Värälän rauha ja Kustaa III:n iltalypsy

 

Värälän rauha ja Kustaa III:n iltalypsy

 

Värälän rauhassa 1790 rajat jäivät ennalleen, mutta rauhaan oltiin molemmin puolin suhteellisen tyytyväisiä, koska se vastasi ajankohtaisia tarpeita. Ruotsin puolelta yritettiin kuitenkin saada vielä aikaan rajantarkistuksia rauhanteon jälkeenkin.

Rauhan mahdollisuutta oli Ruotsin taholta tunnusteltu jo keväällä, mutta Katariina piti kiinni siitä, että sopimuksessa säilyisi pykälä, joka teki Venäjästä Ruotsin hallitusmuodon takaajan eli antaisi sille oikeuden puuttua maan sisäisiin asioihin. Mitään alueellisia myönnytyksiä Venäjä ei myöskään ollut valmis tekemään.

Ruotsinsalmen toisen meritaistelun jälkeen Ruotsi saattoi toivoa pääsevänsä kunnialliseen rauhaan Venäjän kanssa, vaikka tämä oli kaikkea muuta kuin lyöty. Suurpoliittisella rintamalla Venäjä pelkäsi juuri tuolloin liittolaisensa Itävallan irtautuvan sodasta Turkin kanssa ja samaan aikaan myös Preussi ja Englanti, jotka tukivat Ruotsia, solmivat jopa liiton sen kanssa ja lupasivat hyvin huomattavia avustuksia.

Venäjän välit Preussin kanssa olivat tuolloin myös katkeamaisillaan etujen törmättyä vastakkain Puolassa ja kun Suomen sodassa ei ollut nopeaa menestystä tarjolla, oli rauhan solmiminen Venäjän kannalta luontevaa politiikkaa.

Turkin kanssa solmitussa sopimuksessa määrättiin, ettei Ruotsi solmisi rauhaa ilman Turkin suostumusta, mutta tämän pykälän selitettiin tulevan täytetyksi, kun venäläiset suullisesti ilmoittivat, että solmivat rauhan Turkin kanssa jo hyvin pian. Turkki oli sitä paitsi aiemmin avustanut Ruotsia, mutta laiminlyönyt maksut viime aikoina

Neuvottelut aloitettiin Kouvolassa 22.7.1790 ja Kustaa halusi sopimukseen ehdottomasti edes pieniä rajamuutoksia, erityisesti oli esillä Savonlinnan saaminen takaisin. Katariina sen sijaan piti mahdottomana luovuttaa alueita takaisin -silloin ”Pietari Suuri kääntyisi haudassaan”. Keisarinnan neuvonantajista kreivi Vorontsov vaati ehdottomasti ainakin puolen Suomen luovuttamista Venäjälle: pelkästään Helsinki ja Viapori olisivat ”kolmenkymmenen Krimin arvoisia”.

Kustaalla oli pätevät syyt saada rauha nopeasti aikaan, sillä huolimatta ulkomaisista avustuksista, joita saatiin myös Turkilta, oli valtion kassa nyt tyhjä ja Ruotsin talous kurjalla tolalla. Tämä tiedettiin Pietarissakin, jossa arveltiin jopa Kustaan olevan rahalla ostettavissa. Raha näyttelikin suurta osaa venäläis-ruotsalaisissa suhteissa sekä neuvotteluissa pöytäkirjan ulkopuolella että rauhan solmimisen jälkeen.

Neuvottelut, joita käytiin Värälän kylässä teltoissa, näyttivät jo pari kertaa katkeavan, kun vuoroin kenraali Igelström ja kenraali G.M. Armfelt nousivat istuimeltaan ja marssivat vaunuihinsa. Telttojakin ryhdyttiin jo kasaamaan.

Karttapaikka >>

Museovirasto
kiinteä muinaisjäännös
Värälän rauhankivi >>

Neuvottelut saatiin kuitenkin aina jatkumaan ja sopimuksessa todettiin viimein rajojen säilyvän muuttumattomina, vaikka Kustaa oli jo luvannut Haapaniemen sotakoulun johtajalle, Samuel Möllerille Olavinlinnan päällikön paikan. Möller toimitti neuvottelijoille kartta-aineiston rajoista.

Elokuun 3.päivänä pidetiin Värälässä virallinen istunto, jossa rauhansopimus allekirjoitettiin. Se ratifioitiin 9.8.1790. Rajat jäivät sen mukaan ennalleen, mutta sopimuksessa ei enää ollut mainintaa Venäjästä Ruotsin vuoden 1720 hallitusmuodon takaajana. Ruotsi oli näin tavallaan saanut myös de jure takaisin suvereniteettinsa, joka oli aiemmin ollut rajoitettu. Sopimus siis tavallaan vahvisti Kustaa III:n vuoden 1772 vallankaappauksen tulokset.

Vankienvaihdosta ilman korvauksia sovittiin ja Ruotsille myönnettiin oikeus tuoda Suomen satamiin tullitta venäläistä viljaa 50000 ruplan arvosta.

Ratifikaatioasiakirjat vaihdettiin hyvin juhlallisesti ja rauhan johdosta pidettyihin juhliin Värälässä osallistui myös itse kuningas, joka oli Suomessa ja oli ottanut osaa vuoden 1790 suuriin taisteluihin.

Seremonioita varten Kustaa jopa käski pystyttää ruotsalais-venäläisen ystävyyden temppelin, joka oli korostettu kuninkaan ja keisarinnan vaakunoilla ja nimikirjaimilla. Itse hän esiintyi hyvin komeassa asussa, kantaen hänelle kovin suuria Kaarle XII:n miekkaa ja kannuksia. Päässään kuninkaalla oli valtavalla sinisellä sulalla koristeltu suuri olkihattu.

Rauhanjuhlassa molempien osapuolten upseerit ja miehistö syleilivät ja suutelivat toisiaan ja kuningas seisoskeli muun muassa laulavien venäläisten krenatöörien keskellä. Ruotsalaisille esiteltiin tilaisuudessa myös eksoottisempia sotureita: kalmukkeja ja baškiireja ja näiden taitoja. Kunnialaukauksia ammuttiin asiaankuuluvasti ja juomat virtasivat.

Myös kaikkia asianomaisia palkittiin: keisarinna ylensi rauhan johdosta monia päälliköitään, lahjoitti kalliita esineitä ja myönsi ritarimerkkejä sekä paremmin että huonomminkin menestyneille, kuten Tšitšagov, Nassau-Siegen, Cruze ja Michelson. Omien lisäksi Katariinan huomaavaisuus kohdistui myös äskeiseen viholliseen. Joukko-osastojen komentajat saivat lahjoja ja Armfelt peräti 10000 kultaruplan (tšervonnyh) vekselin amsterdamilaiseen pankkiin.

Keisrinna oli mielissään rauhasta, joka oli samalla näpäytys Englannille ja Preussille. Myös Potjomkin kirjoitti pystyvänsä nyt nukkumaan yönsä rauhassa. Loppujen lopuksi Ruotsin laivasto oli jo manööverannut aivan Pietarin nurkilla saman vuoden keväällä.

Rauhan johdosta lyötiin Venäjällä erityinen jeton (mitali) ja tilattiin runoilija Deržavinilta juhlapuhe, joka kuitenkin jäi pitämättä ja korvattiin toisella. Deržavinin puheessa oli korostettu sodan aiheuttaman vaaran suuruutta ja ruotsalaisen sotasuunnitelman ”suurenmoisuutta”.

Joka tapauksessa Deržavin sai julkaista rauhan kunniaksi runon, jossa todettiin, ettei keisarinna ollut syypää sodan aiheuttamiin kuolemiin. Katariinaa, Pohjolan Semiramista ylistettiin toistenkin runoilijoiden toimesta.

Suomessa Turun akatemian professori Gadd piti rauhanjuhlassa puheen, jossa korostettiin vallinneiden vaarojen suuruutta ja Kustaa III:n ansioita, jotka korottivat hänet Kustaa Vaasan ja Kustaa II Adolfin rinnalle. Kuninkaan haavoittuminen Valkealassa mainittiin esimerkkinä hänen urhoollisuudestaan ja puhuja väitti kuninkaan saaneen tuolloin vangeikseen peräti 260 upseeria ja 6000 sotamiestä!

Kustaa halusi joka tapauksessa kirkastaa kunniaansa vielä rauhan jälkeen ja tarjosi nyt Katariinalle läheistä ystävyysliittoa sukulaisuuden pohjalta (kuin Ferdinand ja Isabella!). Sotaa, jonka kuningas oli väen vängällä aloittanut vastahakoista keisarinnaan vastaan, hän kuvasi nyt ”valitettavaksi väärinkäsitykseksi…”.

On tietenkin selvää, ettei kumpikaan osapuoli ottanut näitä lepertelyjä tosissaan, mutta ne kuuluivat asiaan, kun neuvoteltiin liitosta, jollainen todella solmittiin, vaikka siitä ei tullut Kustaan tavoittelemaa koalitiota, joka hänen itsensä johdolla veisi armeija Pariisiin ja palauttaisi siellä kuningasvallan.

Vuonna 1791 solmittuun liittosopimukseen kuului myös apurahoja sekä Ruotsille että kuninkaalle henkilökohtaisesti (300000 ruplaa vuodessa). Itse asiassa aiemmin näyttää olleen puhetta jopa kahdesta miljoonasta. Liian pieniksihän nuo avustukset Kustaan mielestä jäivät, mutta on syytä panna merkille, miten nopeasti kahden vihollismaan välit taas palautuivat ystävällisiksi.

Liittosopimuksesta neuvoteltaessa ruotsalaiset suorittivat vielä iltalypsyä muun muassa Ruotsin Pietarin-lähettilään, Stedingkin, entisen Savon prikaatin komentajan toimesta.

Ennen sotaa lähettämässään ultimaatumissa Kustaa oli paljon muun ohessa vaatinut sekä Uudenkaupungin rauhassa 1721 että Turun rauhassa 1743 luovutettujen alueiden palauttamista Ruotsille ei siis Karjalan palauttamista.

Nyt, sodan jälkeen Stedingk välitti ruhtinas Potjomkinille, että Venäjä ikuisiksi ajoiksi turvaisi itselleen Ruotsin ystävyyden, mikäli rajaksi saataisiin palautettua vuoden 1721 versio ja lisäksi annettaisiin avustusta puolitoista miljoonaa ruplaa.

Potjomkin ihmetteli ruotsalaisten kiinnostusta Savonlinnaan, joka oli parinsadan hengen kyläpahanen ja ehdotti koko tuon kurjan seudun tekemistä autioksi lähettämällä asukkaat jonnekin sisä-Venäjälle. Ilmeisesti siis Novorossijaan tai Krimille, jonne juuri silloin haalittiin asukkaita kaikkialta. Tyhjästä seudusta ei sitten tarvitsisi kenenkään huolta kantaa eikä sitä linnoittaa.

Näyttää siltä, että Katariina ei hyväksynyt ajatusta pakkosiirroista. Sen oli Potjmkin ennenkin hänelle juuri Suomen osalta esittänyt. Itse asiassa keisarinna tiettävästi piti jossakin tilanteessa mahdollisena vaihtaa Savonlinnan Puumalaan, mikä olisi helpottanut hankalan rajan tuottamia ongelmia Venäjän puolella.

Rauhanneuvotteluissa oli puhuttu myös kuninkaalle annettavista avustuksista, subsidioista ja teema jatkui liittoneuvotteluissa. Liittoneuvottelujen vauhdittamiseksi Kustaa jopa runoili -epäilemättä Katariinan tietoon saatettavaksi- että ”elämäni onnellisin päivä tulee olemaan se, jolloin solmin läheisen liiton sen sukulaisen (serkun) kanssa, jota rakastan, tuon suuren naisen, jonka maine täyttää historian lehdet ja tulee ulottumaan kauas tuleviin vuosisatoihin. Kun yhdistän nimeni hänen nimeensä, minusta tuntuu, että saan myös itselleni osasen hänen kuolemattomuudestaan”

Tässä ei siis puhuttu enää ”akasta”, joka oli suututettu, vaan lirkuteltiin tulevan suuren avun toivossa, joka koituisi myös itsensä kuninkaan hyväksi henkilökohtaisesti. Ruotsin Lontoon- ministeri, kreivi Nolcken esitti myös ajatuksen Karjalan palauttamisesta edes vuoden 1721 eli suunnilleen nykyistä rajalinjaa pitkin:

”Teillä on niin paljon maata, ettei teille merkitse mitään luovuttaa sitä hieman, mikä olisi meille hyvin tarpeen. Luovuttakoon hovinne meille Haminan, Lappeenrannan ja Savonlinnan, eikä Ruotsi tule koskaan sotimaan kanssanne”.

Venäjän ministeri, kreivi Vorontsov ihmetteli tämän johdosta Nolckenin vaatimattomuutta ja kysyi, miksei tämä saman tein vaatinut myös Käkisalmea ja Viipuria.

Venäjähän ei palauttanut Ruotsille maata tuumaakaan, mutta Suomen suuriruhtinaskunta sen sijaan sai vuonna 1812 koko luovutetun Karjalan aina Rajajoelle saakka.

Tässä siis toteutui se Kustaa III:nkin elättelemä haave Karjalan palauttamisesta, johon hän sitten pyrki tuhoisalla sodalla. Raja Rajajoella paransi taas olennaisesti Savon asemaa, etenkin sen jälkeen, kun Saimaan kanava saatiin rakennettua.

Vanhan Suomen liittämistä takaisin Suomen yhteyteen on pidetty ilmeisen perustellusti G.M- Armfeltin ansiona. Missään tapauksessa se ei ollut automaattinen seuraus Haminan rauhasta vuonna 1809. Voi vain kuvitella Suomen rintamalla kovissakin paikoissa sotineen Armfeltin olleen aikaansaannokseensa tyytyväinen.

 

Borodkin 2016

Brikner 2016

Lappalainen 2014

Pohjolan-Pirhonen 1970

Viinikainen – Mäki 2015