Georg Magnus (Yrjö Maunu) Sprengtporten (1740-1819)

 

Georg Magnus (Yrjö Maunu) Sprengtporten (1740-1819)

 

Kenraali, Suomen ensimmäinen kenraalikuvernööri. Sotilaskoulutuksen uudistaja ja Savon jääkärijoukon perustaja. Auttoi Kustaa III:a vallankaappauksessa 1772, suunnitteli Suomen erottamista Ruotsista ja siirtyi Venäjän palvelukseen 1787. Osallistui Kustaa III:n sotaan ja Suomen sotaan Venäjän puolella. Tuomittiin maanpetturuudesta kuolemaan Turun hovioikeudessa 1790. Sai venäläisen kreivin arvon ja toimi Suomen kenraalikuvernöörinä 1808-1809. Haudattu Pietariin.

 

G.M. Sprengtporten sai mainetta loistavalahjaisena upseerikouluttajana. Hän perusti Savon jääkärijoukon ja loi sille uudenaikaisen, hajaryhmitykseen perustuvan ohjesäännön. Hän aloitti upseerien kouluttamisen kotonaan Ristiinan Brahelinnassa ja perusti Haapaniemen sotakoulun.

Riitauduttuaan Kustaa III:n kanssa ja valistusaatteiden, erityisesti Amerikan vapaussodan elähdyttämänä Sprengtporten haaveli Suomen irrottamisesta Venäjästä ja itsenäisen aseman hankkimisesta sille.

Sprengtportenin aatteet saivat tiettyä kannatusta suomalaisen upseeriston keskuudessa, mutta se jäi aina rajoitetuksi eivätkä suuret joukot koskaan menneet siihen mukaan. Monet pitivät häntä nimenomaan maanpetturina.

Siirryttyään Venäjän palvelukseen ja osallistuttuaan Kustaa III:n sotaan, jossa hän haavoittui Porrassalmen taistelussa, Sprengtporten tuomittiin Suomessa poissaolevana kuolemaan. Hän osallistui myös Suomen sotaan vuosina 1808-09 ja suunnitteli maan valtaukseen tähtäävät operaatiot.

Hänestä tuli Suomen ensimmäinen kenraalikuvernööri, mutta hän riitautui Suomessa olevien joukkojen ylipäällikön kanssa ja sai pyytämänsä eron jo puolen vuoden kuluttua.

Sprengtportenin hauta on Pietarissa Vasilinsaaren Smolenskoje-hautausmaalla ja hautakivessä kerrotaan vainajan olevan venäläinen kenraali.

 

Veli-Matti Syrjö, Georg Magnus Sprengtporten, Kansallisbiogrfia.

Stig Ramel, Yrjö Maunu Sprengtporten. Maanpetturi ja patriootti. Suomentanut Iiro Kuuranne. Otava 2005.

 

 Sprengtportenin elämäkerta, ruotsalainen näkemys

 

Stig Ramel, Yrjö Maunu Sprengtporten. Maanpetturi ja patriootti. Suomentanut Iiro Kuuranne. Otava 2005, 296 s.

 

Georg Magnus (Göran) Sprengtporten on aina ollut kiistelty hahmo, mutta enimmäkseen kai vihattu. Hänet tuomittiin maanpetturina poissaolevana kuolemaan ja menettämään omaisuutensa ja kunniansa.

Tuo viime mainittu asia lienee ollut kipein, mutta koski vain virallista Ruotsia. Toki entiset ystävät ja kannattajatkin enimmäkseen kaikkosivat sen jälkeen, kun Sprengtporten oli sodassa kantanut nurjaa kilpeä isänmaataan vastaan.

Porrassalmella hän sai vastaansa jopa itsensä luoman ja kouluttaman joukko-osaston, Savon jääkärit, jotka muistivat entistä päällikköään kolmella kuulalla, joista yksi osui nivusiin.

Viimemainitun asian koko merkitystä emme tiedä, mutta sekin osui niin sanoakseni lähelle sydäntä. Sprengtporten ainakin hahmotteli itselleen vaalilauseen, jokia kuului suunnilleen näin: Sota työni on, harrastukseni naiset ja haaveeni kunnia vain.

Ja sen sotatyön kanssakin meni huonosti sikäli, ettei Yrjölle varttuneemmalla iällä koskaan oikein löytynyt tilaisuutta tositoimiin, vaikka nimityskin oli saatu, milloin Amerikkaan, milloin Maltalle suunnitellun venäläisen tukikohdan päälliköksi. Vain nuorena Pommerin sodassa myöhempi kenraali pääsi komentamaan ja sai hieman mainetta, jos kolhujakin, mutta suuria joukkoja nuorelle miehelle ei uskottu.

Kustaan sodassa Sprengtporten oli lähinnä tarkkailija ja Suomen sodassa pelkkä varapolitrukki.

Joka tapauksessa huomiota kiinnittää se, miten suuri vaikutus Yrjöllä oli ympäristöönsä. Kaikki olivat yksimielisiä hänen suuresta lahjakkuudestaan ja hänen maineensa ei ulottunut pelkästään vertaisten piiriin, vaan jopa valtakunnan huipulle. Siirtyessään myöhemmin ulkomaille hän kaikkialla esiintyi loistavana hahmona, jolla näytti olevan suuri merkitys.

Katariina II, joka ilmeisesti katsoi tulleensa Sprengtportenin harhaanjohtamaksi, tosin antoi tämän maistaa myös epäsuosiota –kuten jo aiemmin Kustaa III. Keisarien Paavalin ja Aleksanterin aikana loikkari kuitenkin pääsi taas loistamaan.

On usein todettu, ettei maan vaihtaminen ollut tuona aikana mitenkään tavatonta. Venäjän armeija ja laivasto värväsivät suuria määriä ulkomaisia kykyjä, jotka uhrasivat työnsä ja henkensäkin Venäjän hyväksi.

Kysymys vaikutteista ja oman synnyinmaan asemasta on tässä kuitenkin otettava lukuun. Skotlantilaiset ja saksalaiset palkkasoturit keisarin palveluksessa eivät yleensä taistelleet omaa maata vastaan tai ainakaan auttaneet sen valloittamisessa.

Sprengtporten teki niin, mutta hänellä kieltämättä oli myös aate, jota hän palveli: Suomen irrottaminen Ruotsista ja jopa sen itsenäisyys. Ramel vertaa häntä George Washingtoniin: uskollisuudenvala kuninkaalle voitiin irtisanoa luonnonoikeudellisten argumenttien nojalla. Mikäli laillinen esivalta löi laimin velvollisuutensa edistää alamaistensa onnea, näillä oli oikeus nousta sitä vastustamaan.

Ramel tuo esille sen, että Sprengtporten suunnitteli pitkään ja vakaasti Suomen irrottamista Ruotsista ja sen siirtymistä Venäjän suojelukseen, itsenäisenä, sikäli kuin se oli mahdollista. Hän ei ollut ainoa tämän päämäärän kannattaja ja itse asiassa hän puhui aatteestaan hämmästyttävän avoimesti niin, että asia tuli myös kuninkaan korviin.

Mikä oli varsinaisesti suurin Yrjö Maunua eteenpäin ajava voima, on kiistanalaista. Ramel mainitsee rakkauden synnyinmaahan, millä luultavasti oli myös jotakin tekemistä asiassa. Toinen seikka oli se jo laajalle levinnyt näkemys, ettei Ruotsi pitkän päälle pystyisi pitämään Suomea. Tärkein vaikutin lienee ollut oma kunnianhimo, joka mainitaan myös hänen vaalilauseessaan.

Sanaa geopolitiikka ei mainita, mutta se oli tärkeällä sijalla Yrjön ajatuksissa: Suomen kuuluminen Ruotsille oli luonnotonta, mikäli raja sen sijaan siirrettäisiin oikealle paikalleen eli Pohjanlahteen, olisivat kaikki osapuolet onnellisempia ja voisivat elää rauhassa ja ystävyydessä. Suomen sijasta Ruotsi voisi ottaa Norjan.

Yrjö Maunu näyttää olleen voimakkaasti narsistinen persoonallisuus, jollaisilla on usein kyky hurmata ympäristönsä. Oman egon hallitsevuus saattaa johtaa myös ulkomaailman aliarviointiin. On selvää, että Yrjö Maunu liioitteli vahvasti suomalaisten halua erota Ruotsista. Etenkin talonpojilta tuota halua puuttui –he pelkäsivät Venäjää ja sikäläistä hallintoa.

Kuitenkin Yrjö Maunun suunnitelmien yhtenä kulmakivenä oli ajatus siitä, että hänen aikoinaan kouluttamana Savon jääkärit voisivat liittyä ensimmäisinä kapinaan ja pitää aluksi kotiseudullaan yllä vallankumouksellista (sanan amerikkalaisessa merkityksessä) valtaa. Idea taisi olla yhtä tyhjän päällä kuin sitten myöhemmin Kuusisen puheet kansanarmeijasta.

Kustaa III:n sota oli uskomaton sekoitus alastonta valtapolitiikkaa ja katteetonta optimismia ja se aloitettiin alamaisten henkeä ja omaisuutta säästelemättä.

Fredrik Suuren tai Katariinan operaatiot olivat usein aivan yhtä moraalittomia, mutta tuskinpa se asiaa paljon parantaa. Joka tapauksessa lainvastainen sodan aloittaminen antoi sotilaille hyvän aiheen muodostaa konfederaatio –Anjalan liitto- jollaisia muuten Venäjä oli menestyksellisesti käyttänyt hyväkseen Puolassa tuhotessaan tätä valtiota. Ruotsinkin jakaminen oli hyvin tuttu ajatus noina aikoina.

Joka tapauksessa sodassa mitattiin myös Sprengtportenin ajatusten kantavuus Suomessa ja se osoittautui heikoksi vastoin hänen lupauksiaan. Siitä sitten Katariinan vihat.

Lopulta Yrjö Maunun suuri ajatus sitten toteutui Suomen sodan myötä. Maan valloitus talvisodalla oli hänen ideansa ja nyt se meni läpi, mutta ei ilman vastarintaa ja etenkin talonpoikien isänmaallista nousua, joka uhkasi venäläisiä kansansodalla, jollaista Napoleon sai maistaa Espanjassa ja myöhemmin sitten Venäjällä.

Suomi sai lopulta Venäjältä runsaat myötäjäiset, mukaan lukien erityisesti Vanhan Suomen jälleenyhdistämisen suuriruhtinaskuntaan vuonna 1811(toimeenpano 1812). Säädyt saattoivat olla tyytyväisiä ja myös talonpojat hengähtää helpotuksesta: venäläistä hallintoa ei Suomeen tullut koskaan.

Itse asiassa Pietarin suomalaisissa emigranttipiireissä oli aineksia, jotka mielihyvin olisivat nähneet myös jälkimmäisen vaihtoehdon toteutuvan, mutta patriootit pitivät aloitteen käsissään. Sprengtportenin entinen ystävä ja myöhempi vihamies Armfelt oli tässä uranuurtaja.

Sprengtporten oli niin kunniastaan arka ja rettelöivä tyyppi, että hän onnistui yleensä kaikkialla hankkimaan itselleen nopeasti vihollisia ja ärsyttämään korkeimmankin tahon. Niinpä hänen urastaan Suomen ensimmäisenä kenraalikuvernöörinä tuli hyvin lyhyt.

Sprengtportenin hauta on Vasilinsaaren Smolenskoje-hautausmaalla. Nyt sen kultaus on Suomen valtion kustannuksella uudistettu ja itse kukin voi käydä lukemassa, mitä tuo keisarillisen armeijan jalkaväenkenraali on kirjoituttanut hautakiveensä.

Siinä ei kerrota mitään naisista, mutta sen sijaan kyllä löytyy tunnus Aran lonar modan. Tämähän muistuttaa kadettikoulumme tunnusta. Ä:n j Ö:n pisteitä ei kivenhakkaaja ole jostakin syystä tullut käyttäneeksi.

Ramelin johtopäätös on, että Sprengtportenin toiminnalla oli Suomen tulevan historian kannalta myönteinen merkitys, vaikka hän itse ei saanut kauan nauttia suunnitelmansa toteuttamisesta.

Joka tapauksessa Sprengtportenin tarina on hyvä tarkastelupiste noiden melskeisten aikojen historiaan. Se liittää Ristiinan ja Rantasalmen Pariisiin ja Pietariin ja jopa Venezuelaan. Sprengtporten ystävystyi matkoillaan niin Giacomo Casanovan kuin Venezuelan kansallissankari Francisco de Mirandan kanssa.

Ramelin kirjassa on hänen muistionsa Mirandalle siitä, mitä Ruotsissa kannattaa tehdä ja keihin tutustua. Yrjö Maunun ja Casanovan kirjeenvaihtoa on jokunen vuosi sitten ilmestynyt suomeksi.

Kirjan liitteenä on myös Sprengtportenin muistio Suomen asiasta vuodelta 1786 ja se puhuu puolestaan. Itse asiassa dokumentteja tai otteita niistä olisi voinut julkaista enemmänkin. Niitähän näyttää säilyneen jälkimaailmalle hyvinkin runsaasti.

 

Sprengtportenin merkitys Mihail Borodkinin mukaan

 

Suomen historiaan ja sen tutkimukseen liittyy muuan sangen merkittävä venäläinen hahmo: Mihail Mihailovitš Borodkin, joka urallaan kohosi kenraaliluutantiksi. Hän edustaa Suomen historian tsaristista tulkintaa.

Hänen käsistään on lähtenyt merkittävin ja laajin Suomen historian esitys, jota venäjäksi on koskaan julkaistu: kuusiosainen Suomen historia, joka alkaa Pietari Suuren ajasta ja päättyy Aleksanteri II:n aikaan. Lisäksi tulee Bobrikovin aikaa käsittelevä nide ja paljon muuta ns. publisistiikkaa.

Borodkinin kirjoja on nyt julkaistu uudelleen ja Suomen historia löytyy suurimmaksi osaksi netistä. Suomeksi on olemassa vain muuan hyvin lyhyt versio.

Borodkin kuului aikansa taantumuksellisiin piireihin. Hän kuului Russkoje sobranije-nimisen yhdistyksen perustajiin. Se oli kiihkokansallinen ja lähellä ns. mustasotnialaisia. Keisarikunnan Suomen-politikkaan hän vaikutti aktiivisesti ja luettiin ns. vanhoihin bobrikovilaisiin, kuten Tuomo Polvinen ryhmää nimittää.

Venäjäksi sanoen hän oli ns. odioznaja figura eli yleistä vihaa ansaitseva hahmo ainakin intelligentsijan piirissä ja vuonna 1919 hänet ammuttiin panttivankina, mikä oli tuohon aikaan varsin tavanomainen osa politiikkaa.

Borodkin oli kuitenkin huomion arvoinen historioitsija. Hänen äitinsä oli ahvenanmaalainen ja hän osasi myös ruotsia. Se teki hänestä sopivan henkilön kirjoittamaan ”todellisen” Suomen historian suurvenäläisestä näkökulmasta. Itse keisari antoi hänelle tämän tehtävän.

Suuren Suomen historiansa kolmannessa niteessä (М.М- Бородкин, История Финляндии, том III, Время Екатерины II и Павла I. Санкт-Петербург «Наука» 2016 (1912), 381 с.) kirjoittaja kertoo jo esipuheessa, miksi tuon ajan historiaan on syytä tutustua.

Asia on näet niin, että suomalaisen kansakunnan käsitykset oikeudesta ja sopivaisuudesta alkoivat kirjoittajan mukaan hahmottua nimenomaan tuohon aikaan -1700-luvulla. Suomalaisten asema Ruotsin valtakunnassa oli vaikea, sillä Ruotsin ja Venäjän väliset sodat käytiin heidän alueellaan. Suomi vain kärsi niistä, ei hyötynyt.

Suomalaisen petollisuuden varsinaiseksi symboliksi nousee Borodkinilla Göran Magnus Sprengtporten, mutta hänelläkin oli jo edeltäjänsä Adam Fredenstierna, joka ehdotti 1700-luvun puolivälissä Venäjälle Suomen valtaamista.

Sivumennen sanoen, kyllä keisarinnan Elisabethkin oli Hattujen sodan aikana houkutellut suomalaisia puolelleen itsenäisyyttä lupaamalla. Fredenstierna olisi tyytynyt autonomiaan.

Joka tapauksessa varsinainen suomalaisuuden symboli ja niin sanoakseni suomalaisen ideologian isä oli Sprengtporten, joka päätteli, että koska kuningas, siis Kustaa III oli vienyt ”meiltä” (suomalaisilta) oikeudet, oli heille täysin sallittua asettua vastarintaan. ”Tällainen päättely ei kukaties vastaa preussilaisen sotilaan logiikkaa, mutta sopii kyllä Saimaan rantojen suomalaiselle talonpojalle”.

Kysymys oli siis oikeudesta tehdä vastarintaa hallitsijalle. Sprengtporten oli saanut vaikutteita Amerikan vallankumouksesta ja ehkä Ranskankin. Hän näyttää halunneen olla jonkinlainen oman maansa George Washington, kuten myös Borodkin huomauttaa.

Tosiasiassa, korostaa Borodkin, ajatus vastarinnan oikeutuksesta on vallankumouksellinen (eli siis rikollinen) ja se koskee myös passiivista vastarintaa.

Oli absurdia, että nyt (1900-luvun alussa) kuka tahansa suomalainen sivistymätön pikkuvirkamies ja jopa tavallinen kadun mies katsoi voivansa asettua vastustamaan keisaria ja hänen lakejaan. Keisari oli muka rikkonut oman valansa ja siten vapauttanut suomalaiset alamaisensakin omastaan.

Moinen oli ennenkuulumatonta, eikä sen mukaan eletty missään Euroopan maassa.

Tämä oli Anjalan liittolaisten jesuiittafilosofiaa, joka eli yhä, puolentoista vuosisadan jälkeen. Sprengportenin aatteet elävät, vaikka hän henkilönä ei nautikaan erityistä suosiota, selittää Borodkin. Tosin Yrjö-Koskinen yritti tehdä hänestä sankaria ja pari muutakin ymmärtäjää hän on saanut, mutta vallitsevaksi on jäänyt K.K. Tigerstedtin kielteinen tulkinta.

Sprengtporten nyt joka tapauksessa ilmoitti olevansa venäläinen kenraali. Tämä teksti on hänen hautakivessäänkin, joka on Suomen valtion toimesta hiljattain kunnostettu. Se sijaitsee Vasilinsaaren ns. Smolenskoje-hautausmaalla. Tässä nimi viittaa Smolenka-jokeen.

Sprengtportenin patriotismin laadusta näyttää yhä olevan niin meillä kuin Ruotsissakin erilaisia mielipiteitä. (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=sprengtporten  ). Kiistatonta lienee, että hänen oma tavaton kunnianhimonsa näytteli hänen urallaan ainakin yhtä suurta osaa. Mitä venäläisiin kenraaleihin tulee, on niitä toki kansallisgalleriassamme asianmukaisilla paikoilla paljon, aina Mannerheimiin saakka.

Joka tapauksessa Borodkinin näkemys suomalaisista yleensä, Saimaan rantojen talonpojat mukaan lukien, eräänlaisen vallankumouksellisen idean kantajina kautta historian tuntuu heikosti perustellulta. Ruotsinkieliseen yläluokkaan se saattaa kyllä sopia paljonkin paremmin. Talonpojille ajatus upseerien kahtalaisesta roolista toisaalta kansalaisena ja toisaalta hallintoalamaisena ei tainnut koskaan valjeta.

Ei sitä kunnioitettu myöskään ns. Suomen-syöjien piireissä sortokausien aikana. Silloin julkaistiin suuri määrä pamfletteja myös ns. Suomen kysymyksestä ja suomalaisen hahmo esiintyy niissä yleensä luihuna, petokseen tottuneena ja siihen aina valmiina.

Muuan pamfletisti äityi suorastaan elämöimään tällä ajatuksella ja väitti, etteivät suomalaiset ole urhoollisia rehellisessä taistelussa: heidän aseensa ei ole miekka, vaan tikari. Kun Venäjä joutuu vaikeuksiin, hylkää suomalainen sen yhtä luontevasti kuin se aikoinaan hylkäsi ruotsalaiset isäntänsä.

Samaan hengenvetoon syytettiin suomalaisia siitä, että he elivät venäläisten kustannuksella: he nauttivat Venäjän mahtavan armeijan turvaa, mutta eivät itse osallistuneen sen ylläpitoon kuin nimellisesti. Itse suomalaiset kapusivat virkaportaita Venäjällä kaikkein ylimpiin arvoihin saakka ja matkustivat sitten kotimaahansa valtion eläkkeitä nauttimaan. Suomessa taas ei venäläiselle ollut auki mikään virka eikä edes ammatin harjoittaminen.

Epäilemättä Suomen-syöjien logiikka oli paljolta samankaltaista kuin Saksan natsien kuvaukset juutalaisista tai feministien kuvaukset patriarkaatista. Totta oli aina sen verran, että yksinkertaisimmat sielut saivat siitä aiheen moraaliseen närkästykseen.

Joka tapauksessa tuo ajatus suomalaisten erityisestä petollisuudesta ja jopa loismaisuudesta kannattaa myös meidän suomalaisten panna merkille. Se oli se perusargumentti, jota chauvinistiset panslavistit aikoinaan käyttivät.

Liberaali Venäjä oli asioista aivan toista mieltä ja sen näkemyksen mukaan koko Venäjän olisi ollut syytä ottaa mallia Suomesta. Mutta se on jo toinen tarina.

Vallankumous söi sekä taantumuksellisen tsarismin edustajat Seyniä ja Borovitinovia myöten ja myös Borodkin kuului sen itseoikeutettuihin uhreihin. Mutta siinä samassa rytäkässä menivät myös liberaali Miljukovin ja maltillisten sosialistien kaltaiset Suomea ymmärtävät henkilöt. Parhaassa tapauksessa he onnistuivat pakenemaan ulkomaille.

Borodkin näkee tämän kirjan alussa työnsä eräänlaisena lähetystehtävänä ja päättää esipuheen sanoihin:

Jos Luoja suo, niin ”Vaatimaton työmme ei katoa: kipinästä syttyy tuli”.  Поможет Бог и «Наш скромый труд не пропадет: из искры возродится пламя».

Tässähän viitataan A.I. Odojevskin runoon, vaikka useimmat taitavat nykyään liittää sanat Leniniin ja hänen Iskraansa.

Ehkäpä moraali tässä on se, ettei tulella koskaan kannata leikkiä. Vain uunissa se kesyyntyy ja tottelee sytyttäjäänsä. Uuni kannattaa siis aina ensin rakentaa.