raja ylitettiin, oli pois rivistä joutunut jo 63 miestä ja vain 48 ruotusotilasta ja varaväen miestä astui länsirajan yli.

Koska savolaisten, puolustuksen ydinjoukon määrä oli muutenkin tasaisesti kutistunut, muutettiin Savon prikaati 29.3.1809 Savon 1. kenttäpataljoonaksi (Savolaks I:sta fältbataljon). Siihen kuului miehiä Puumalan ja Juvan komppanioista ja päällystössä olivat mm. Ladau, luutnantti Reiher Tiittalasta, ja vänrikki Kruse. Sulkavalaiset olivat siis ilmeisesti hyvin edustettuina.

Kesällä 1809 tämä yksikkö puolusti vielä Ruotsia, vaikka Suomi oli jo Porvoon maapäivien päätöksellä liittynyt Venäjään, mutta rauha oli yhä solmimatta.

16.10.1809 katselmuksessa oli Puumalan komppanian miehiä yhä 23 (varaväkeä ei nyt laskettu). Osa miehistä suoritti vielä vartiopalvelusta suomalaisen kenttäpataljoonan riveissä. Toinen samanlainen oli Uumajassa. Molemmat pataljoonat hajotettiin tammikuussa 1810.

Grotenfelt laskee, että Puumalan komppanian 111 miehestä 29 eli 27% ammuttiin kuoliaaksi tai kuoli tauteihin sodan aikana. Vangiksi joutui 28 ja karanneiksi ilmoitettiin 26. Uumajassa oli rauhan solmimisen jälkeen 28 miestä. Kotiin palanneiden määräksi arvelee kirjoittaja noin 74.

Ossian Grotenfelt, Puumala kompanis historia under 1808-1809 års krig. Historiallinen arkisto XXI,II, 4.

 

Kustaa IV Adolf

 

Kustaa IV Adolf

Kustaa IV Adolf oli Ruotsin hallitsijana vuosina 1792-1809. Kustaan alaikäisyyden aikana vallassa oli vuoteen 1796 saakka holhoojahallitus, jota johti suomalainen Kustaa Adolf Reuterholm. Kuningas syöstiin vallasta vuonna 1809, minkä jälkeen hän asui ulkomailla ja kuoli Sveitsissä vuonna 1837.

Kustaa III:n ”eriksgata” Suomessa vuonna 1775 oli aikoinaan ollut menestys (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search…) ja myös Kustaan sodan aikana kansa aina osoitti jopa Sodan takia paljon kärsineessä Savossa suosiotaan kuninkaalle, samaan aikaan, kun aatelistossa kyti kapinamieliala.
Kustaa III:n poika ja seuraaja Kustaa IV Adolf toisti isänsä esittäytymismatkan vuonna 1802.

Luonteeltaan tosikko ja kuivakas uusi kuningas oli monessa suhteessa isänsä vastakohta eikä herättänyt yleensä toisissa ihmisissä sympatiaa. Hän oli pedanttinen ulkoisiin seikkoihin takertuja, jota kiinnostivat enemmän uudet -aivan epäkäytännölliset- univormut ja peruukit, kuin ajan aatteet ja uudet näkemykset.

Silti kuningas oli Suomessa suosittu, kuten aikalaiset todistivat (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=alopaeus).

Kun kuninkaan vierailusta ilmoitettiin, vaadittiin samalla varaamaan seurueelle 2000 hevosta, mikä oli tavaton rasitus köyhän maan talonpojille.

Tässä luvussa olivat sentään mukana vaihtohevoset ja ainakin Savoon kuningas saapui ”vain” 236 hevosen vetämässä saattueessa, jossa oli mukana mm. keittiö- ja kellarivaunu, kuningasparin vuoteet sekä tietenkin lukuisasti muita arvohenkilöitä, sotilaita, kokkeja, musikantteja ja niin edelleen.

Kuningas osasi suhteellisen hyvin suomea, jota oli hänelle opetettu lapsesta saakka ja tämä takasi kansansuosion. Hän tarkasti etenkin sotilaalliset kohteet, linnoitukset ja yksiköt. Savossa hän seurasi Savon prikaatin harjoituksia Mikkelissä ja huomautti sotilaiden paikatuista housuntakamuksista, joille viholliset nauraisivat. Tähän vastattiin, ettei vihollinen koskaan näkisi Savon prikaatin miesten selkäpuolta.

Haapaniemen kadettikoulussa Rantasalmella kuningas osallistui tutkinnon seuraamiseen ja korotti kadetit henkilökohtaisesti upseereiksi. Kaiken kaikkiaan kuningas oli sotilaalliseen puoleen tyytyväinen.

Konfliktin Venäjän kanssa kuningas sai aikaan vaatiessaan Kymijoen Ahvenkosken sillan maalattavaksi kokonaan Ruotsin värein. Venäläiset maalasivat sen jälkeen sillan uudelleen ja lopulta tultiin aseella uhkaamisen asteelle.

 ”Pensselisota” ei sentään johtanut vihollisuuksien aloittamiseen, mutta kiristi kyllä maiden suhteita, jotka siis olivat aika kylmät, kun Aleksanteri I seuraavana vuonna 1803 tarkasti raja-aluetta, käyden mm. Telakanavalla.

Suomen sotaa (1808-1809) on usein pidetty Kustaa IV:n fanatismin ja suuruudenhulluuden aiheuttamana. Hän ei suostunut mihinkään kompromisseihin Napoleonin kanssa eikä siis myöskään Ranskan vaatimaan liittymiseen Englannin vastaiseen mannermaansulkemukseen.

Toisaalta kauppa Englannin kanssa oli Ruotsille elintärkeä ja Englannin laivaston voi odottaa kaappaavan Ruotsin kauppalaivan ja kenties myös sotalaivaston, kuten se teki Tanskassa, mikäli jouduttaisiin konfliktiin. Kenties se jopa polttaisi Göteborgin tai Tukholman, kuten se oli polttanut Kööpenhaminan.

Suomen sodan aikana Ruotsi auttoi Suomen armeijaa varsin rajoitetusti ja suoritti pari surkeaa ja epäonnista maihinnousua Turun tienoille ja Pohjanmaalle. Vihollinen sen sijaan tunkeutui lopulta jopa Länsipohjaan, jossa Suomen armeija vielä puolusti valtakuntaa.

Runeberg antaa Kustaa IV Adolfista sangen pirullisen kuvan todellisuudesta irronneena pellenä:

Kuningas silloin virkkoi,

vakaana lausui näin:

"Suomessa armeijamme

käy yhä taaksepäin;

toiveemme Klingsporista

on tyhjiin rauennut,

ja Viapori mennyt,

se pylväs kaatunut."

 

 Sen sijaan, että olisi tehnyt jotakin todellista ja vaikkapa yrittänyt saada Englannin lupaamat 10000 miestä nousemaan maihin Suomessa, kuningas haetutti vain Kaarle XII:n puvun ja pasteerasi sitten sankarikuninkaan asussa ja kehotti kertomaan asiasta koko maailmalle:

"Kahdennentoista Kaarlen

nyt kintaat otamme,

sen miesnä, kuninkaana

me tehdä tahdomme,

tuon suuren urhon miekan

vyöllemme sidottaa,

kuin hänkin hämmästyttää

velttoa maailmaa."

 

Vain kolme kuulijaa sai lopulta hämmästellä tätä esitystä:

Ei tiedä aikakirjat,

hän saiko muuttumaan

teollaan uljahalla

asiat Suomenmaan:

vaan hämmästyipä kyllä

läheinen maailmans',

Karl Lagerbring, Toll marski

ja Piper kreivi kanss'.

 

 

 

 

Totta ainakin on, ettei kuningas ollut perillä asioiden tilasta, kun hän kauas pohjoiseen perääntyneelle ja surkeassa tilassa olevalle Suomen armeijalle suvaitsi ilmoittaa, että olosuhteiden tähden upseerit oli nyt vapautettu puuteroimasta peruukkiaan päivittäin…

Joka tapauksessa Kustaa IV Adolf leimattiin opposition taholta järkensä menettäneeksi ja syöstiin valtaistuimelta keväällä 1809. Kaappauksen johdossa oli suomalainen kenraali Adlercreutz. Uudeksi kuninkaaksi tuli Kustaan veli, Södermanlannin herttua Kaarle hallitsijanimellä Kaarle XIII.

 

Katariina ja Potjomkin Kustaan sodasta II

 

Katariina ja Potjomkin Kustaan sodasta II

 

Keisarinna Katariina kirjoitti Krimillä olleskelevalle rakastajalleen, ruhtinas Potjomkinille ahkerasti Kustaan sodan edistymisestä ja kyseli neuvoja. Hän huolehti kovin myös ruhtinas Potjomkinin terveydestä, eikä hänen omansakaan ollut aina oikein hyvä Kustaa III:n sodan aikana.

Potjomkin lopetti aina välillä kirjeensä sanoen olevansa yhä hengissä. Hänhän kuoli sitten vuonna 1791. Häntä vaivasi muun muassa kivulias kihti -kipeä varvas. Katariina epäili, että häneltä kätketään totuus ja kysyi, eikö ruhtinas itse asiassa ollutkin saanut varpaaseensa kuulan. Hänen vieressään ollut upseerihan oli hiljattain haavoittunut ja silloinhan sekin olisi voinut tapahtua.

Varmuuden vuoksi Katariina lähetti koko apteekkinsa, kuten hän asian ilmaisi, Potjomkinille. Itse Katariina joutui välillä vuoteenomaksi sappikivikohtauksen takia ja kärsi myös Pietaria koettelevasta helleaallosta, kun lämpötila nousi aina 40 asteeseen.

Ruotsalaisten laivojen tullessa Kronstadtin luo tulittamaan venäläisiä, haisi ruuti Pietarissa saakka ja Katariina sai aiheen todeta: Minäkin olen sitten haistanut ruutia! Myös Viipurin läpimurron aikoihin vuonna 1790 käytiin taisteluja sen verran lähellä, että ikkunat helisivät Kronstadtissa ja Oranienbaumissa, joissa keisarinna vieraili.

Serkkuunsa Kustaaseen Katariina oli sodan alkuvaiheissa niin suuttunut, ettei koskaan nimittänyt tätä korrektisti, vaan puhui ”kääpiösankarista” (fuflyg). Vasta sodan loppupuolella hän alkoi puhua Ruotsin kuninkaasta.

Vuonna 1788 Katariina kirjoitti, että Kustaan typeryydet ovat sanoin kuvaamattomia ja hänen valheensa ja parjauksensa loputtomia. Idioottimainen Ruotsin sota (duratskaja švedskaja vojna) tarjosi kyllä naurettavia kohtauksia ja se loppuisi ilmeisesti pian Ruotsin ja Suomen valtiopäivien ansiosta.

Venäjällä kansa oli yleisesti hyvin suutuksissaan Kustaalle, tiesi Katariina ja satoja vapaaehtoisia pyrki armeijaan päästäkseen tätä kurittamaan. Kuningasta haluttiin ruoskia (bit knutom).

Potjomkin oleskeli näinä vuosina etelässä, lähinnä Krimillä. Turkin kanssa käytävä sota oli suurimittaista, eikä sieltä liiennyt väkeä Suomen rintamalle. Myös Mustalla merellä toimi suuri laivasto, mutta syksyllä vuonna 1788 Katariina vielä haaveili siitä, että saisi Suomessa tilanteen hallintaansa ja voisi lähettää Itämeren laivaston Turkin vesille vielä samana syksynä.

Potjomkin kirjoitti merkille pantavasti Katariinalle 18.7. (vanhaa lukua), että hän oli aina sanonut, vaikka sitä kenties oli pidetty vitsinä, että kaikki suomalaiset (Venäjän puolella) oli hajotettava pitkin valtakuntaa ja koko alue tehtävä murroksin läpipääsemättömäksi. Silloin pääkaupunki olisi turvassa.

Tämä järjestely olisi Potjomkini mielestä ollut vaihtoehto kalliille linnoituksille, jotka imivät paljon väkeä, mutta olivat tehottomia. Kuten tiedämme, Potjomkin puhui asiasta myöhemminkin Savonlinnan seudun osalta ja saamme kiittää luojaamme siitä, ettei Katariina innostunut asiasta. Kyseessä ei siis tosiaankaan ollut mikään vitsi.

Mitä tulee Anjalan liittoon ja Liikkalan kirjeeseen, ne tietenkin ilahduttivat Katariinaa, mutta hän halusi toimia varovasti ollakseen pilaamatta lupaavaa asiaa. Suomessa ja Ruotsissa oli saatava valtiopäivät kokoon ja niiden kanssa voitaisiin sitten solmia rauha. Mikäli tukeuduttaisiin vain aatelistoon, saisivat kuningas ja aatelittomat siitä vain syyn käydä sen kimppuun ja syyttää epäisänmaallisuudesta. Niinhän siinä juuri kävikin.

Muuten suomalaisiin tuli suhtautua huomaavaisesti ja sotavankeja piti kohdella mahdollisimman hyvin ja päästää sitten takaisin kertomaan kokemastaan. Suomi piti yrittää eristää Ruotsista laivaston avulla ja keskittää kaikki voimat sen valloittamiseen. Sen jälkeen sille piti antaa uusi hallitusmuoto säilyttäen kaikki nykyiset edut. Sen lisäksi piti antaa uusia, jotta kaikki säädyt vakuuttuisivat uuden tilanteen edullisuudesta. Kaikki piti aluksi pitää salassa ja sitten vasta antaa manifesti, jonka sisällöstä Katariina lupasi kertoa myöhemmin.

Vuoden 1789 keväällä Potjomkin neuvoi lähettämään Suomeen kasakkakenraali Denisovin kasakoineen, ruotsalaisille kovin vihastuneet kasakat tekisivät siellä vaikutuksen. Katariina piti neuvoa erinomaisena. Denisov toimisi Sprengtportenin neuvojen mukaan, selitti Potjomkin.

Michelsonin sotaretki, joka tunnetusti suuntautui Kyyrön kautta Mikkeliin ja sieltä eteenpäin ja jota täydensivät Savonlinnasta ja Puumalasta tunkeutuvat osastot, alkoi hyvin, tiedotettiin Katariinalle.

Mikkelissä jokin meni pieleen, mutta pian asia korjaantui, kertoi Katariina Potjomkinille. Sanaa Porrassalmi ei tässä yhteydessä tullut esille eikä sitä muutenkaan mainita suppeissa venäläisissä tämän sodan esityksissä. Sen sijaan niissä aina mainitaan Kärnäkosken (Kernikoski) taistelu.

Myöskään Parkumäki ei esiinnyt Katariinan ja Potjomkinin kirjeissä, vaikka tuo taistelu hyvinkin ansaitsee venäjänkielisen nimen sraženije tai bitva, joilla kutsutaan suuria taisteluita. Kyseessä ei ollut vain paikallinen kahakka -stytška tai shvatka. Ruotsin kaikissa kirkoissa laulettiin tuon voiton kunniaksi Te Deum laudamus.

Sulkavan vallannut Schultz mainitaan sen sijaan kyllä ja hänen kerrotaan saaneen saaliiksi kuormaston ja vallanneen kenttävarustuksen ilmeisesti juuri Sulkavalla. Sittemminhän hän kärsi tappion Parkumäellä, jossa haavoittui. Hänet korvasi Savonlinnaan tukeutuvien joukkojen päällikkönä Rimski-Korsakov, mutta ei Schultz potkuja saanut, vaan ylennyksen ja kunniamerkin ja siirtyi pian Viipurin varuskunnan komentajaksi.

Loppuvuodesta 1789 haluttiin Suomessa olevien joukkojen komentajaa ehdottomasti vaihtaa, ettei sama junnaaminen jatkuisi loputtomiin. Musin-Puškin oli kelvoton vetelys eivätkä muut juuri sen parempia. Kuitenkin päätettiin kunnioittaa virkaikää ja ylipäälliköksi tuli Kubanilta saakka Saltykov ja hänen alaisikseen kenraaliluutnantit Igelström ja Anhaltin prinssi. Jälkimmäisestä Katariina piti kovasti ja oli murheissaan, kun tämä sitten Valkealassa haavoittui kuolettavasti.

Hyviä kenraalimajureita Katariina pyysi myös lähettämään ja toivoi, että niiden joukossa olisi muitakin kuin saksalaisia.

Suomessa vallitsevaa epäjärjestystä kuvasi Katariinan mielestä se, että hän oli itse joutunut lähettämään Savonlinnaan suolaa Pietarista. Hän oli lähettänyt myös lihaa, mutta se sijoitettiin Viipuriin, jossa se hyödyttömästi mätäni. Nykyisen komentajan alaisuudessa kenraalitkin hulinoivat ja juonittelivat vapaasti.

Keväällä 1790 Potjomkin arveli, että Suomesta voitaisiin hyvin irroittaa jalkaväkirykmenttejä ja palauttaa sinne Valko-Venäjältä tuodut. Väkeä Suomessa riittävästi, jos sitä vain osattiin käyttää. Katariina oli samaa mieltä: Suomessa olevat komentajat eivät osanneet sotia eikä Katariinakaan pystynyt heistä niin sanotusti uusia leipomaan kuin taikinasta.

Vuonna 1790 havaittiin, että kuningas Kustaa oli hyvin toimelias. Katarinan kuvauksen mukaan hän poukkoili kuin tuleen sytytetty kissa. Tallinnassa Ruotsin laivasto kuitenkin kärsi tappion alivoimaisia venäläisiä vastaan. Samaa vertausta Katariina käytti myös Kustaasta tämän ollessa laivastonsa mukana saarrettuna Viipurin edustalla: ruotsalaiset eivät levänneet, vaan tekivät maihinnousuja ja yrittivät saada muonaa ja vettä, mutta huonostihan se sujui ja kovasti karkailtiin.

Kun Ruotsin molemmat laivastot jäivät Viipurinlahden ”hiirenloukkuun” kesällä 1790, Katariina riemuitsi. Ruotsalaiset murtautuivat sieltä sieltä pois suurin tappioin, joita aiheutti muun muassa omien polttolaivojen kanssa toheloiminen. Kuningas kuitenkin hävisi venäläisten näkyviltä oudosti. Kun hänen laivansa vallattiin, hän olikin jo siirtynyt toiseen ja sama toistui vielä uudelleen.

Saatiin kuitenkin kaapattua jopa kuninkaan aamiainen, joka käsitti kuusi korppua, savustettua hanhea ja kaksi ryyppylasillista vodkaa. Kuninkaan veli, Södermanlannin herttua pakeni runneltuine laivoineen Viaporiin.

Voitto Viipurin taistelussa oli suurenmoinen, totesi Katariina ja oli oikeassa. Itse asiassa taistelua voi jopa pitää suurempanakin, kuin sen pian seurannutta jälkinäytöstä, joka oli Ruotsinsalmen toinen meritaistelu. Siinähän Nassau-Siegenin prinssin johtama Venäjän saaristolaivasto tuhottiin täysin.

Katariinan mielialaan uusi taistelu tietenkin vaikutti masentavasti ja pahimmaksi asiaksi hän mainitsi suuret ihmismenetykset. Sen jälkeen kun myrsky tuhosi Venäjän Mustanmeren laivaston, ei mikään ollut niin pahoin murtanut keisarinnan sydäntä.

Ruotsinsalmen taistelun jälkeen tehtiin pian Värälässä ilman rajanmuutoksia rauha, jonka siellä allekirjoittivat paroni Igelström ja kamarijunkkari Armfelt, siellä taistelleita kenraaleita molemmat.

 Katariina arveli, että vain hänen oman tiukkuutensa takia ei siellä tehty mitään myönnytyksiä turkkilaisten hyväksi. ”Prrr! ne polutšili” (prrr! eivät saaneet) kirjoittaa Katariina hieman kryptisesti, kuvaten ilmeisesti voimasanaa kyseisellä kirjainyhdistelmällä.

Rauhalla oli kansainvälistä merkitystä myös sikäli, että se Katariinan arvion mukaan myös kaiketi harmitti Preussin kuningasta, joka oli Katariinan kanssa samoilla apajilla jakamassa Puolaa. Siellähän kohdattiin jatkuvasti vastarintaa. Nyt Venäjällä oli kädet vapaana pohjolasta ja valmius puhua kovemmalla äänellä Puolassa.

Tässä kirjeenvaihdossa, joka sinänsä on hyvin kiinnostava, eivät toki monet Katariinan mielenkiinnon kohteet tai kaikki muutkaan tärkeät asiat tule lainkaan mainituiksi. Yksi sellainen on Katariinan masennus Kärnäkosken-Partakosken-Valkealan epäonnisten operaatioiden takia.

Venäläisten epäonnistunut hyökkäys Puumalan Pirttimäellä, jonka Katariina tiettävästi itse käski tekemään, oli kosto ruotsalaisille keisarinnan kaukaisen sukulaisen ja ystävän, Anhaltin prinssin kuolemasta Kärnäkosken taistelussa. Prinssin kuolema kyllä mainitaan kirjeenvaihdossa.

 

Lähde Katariinan ja Potjomkinin kirheenvaihto (Екатерина II. Екатерина Вторая и Г. А. Потемкин. Личная переписка - Электронная Онлайн Библиотека Лучших Книг – Скачать Бесплатно – TopLib.net ).

Katariina ja Kustaan sota. I osa.

 

Katariina ja Kustaan sota. I osa.

 

Katariina II ja Kustaa III:n sota

 

Keisarinna Katariina, Venäjän itsevaltias kävi myös Kustaa III:n sodan (1788-1790) aikana vilkasta kirjeenvaihtoa suosikkinsa ja rakastajansa Grigori Potjomkinin kanssa, jonka oli ansoistaan Krimin valloittamiseksi korottanut ruhtinaan arvoon (Potjomiin Tavritšeski). Kirjeenvaihto on jo kauan ollut tukijoiden (mm. M.M. Borodkin ja A.G. Brikner) käytössä. Nyt se löytyy myös netistä (Lib.ru/Классика: Екатерина Вторая. Екатерина Вторая и Г. А. Потемкин. Личная переписка (1769-1791).

Kirjeenvaihdossa Potjomkin säännönmukaisesti tituleerasi Katariinaa ”Kaikkeinarmollisimmaksi äitikullaksi ja hallitsijaksi” (vsemilostivejšaja matuška, gosudarinja) ja lopetti kirjeensä ilmoittamalla olevansa ”kuolemaan saakka teidän keisarillisen majesteettinne kaikkein uskollisin ja kiitollisin alamainen, ruhtinas Potjomkin”.

Katariina taas kutsui Potjomkinia yleensä sanoillla ”Ystäväni, herttainen ruhtinas Grigori Aleksandrovitš”. Silloin tällöin Katariina innostui lopettamaan kirjeensä sanomalla ”rakastan teitä hyvin, hyvin paljon” ja joskus hän kertoi lähettäneensä rakkaalleen turkin ja viinapullon lämmikkeeksi. Joskus käytettiin kirjeenvaihdossa molemmin puolin hiukan ranskaa, mutta yleensä aina venäjää, joka ainakin julkaistuissa dokumenteissa on varsin nuhteetonta, mikä ei aikoinaan hallitsijoillakaan ollut itsestään selvää. Esimerkiksi Fredrik Suuri kirjoitti kehnoa saksaa, mutta hyvää ranskaa.

Katariina ja Potjomkin menivät lopulta virallisestikin, joskin salaisesti naimisiin, mutta heidän suhteensa joka tapauksessa muistutti jo sitä ennen suuresti avioparin suhdetta. Kaikissa asioissa näkyi kirjoittajien luottamus toisiinsa, joskin Potjomkin joka sentään oli alamainen, osoitti joskus sanankäänteillään muistavansa asemansa.

Katariina teki ja pystyi tekemään itsenäisiä päätöksiä mistä tahansa asiasta, mutta melko usein hän kysyi Potjomkinin neuvoa. Sellainenkin asia kuin Suomen rintaman päälliköiden valinta näytti olleen hänelle hyvin vaikeaa ja sitä käsiteltiin aika kauan. Myöskään Potjomkin ei tuota pikaa halunnut asiaa päättää, vaan halusi ensin harkita.

Luonnehtiessaan kandidaatteja Suomen rintaman päälliköiksi Katariina ei säästänyt sanojaan: yksi oli saamaton, toinen oli hölmö, kolmas tyhmä ja itsepäinen ja neljäs jostakin syystä rohkeni suututtaa keisarinnan –”mikä kärpänen häntä lieneekään pistänyt”. Anhaltin prinssi Fredrik taas ei olisi halunnut muuta kuin ylipäällikön paikan tai menisi muuten istuttamaan kaaleja. ”Tervemenoa”, vastasi Katariina.

Vastaavia herkullisia repliikkejä tuossa kirjeenvaihdossa riittää. Esimerkiksi serkkuaan Kustaa III:a Katariina kutsui nimellä Fuflyg-bogatyr (ruma kääpiösankari) ja tokaisi joskus hänen olevan ” sekä karkea että typerä” (i grub i glup). Katariina myös kirjoitti pilkkanäytelmän Kustaa III:sta.

 Mutta serkku antoi joka tapauksessa keisarinnalle paljon ylimääräistä päänvaivaa hetkellä, jolloin oli paljon muutakin tekemistä ja asia ärsytti Katariinaa tavattomasti. Kun Ruotsin puolellakin sitten huomattiin, että rauha olisi nyt hyvä saada, täytyi kenraali Armfeltin todeta, ettei se helppoa olisi, kun ”akka on nyt pahoin suututettu”.

Olisiko Kustaa sitten voinut päästä tavoitteeseensa ja saada vaatimansa alueet? Katariina ei tunnustanut asiaa koskaan pelänneensä, vaan arveli, että tarpeen vaatiessa hän olisi voinut vetäytyä valtavan valtakuntansa syvyyksiin. Mitenkähän Kustaa olisi häntä kyennyt seuraamaan, kysyi keisarinnan retorisesti.

Siinäpä kysymys. Myös Napoleon esitti sitten parinkymmenen vuoden kuluttua Venäjän keisarille vaatimuksen solmia rauha ylivoiman edessä, mutta Aleksanteri ei suostunut edes vastaamaan moiseen ehdotukseen niin kauan, kuin yksikään vihollissotilas olisi hänen maaperällään.

Saman totesi sodan alkuvaiheessa myös Katariina. Kyse oli arvovallasta ja sellaiset seikat olivat ja ovat yhä suurpolitiikassa usein tärkeämpiä kuin puhdas järkeily.

Turkin rintama ja tilanne Puolassa ja Preussissa olivat Venäjän kannalta ensisijaisia ja Katariina piti halveksimansa ja vihaamansa Kustaa III:n muodostamaa vaaraa toissijaisena, mutta verrattain paljon sekin vaati hänen huomiotaan, olihan rintama Pietarin lähellä ja keväällä 1790 tukkien jyske Kronstadtin edustalla helisytteli ikkunoita itse Pietarissakin.

Kirjeenvaihto Potjomkinin kanssa tarjoaa tietenkin vain kapean kurkistusaukon Katariinan koko toimintaan ja ajattelun tuona aikana ja näissä kirjeissä jäävät monet meitä kiinnostavat tapahtumat kiusallisesti vaille kommentteja. Joka tapauksessa kyseessä ovat aikalaisdokumentit, jotka ovat jälkimaailman kannalta hyvin mielenkiintoisia kaikessa intiimisyydessään ja luottamuksellisuudessaan. Niitähän ei missään tapauksessa ollut tehty jälkipolvien luettavaksi.

Katariina II oli syntyjään saksalainen prinsessa ja Kustaa III:n serkku. Syrjäytettyään miehensä Pietari III:n hänestä tuli Venäjän itsevaltias hallitsija, jonka aikana valtakunta laajeni suuresti etelän ja lännen suunnalla, kun siihen liitettiin Krim ja Mustanmeren rannikko sekä puolalaisia alueita.

Laajeneminen pohjoisessa ei sen sijaan kiinnostanut Katariinaa, jolla oli kädet täynnä työtä muilla suunnilla. Kustaa III pyrki hyötymään tilanteesta ja ehdotteli Katariinalle oman valtapiirinsä laajentamista Tanskan kustannuksella eli valtaamalla Norjan.

Toinen laajenemisen mahdollisuus Ruotsille oli vuosina 1721 ja 1743 siltä riistettyjen alueiden palauttaminen Suomen suunnalla. Kustaan suunnitelmat edellyttivät, että Venäjä luopuisi vanhasta liitostaan Tanskan kanssa, joka oli tähdätty Ruotsia vastaan. Maksuksi siitä Kustaa tarjosi luopumista Ruotsin liitosta Turkin kanssa, joka oli tähdätty Venäjää vastaan.

Tällaisista järjestelyistä ei kyetty sopimaan hallitsijoiden tapaamisessa Haminassa vuonna 1783 eikä myöskään Kustaan ja Venäjän lähettiläs Morkovin välisissä keskusteluissa vähän myöhemmin.

Kun Kustaalla oli sisäpoliittisia ongelmia ja kun Venäjä joutui sotaan Turkkia vastaan vuonna 1787 päätti Kustaa käyttää tilaisuutta hyväkseen ja vallata nopealla operaatiolla Pietarin. Oleellista suunnitelmassa oli Venäjän laivaston eliminointi ja siihen liittyisi maavoimien hyökkäys Pietariin, jonka suojana oli vain monimaalinen määrä joukkoja.

Katariina ei tuossa tilanteessa halunnut missään tapauksessa sotaa Ruotsia vastaan, mutta Kustaa pakotti hänet siihen esittämällä uhkavaatimuksen, jonka täyttäminen oli mahdotonta. Rauhan rikkoutuminen lavastettiin muka Venäjän puolelta aloitetuksi järjestämällä Puumalan Vuolteensalmella kahakka.

 

Kustaan ultimaatumi Katariinalle

Kustaan sotavalmisteluja ei voinut kätkeä. Ajan oloissa valtavan laivaston saattaminen liikekannalle oli valtion finansseille suuri voimanponnistus, mutta varoja eikä aikaa ei liiennyt sen harjoittamiseksi. Tykeilläkään ei voitu ampua montaa laukausta harjoitellessa.

Turkki kuitenkin lupasi miljoona kultapiasteria joka vuosi ja sodan syttyessä vielä lisärahoitusta palkkiona Venäjän voimien sitomisesta pohjoiseen. Vuoden 1788 kesällä luvattiin jo 14 miljoonaa piasteria ja myös Venäjän mahdin paisumista pelkäävät Preussi ja Englanti olivat myötämielisiä Ruotsille.

Katariina epäili, ryhtyisikö Kustaa todella sotaan, mutta päätteli, että hieman nyrjähtäneissä aivoissa olisi kaikki mahdollista: mais que d’un cerveau un peu dérangé on peut tout attendre…

Sprengtportenille Katariina sanoi, kuullessaan Kustaan sotavalmisteluista, että tämä nyt ilmeisesti haluaa tosiaan päästä eroon Suomesta (se défaire de la Finlande).

Kustaan mielestä taas jokaiselle hallituskaudelle kuului sen arvoinen sota; il faut une guerre pour caractériser un règne. Kustaa päätti nyt viedä nimensä Euroopan historiaan.

Tämä oli sinänsä ajanmukaista ajattelua. Katariina II ja Fredrik II saivat kunnianimen ”Suuri” juuri sotilaallisten valloitusten ansiosta. Tukholman kävijät voivat todeta myös Kustaa III:n saaneen komean patsaan lähelle kuninkaanlinnaa ja tulleen tituleeratuksi lainsäätäjänä, voittajana ja ”rauhan palauttajana”. Toki hänelle ehdottomasti kuuluu vastuu myös sodan sytyttämisestä (Gustav III (staty) – Wikipedia ).

Ruotsin kiivaiden varustelujen johdosta keväällä 1788 Katariina määräsi, etteivät venäläiset saisi aloittaa ampumista ja kielsi jopa pörssissä, klubeilla ja kapakoissa puhumasta politiikasta ja sodanuhasta ja levittämästä perättömiä tai ”hävyttömiä” tietoja rangaistuksen uhalla.

Katariina kysyi jo huolissaan sihteeriltään: Luuletteko, että se hullu hyökkää? Croyez-vous que ce fou m’attaquera?

Merellä ruotsalaiset sotalaivat pakottivat ennen sodan syttymistä venäläisiä vastoin Turun rauhan määräyksiä tervehtimään ruotsalaisia kunnioittavammin kuin tapa vaati. Venäläiset suostuivatkin ”kunnioituksesta hallitsijansa sukulaiselle” ampumaan 15 laukausta, mihin ruotsalaiset vastasivat kahdeksalla. Tämä oli vakava selkkaus Venäjän arvovallan kannalta.

Venäjän Ruotsin lähettiläs, kreivi Razumovski esitti sitten rauhoittavan kirjeen ruotsalaisille, mutta erehtyi siinä käyttämään sanontaa, jonka saattoi tulkita kuningasta loukkaavaksi se kun erotti kuninkaan ja kansan toisistaan. Sen johdosta Ruotsi vaati hyvitystä ja pakotti Razumovskin lähtemään maasta viikon kuluessa.

Katariina pohdiskeli, että hänellä jo sormet syyhyivät päästä lyömään ruotsalaista, mutta että vitkastelu olisi nyt parasta politiikkaa. Tuon aikaisessa kirjeessään Katariina myös selitti, ettei hän ollut antanut ruotsalaisille mitään syytä vihamielisyyteen. Päinvastoin, hän oli auttanut ruokkimaan suomalaisia silloin, kun Suomessa oli nälkä. Tämä pitikin paikkansa.

Kustaan sotavalmisteluja ei mikään voinut pysäyttää. Hän lähetti Suomeen ruotsalaisia joukkoja, joita sinne lopulta tuli enemmän kuin koskaan ennen, 13000 henkeä. Itse hän saapui maahan varta vasten teettämässään mahtailevassa Kustaa II Adolfin puvussa, jota Katariina kirjeessään Potjomkinille pilkkasi. Kustaa taas kirjoitti G.M. Armfetille tulevansa nyt historiaan Ottomaanien imperiumin pelastajana, jonka nimi tulisi kuuluisaksi Aasiaa ja Afrikkaa myöten.

Joukoille Kustaa selitti ylittävänsä Kustaa II Adolfin mainetyöt ja vievänsä loppuun Kaarle XII:n työn. Tästä kuultuaan Katariina huomautti happamasti, että jälkimmäinen epäilemättä pitäisi paikkansa. Kaarlehan oli pannut alulle Ruotsin valtakunnan hävittämisen.

Saadakseen Venäjä julistamaan sodan Kustaa lähetti Katariinalle ultimaatumin, josta muuan aikalainen sanoi, että sellaista tuskin olisi edes Turkin sulttaani kehdannut lähettää Moldovan hospodarille.

Tiettävästi sitä kuitenkin oli alkuperäisestä lievennetty jättämällä pois 10-12 sellaisen provinssin nimet, joita Kustaa vaati Ruotsille.

Kustaa vaati ultimaatumissa Venäjältä Ruotsin sotamenojen korvaamista, Venäjän laivaston aseistariisuntaa, Venäjän joukkojen poistamista rajalta, samaan aikaan kun ruotsalaiset pysyisivät siellä siihen saakka, kunnes Venäjä olisi solminut rauhan Turkin kanssa, jolle oli luovutettava Krim. Ruotsille olisi taas ikuisiksi ajoiksi palautettava Suomesta erotetut alueet Käkisalmea myöten ja raja oli palautettava Rajajoelle.

Lähetekirjeessään kreivi Nolkenille, joka luovutti ultimaatumin, Kustaa sanoi, ettei esitetyistä vaatimuksista voitu tinkiä sanaakaan. Lähettilään oli esitettävä, että vastauksena saattoi olla vain ”kyllä” tai ”ei” ja että tämä oli kuninkaan viimeinen sana.

Vastauksen ollessa kielteinen Ruotsi aloittaisi sodan, johon sillä olikin oikeus sen takia, että venäläiset olivat jo Savossa muka aloittaneet sotatoimet (viittaus Puumalan lavastettuun kahakkaan). Nuo vaaditut Suomen alueet muuten olisikin itse asiassa jo aikoinaan palautettu Ruotsille, elleivät muutamat onnettomat seikat olisi sitä estäneet, muun muassa Uudenkaupungin neuvottelijoiden lahjonta.

Kustaa vakuutti, että hänen ainoa aikomuksensa oli vain palauttaa hyvät rajat. Samalla hän kielsi antamasta aihetta olettaa, että hän voisi joustaa vaatimuksistaan. Venäjä halusi kenties voittaa aikaa, mutta sitä kuningas ei tulisi sallimaan.

Vimmastunut Katariina vertasi serkkunsa käytöstä kapinanjohtajan ja valetsaarina esiintyneen Pugatšovin tapoihin, jälkimmäistä sopi nimittää Kustaan kanssaveljeksi : ”il cite son confrère Pouhascheff”.

Katariina vastasi 30.6.1788 manifestilla, jossa muun muassa kysyttiin retorisesti: ”ketäpä ei ihmetyttäisi se kavaluus, väkivalta ja valapattoisuus, jotka ilmenevät Ruotsin kuninkaan ilkeissä hankkeissa Venäjää vastaan?”

1.7.1788 kaikille keisarinnan uskollisille alamaisille osoitetussa manifestissa todettiin, ettei Venäjä ollut rikkonut voimassa olevia rauhansopimuksia vastaan, mutta ryhtyi nyt puolustautumaan väkivallantekijöitä vastaan, jotka toimivat ”kuin verenhimoiset barbaarit eivätkä kuin sivistyneet eurooppalaiset”.

Potjomkinille Katariina kirjoitti: ”Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa; oikeus, järki ja totuus ovat meidän puolellamme”.

Potjomkin -Krimin valloittaja- kuitenkin arveli jo, että Krimistä voitaisiin luopua, mutta Katariina pysyi tiukkana.

Olavinlinnan piiritys

Savon prikaati hyökkäsi 1700 miehen vahvuisena rajan yli piirittämään Olavinlinnaa jo ennen sodan virallista alkamista 18/29 kesäkuuta 1788. ”Tämähän on merirosvotouhua” (Cela s’appelle agir en forban) kirjoitti tämän johdosta keisarinna. Lisättäköön, etteivät merirosvot tähän aikaan olleet mitään romanttisia sankareita, vaan kaikkein vihatuimpia lurjuksia, joille ainoa kohtelu oli hirttäminen.

Kirjeenvaihdossaan Potjomkinin kanssa Katariina seurasi Savonlinnan tapahtumia. Hän kirjoitti aluksi, että ruotsalaiset olivat nyt saapuneet Savonlinnan seutuja ryöstämään ja oli pakko kysyä, mitä ryöstettävää sielläkin muka mahtoi olla? 

Pian hän kirjoitti iloissaan, ettei linna pelkääkään ruotsalaisia, vaan ne sitä. Itse asiassa piirittäjät tosiaan saivat linnasta niskaansa niin paljon tulta, että katsoivat parhaaksi vetäytyä Talvisaloon saakka.  Pienine tykkeineen ne eivät mahtaneet linnoitukselle mitään.

Heinäkuun lopulla Kustaan kerrottiin tiedottaneen jo Ruotsiin, että Olavinlinna oli vallattu, mutta sehän ei pitänyt paikkaansa. Syksymmällä saattoi keisarinna iloisena todeta, että Savonlinna olikin jo vapaa ”ruotsalaisista”.

Venäläiset olivat aluksi lukumääräisesti alivoimaisia Suomessa, mutta saattoivat tulla toimeen linnoituksissaan, joiden kuntoa tosin sodan syttyessä kuvattiin kurjaksi. Lisäksi Anjalan liitto halvautti sotatoimet Ruotsin puolella. Kun Haminan komentajaa Levašovia vaadittiin antautumaan, hän vastasi kuuluisiksi tulleilla sanoilla: ”Venäläiset eivät antaudu”.

Olavinlinnan komentajan, yksikätisen majuri Kuzminin käytös lähes kymmenkertaisella ylivoimalla uhkaavaa vihollista kohtaan on legendaarinen, mutta esitetään eri tahoilla kahdessa eri muodossa.

V.V. Borodkin kirjoittaa Kuzminin -joka oli yksikätinen- vastanneen, että hän täyttäisi pyynnön mielellään, mutta hänellä tosiaankin oli vain yksi käsi ja siinä oli miekka. Kuzminin kirje on kuitenkin säilynyt ja siinä kehotetaan nimenomaan Ruotsin kuningasta itseään vaivautumaan portin avaamiseen eikä puhuta miekasta.

Kun välttämättömät varusteen rynnäkköä ja muurien hajottamista varten eli rynnäkkötikkaat ja raskas tykistö oli kummallista kyllä jätetty ottamatta mukaan, ei voitu muuta kuin turvautua piiritykseen. Jostakin syystä sekin lopetettiin parin kuukauden kuluttua, juuri kuin siitä olisi voitu odottaa tuloksia.

 Piirittäjistä ainakin eversti Hastfehr oli läheisissä suhteissa venäläisiin ja sai heiltä paljon rahaakin. Eversti Brunow taas kuului Anjalan miehiin. Kolmas paikalla ollut eversti Curt von Stedingk puhui petoksesta, eikä syyttä, mutta joutui vetäytymään muiden mukana.

Savonlinnasta tuli venäläisten menestyksen symboli ja se mainittiin myös Pietarissa tähän aikaan tehdyssä pilkkarunoelmassa Kustaa III:sta.

Katariina oli linnan menestyksellisestä puolustuksesta mielissään ja pian osoittautui, että sota meni muutenkin ruotsalaisten kannalta kurjasti. Suursaaren meritaistelussa saavutettiin tasapeli, mikä merkitsi, että meritie Pietariin pysyi yhä suljettuna ja pian tauti lamautti koko Ruotsin laivaston, mikä tarkoitti, että koko hyökkäyssuunnitelman kulmakivi oli  murtunut.

Suomessa Katariina odotti kansan kääntyvän ruotsalaisia vastaan ja valtiopäivien kokoontuvan vaatimaan rauhaa. Anjalan ja Liikkalan tapaukset eivät vielä riittäneet perusteeksi kääntyä suomalaisten itsensä puoleen, kuten keisarinna Elisabeth oli Hattujen sodan aikana tehnyt.