Wilhelm Schultz von Ascheraden (Вильгельм Шулц фон Ашераден) 1740-1792

 

Wilhelm Schultz von Ascheraden (Вильгельм Шулц фон Ашераден) 1740-1792

Kenraaliluutnantti (1790), Vladimirin rakuunarykmentin komentaja, Viipurin komendantti. Johti Savonlinnasta käsin Sulkavan kautta Juvalle hyökänneitä joukkoja.

Alkujaan saksalainen sotilas, joka oli taistellut sekä Euroopassa että Kaukasuksella.

 Kustaa III:n sodassa Schultz komensi Savonlinnasta Sulkavan kautta Juvalle edennyttä osastoa. Pian sen jälkeen hän kärsi tappion Parkumäessä 1789 ja siellä haavoittuneena perääntyi Savonlinnaan ja sen jälkeen siirtyi pois rintamapalveluksesta.

Sulkavalla menestyksellisesti suoritetun tiedustelun ja muun kunnostautumisen johdosta sai vuonna 1789 Pyhän Vladimirin ritarikunnan toisen luokan ristin. Vuonna 1790 nimitettiin kenraaliluutnantiksi ja vuonna 1791 Viipurin ylikomendantiksi.

Suvorovin sapuskat

 

Suvorovin menyy

 

Suvorovin sapuskat

Generalissimus Aleksandr Suvorov (1730-1800), tuo suomalaiseksikin joskus laskettu omituinen sotasankari on nyt Itä-Suomessa ajankohtainen myös siksi, että hänen nimeään kantavaa turistireittiä ollaan valmistelemassa kaupalliseen käyttöön. Tai ainakin oltiin ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan.

Tunnetusti Suvorov heti Kustaa III:n sodan jälkeen lähetettiin Suomeen, jossa hän asui toista vuotta suunnittelemassa ja johtamassa Turun rauhan rajan linnoitustöitä.

Jäljet näkyvät yhä ja jopa Olavinlinna olisi tyystin toisen näköinen ilman Suvorovin työtä. Sehän vahvistettiin hänen toimestaan kestämään ankaraakin piiritystä ”pääkaupungin kivikilven” pohjoisena päätepisteenä. Lappeenrantaan Olavinlinnan yhdisti huomattavan suuri järvilaivasto, jota varten kaivettiin neljä kanavaa. Ne ovat yhä jäljellä ja osittain jopa kunnostettujakin.

Lappeenrannasta Ruotsinsalmeen eli Kotkaan ja pitkin Kymijoen vartta kulki linnoituslinja, jonka Suvorov kunnosti ja osin rakensikin. Keskeneräiseksi jäänyt Kyminlinna on linnoituksista mahtavin, Taavetti, Utti ja Kärnäkoski parhaiten kunnostettuja ja käymisen arvoisia paikkoja.

Suvorov oli lievästi sanoen omapäinen ja omituinen hahmo, joka puhui ruotsalaisista (eli siis suomalaisista) sukujuuristaan ja ihaili Kaarle XII:ta. Hän osasi suomea ja jopa harhautti Savonlinnan kaupunkipahasen johtoa saapumalla talonpojaksi pukeutuneena sen pakeille.

Suurmieheksi nousseen ja nykyisellä Venäjällä suorastaan palvotun Suvorovin elämäntavat olivat yksi hänen kuuluisan omituisuutensa ilmaus. Jopa hänen ruokailutottumuksensa olivat kummalliset.

Ilmeisesti asiantuntevin kuvaus Suvorovin ruokailutottumuksista on peräisin sotilaspalvelijalta, kersantti Ivan Sergejeviltä ja se julkaistiin Majak-lehdessä vuonna 1842. Sergejev oli aikoinaan palvellut Suvorovia 16 vuotta.

Sen mukaan Suvorovilla oli tapana herätä jo heti puolen yön jälkeen ja tehdä sen jälkeen alasti ruumiinharjoituksia, mutta myös samalla opetteli turkin, tataarin ja karjalan kielen sanoja. Hänellä oli omia talonpoikia karjalan opettajinakin. Ottakaamme siis vakavasti hänen maineensa suomenkielen osaajana.

Sen jälkeen hän kieriskeli märässä ruohikossa tai otti kylmän ”suihkun” ja joi 3 kupillista mustaa teetä, kerman kanssa ellei ollut paastopäivä. Ennen lounasta, joka oli jo klo 8, Suvorov puolipukeissa vielä lauloi nuottikirjasta bassoäänellään. Tämä on erikoista, sillä hänhän oli pieni ja hintelä ruumiiltaan.

Aamiaista tai illallista Suvorov ei nauttinut. Illalla hän saattoi ottaa makean viinin kanssa hilloa tai muutaman sokerissa pyöritellyn sitruunaviipaleen.

Lounas oli Suvorovin ainoa varsinainen ateria ja sinne kutsuttiin myös vieraita 15-20 henkeä. Suvorov piti paljon kaalikeitosta ja paastopäivinä syötiin kalakeittoa. Lisäksi oli lämmin pääruoka (žarkoje), jota hän ei aina syönyt. Hän kärsi heikosta vatsasta kuten myös Mannerheim.

Ennen ateriaa Suvorov otti yhden ryypyn kuminaviinaa, zakuskana oli aina retikkaa. Ruokajuomana hän nautti hyvin kohtuullisesti unkarilaista viiniä tai Malagaa.

Piirakoita Suvorov söi tuskin koskaan ja kastikkeita harvoin. Aterioilla oli korkeintaan 7 lajia, mutta Suvorov ei niitä kaikkia nauttinut.

Paastoviikolla Suvorov söi sieniä, sen jälkeisillä viikoilla myös kalaa. Piinaviikolla hän joi vain teetä.

Lounaan jälkeen ruhtinas ja generalissimus kävi päiväunille. Sitä ennen hän nautti tuopin englantilaista olutta, johon oli sekoitettu sokeria ja raastettua sitruunan kuorta.

Suvorovin suuhun on pantu lause: ”Aamiainen syö yksin, lounas jaa muiden kanssa ja illallinen jätä viholliselle!”

Legendat esittävät Suvorovin hyvin vaatimattomana ja kansanomaisena, päällikkönä, joka söi sotilaiden kanssa samasta kattilasta kaalikeittoa ja puuroa.

Tunnettu Ivan Kljušnikovin runo kertoo, että Suvorov oli aito venäläinen (eikä siis esimerkiksi suomalainen) ja siis rakasti koko sielullaan omaa Venäjäänsä. Hän oli myös sotilas ja söi siis kaalikeittoa ja puuroa ja joi venäläistä kvassia ja vodkaa.

Tämä lienee totta. Sotilaiden ruokana pidettiin nimenomaan kaalikeittoa ja puuroa (Щи да каша –пища наша). Venäjän armeijassa sotilaat valmistivat itse ruokansa keittoporukoissa eli artteleissa ja saivat usein vain pussillisen jauhoja päivässä. Vodkaa tarjottiin usein myös sotilaille, koska sen arveltiin edistävän terveyttä.

Tunnettu sotilasruoka oli myös tattaripuuro, jota saatettiin myös paistaa pannulla sianlihan ja sipulin kanssa, mikäli ruokatilanne sen salli. Siitä piti myös Mannerheim.

Sotilaiden mahdollisuudet valita ruokansa riippuivat tietenkin suuressa määrin siitä, missä he olivat ja mikä oli huoltotilanne. Sergejevin kuvaamat ateriat kuuluivat ehkä lähinnä kartanoelämään.

Nyt sitten pitäisi kai kehitellä myös turisteja varten suvorovilainen ruokalista, joka on mahdollisimman aito, herkullinen ja eksoottinen samaan aikaan.

Suvorov ei kuulemma syönyt varsinaisesti makeita ruokia, mutta makeat viinit, hillot, ym. näyttävät maistuneen.

 

Rimski-Korsakov, Aleksandr Mihailovitš (1753-1840)

 

Rimski-Korsakov, Aleksandr Mihailovitš (1753-1840)

 

Aloitti uransa Preobraženskin kaartinrykmentissä. Venäläisen wikipedian mukaan hän osallistui Pugatšovin kapinan kukistamiseen ja Turkin sotaan, jossa sai 4. luokan yrjönristin. Sen jälkeen hän osallistui Kustaa III:n sotaan Semjonovski-rykmentin riveissä, jolloin kunnostautui lyömällä ruotsalaiset Kyminkartanossa.

Kummallinen on kohta, jossa kerrotaan, että Rimski-Korsakov 19.4.1790 valloitettuaan Savonlinnan/ pitäen hallussaan Savonlinnaa hävitti ruotsalaisten tukikohdan Juljaksonin (Yläksen??) kylän luona saaden saaliiksi tykkejä, paljon vankeja ja asevaraston. Tästä hyvästä hän sai Pyhän Vladimirin ritarimerkin, kultaisen miekan ja 2000 ruplan elinikäisen eläkkeen.

(он 21 августа 1789 года разбил шведов при Кюменгарде, а 19 апреля 1790, овладев Нейшлотом, истребил шведский пост при деревне Юляксон, причём захватил неприятельские орудия, множество пленных и склад оружия. За это получил золотую шпагу, орден св. Владимира и пожизненную пенсию в 2000 рублей)

Sen jälkeen hän mm. teki matkan Englantiin ja tausteli Koburgin prinssin alaisuudessa ranskalaisia vastaan. Myöhemmin hän osallistui Persian sotaretkelle ja sai Aleksanteri Nevskin ritarimerkin. 1798 hänestä tuli Semjonovski-kaartinrykmentin komentaja. Suvorovin Italian-retkellä ranskalaiset Massenan joukot löivät hänen joukkonsa Zürichin luona.

Paavali erotti hänet armeijasta, mutta Aleksanteri I otti jälleen palvelukseen ja nimitti jalkaväenkenraaliksi. Suomen sodassa hän komensi kolmea divisioonaa, mutta riitauduttuaan sotaministeri Araktšejevin kanssa jäi kolmeksi vuodeksi pois armeijasta. Sen jälkeen hän palasi entiseen virkaansa Liettuan sotilaskuvernöörinä ja hoiti sitä vuoden 1830 Puolan kapinaan saakka.

 

”Yläksen” kylän ja taistelun merkitys on jäänyt minulle hämäräksi. Koska se tapahtui 19.4.1790, ei sitä voida sekoittaa Laaitaatsillan taisteluun, jossa Rimski-Korsakov komensi venäläisiä. Ruotsalaisen ajanlaskun mukaan päivä olisi 30.4.1790. Silloin ei Savossa ollut taisteluita, mutta kyllä sen sijaan Kärnäkoskella. Siellä Rimski-Korsakov oli mukana, mutta Jussi T. Lappalaisen mukaan kovin tehottomasti ja innottomasti.

Pietariin raportoitaessa asia saattoi näyttää erilaiselta tai sitten ruotsalaiset ovat mustanneet hänen mainettaan.

Karl-Heinrich von Nassau-Siegen (Charles-Henri de Nassau-Siegen), 1743-1808

 

Karl-Heinrich von Nassau-Siegen (Charles-Henri de Nassau-Siegen), 1743-1808

 

Nassau-Siegenin prinssi oi 1700-luvun kuuluisimpia kansainvälisiä seikkailijoita. Hän toimi sekä vuoden 1789 että vuoden 1790 Ruotsinsalmen meritaistelussa venäläisen puolen komentajana. Edellisen taistelun hän voitti ja jälkimmäisen hävisi.

Nassau-Siegenin ruhtinaskunta oli lakannut olemasta jo vuonna 1743, mutta sen hallitsijan jälkeläisillä oli oikeus ruhtinaalliseen nimeen ja titteliin (Karl-Heinrichia nimitettiin myös Venäjällä arvonimellä prints eikä knjaz, koska hän periaatteessa kuului Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ruhtinaisiin). Keisarikunta enempää kuin Nassau-Siegenin sukukaan eivät kuitenkaan tunnustaneet sukulaisuuden velvoittavuutta, koska Karl Heinrich oli syntynyt ns. morganaattisesta avioliitosta.

Karl Heinrichiin on jälkimaailma suhtautunut vaihtelevasti. Aikalaiset vierastivat hänen pöyhkeyttään, kuten Curt von Stedingk venäläisten upseerien osalta kertoo. Lukemattomista taisteluista ja kaksintaisteluista huolimatta prinssi säilyi haavoittumattomana ja hänestä käytettiinkin nimitystä l’invulnérable

Nassauta pidettiin yleisesti suurena kehuskelijana ja jopa huijarina (charlatan) ja urotöitä, joilla hän kerskaili, on epäilty. Prinssin väitettiin taistelleen paljain käsin tiikeriä vastaan Keski-Afrikassa (!) ja vietelleen Tahitin kuningattaren. Väitetystä tiikeripainista maalattiin jopa suurikokoinen taulu. Argentiinassa hän tiettävästi pelasti toverinsa jaguaarin kynsistä.

Joka tapauksessa Nassau tuli tunnetuksi uhkapelurina, joka kierteli Euroopan hoveissa. Tiettävästi velkojiaan paetakseen hän osallistui myös Louis de Bougainvillen purjehdukselle maapallon ympäri. Sen jälkeen hän toimi sotilaana Ranskan palveluksessa. Eräässä polttolaivojen hyökkäyksessä kunnostauduttuaan Karl-Heinrich nimitettiin myös Espanjan grandiksi. Puolan kuningas Stanislaus August antoi hänelle Puolan magnaatin arvon.

Vuonna 1786 Nassau siirtyi Venäjän palvelukseen ja johti menestyksellisesti soutulaivaston hyökkäystä Otšakovin taistelussa. Hänen on väitetty olleen myös keisarinna Katariinan rakastaja.

Kustaa III:n sodassa Nassau komensi Venäjän uutta soutulaivastoa, joka saatiin valmiiksi vuoden 1789 sotaretkiä varten ja voitti ruotsalaiset Ruotsinsalmessa mainittuna vuonna. Tämän johdosta prinssi sai Venäjän korkeimman kunniamerkin, apostoli Andreaksen ristin.

Vuonna 1790 Nassau-Siegenin johtama Venäjän soutulaivasto sen sijaan tuhottiin varsin perusteellisesti Ruotsinsalmen toisessa meritaistelussa. Masentunut prinssi halusi sanoutua irti tehtävästään ja palautti Katariinalle venäläiset kunniamerkkinsä.

Katariina ei hyväksynyt eroa vaan lähetti kunniamerkit takaisin lohduttavan kirjeen saattelemana. Keisarinna selitti, että sotapäälliköiden suuruus näkyy parhaiten juuri onnettomuuksien aikana. Prinssi oli toiminut Katariinan käskystä ja hänen vahvistamansa suunnitelman mukaisesti: ”En ole unohtanut, että olette seitsemän kertaa tullut vоittajaksi niin etelässä kuin pohjoisessa. Tällä kertaa tuli myrsky, joka teki tyhjäksi yrityksenne… te olette minua palvelleet, palvelette ja tulette palvelemaan korvataksenne tämän vahingon…”.

Nassau-Siegen olikin pian taas valmis käymään ruotsalaisten kimppuun, mutta ei saanut siihen lupaa, koska Värälässä neuvoteltiin rauhasta. Rauhan tultua solmituksi venäläisiä päälliköitä palkittiin erilaisilla lahjoilla ja myös Nassau sai komean miekan, joka oli koristeltu jalokivin.

Von Stedingkin mukaan prinssi oli saamaansa lahjaan tyytymätön. Venäläiset kollegatkaan eivät kätkeneet tyytyväisyyttään siitä, että kerskurina pidetty prinssi oli Ruotsinsalmessa kärsinyt tappion. Kenraali S.A. Tutškov arvioi, että prinssin rohkeus oli enemmän krenatöörin kuin kenraalin tapaista. Hän oli impulsiivinen eikä noudattanut tarpeellista huolellisuutta.

Venäjän-kautensa jälkeen prinssi kierteli Eurooppaa ja oleskeli mm. Preussin hovissa ja Venetsiassa, jossa ylläpiti komeaa palatsia.

Elämänsä lopulla Nassau yritti saada marsalkan paikkaa Napoleonin armeijassa, mutta ei onnistunut.

 

Borodkin 2016

Brikner 2016

Musin-Puškin, Valentin Platonovitš (1775-1804)

 

Musin-Puškin, Valentin Platonovitš (1775-1804)

Keisarinna Katariinan suosikki ja upporikas hovimies, joka kohosi urallaan kenraalisotamarsalkaksi, mutta siirrettiin vuoden 1789 taistelujen jälkeen muihin tehtäviin.

Musin-Puškin toimi Kustaa III:n sodassa aluksi Venäjän Suomen joukkojen ylipäällikkönä, kunnes hänet keväällä 1790 vaihdettiin kreivi I.P. Saltykoviin. Tuossa vaiheessa Katariina oli kyllästynyt Musin-Puškinin saamattomuuteen ja halusi ripeämpää toimintaa Suomessa.

Vaihdoksesta huolimatta Musin-Puškin sai Ruotsin-sodan ansioiden perusteella kultaisen miekan, Pyhän Vladimirin ritarikunnan ensimmäisen luokan ristin ja timantit Andreas Ensinkutsutun (Andrei Pervozvannyi) ritarimerkkiinsä. Keisari Paavalin aikana hänestä tuli Chevalier-kaartin kunniapäällikkö.

Hän kunnostautui niin Turkin sodassa kuin seitsenvuotisessa sodassa. Hänen komean karriäärinsä arvellaan kuitenkin perustuneen enemmän suhteisiin kuin saavutuksiin.

 

Mihail Kutuzov (Mihail Illarionovitš Goleništšev-Kutuzov) 1745-1813

 

Kutuzov

 

Mihail Kutuzov (Mihail Illarionovitš Goleništšev-Kutuzov) 1745-1813

Ruhtinas Mihail Kutuzov kunnostautui Turkin ja Puolan sodissa ja Napoleonin sodissa ja yleni kenraalisotamarsalkaksi saaden erittäin harvinaisen ”kaikkein loistavimman ruhtinaan” (svetlejši knjaz) nimen ja arvon jo ennen vuoden 1812 Isänmaallista sotaa eli taistelua Napoleonin maahanhyökkäystä vastaan.

Tuon sodan aikana Kutuzov nimitettiin koko armeijan ylipäälliköksi ja hän johti armeijansa perääntymään aina Moskovan taakse asti. Suuri taistelu käytiin tosin sitä ennen Borodinossa.

Kutuzovia arvosteltiin aikoinaan ankarasti passiivisesta sodankäynnistä ja Moskovan jättämisestä ranskalaisille, mutta sittemmin hänestä tuli voiton symboli ja koko Venäjän sankari, jonka henkilöhahmon Leo Tolstoi on ikuistanut teoksessaan Sota ja rauha. Hänen patsaansa on Pietarissa Kazanin tuomiokirkon edessä.

Turun rauhan rajaan Kutuzovin nimi liittyy siten, että hänestä tehtiin 1790-luvun jälkipuoliskolla Venäjän Suomessa olevien joukkojen komentaja ja hän siinä ominaisuudessa järjesteli varsin aktiivisesti rajan vartiointia, kuten Aleksei Škvarovin artikkelissa tarkemmin kerrotaan.

 

Denisov, Fjodor Petrovitš (1738-1803)

 

Kasakkakenraali Denisov

 

Denisov, Fjodor Petrovitš (1738-1803),

 Donin kasakka, kohosi urallaan ratsuväenkenraaliksi ja sai kreivin arvon. Taisteli Kustaa III:n sodassa mm. Kyyrössä, Porrassalmella ja Valkealassa

 

Denisov kunnostautui jo 1770-luvulla Turkin sodassa, minkä ansiosta sai keisarinna Katariinalta kultamitalin. Turkin sodan taisteluissa hän haavoittui useasti ja sai legendaarisen maineen sekä urhoollisuudesta 4. luokan yrjönristin. Sen jälkeen Denisov sai vielä Kustaa III:n sodassa 3. luokan yrjönristin ja myöhemmin Puolan sodassa hyvin harvinaisen 2. luokan yrjönristin. Uransa aikana hän sai peräti kaksi briljantein koristettua sapelia, niistä toisen Kustaa III:n sodassa.

Denisovin wikipediassa selostetussa ansioluettelossa väitetään hänen taistelleen itsensä Ruotsin kuninkaan johtamaa 7000 miehen armeijaa vastaan keväällä 1790, mikä on huomattavaa liioittelua. Keisarinnan kysyessä, miten Denisov uskalsi pienine voimineen hyökätä sellaista ylivoimaa vastaan, oli tämä sanonut ”rohkeus avaa menestyksen portit selälleen!” Tässäkin (Valkealan) taistelussa Denisov haavoittui kolmasti, mutta ei poistunut kentältä tehtävistään.

Itse asiassa hyökkääjiä olivat Valkealassa ruotsalaiset, joiden lukumäärä oli vain vähän Denisovin osastoa suurempi (noin 2500) ja Denisov hävisi tämän taistelun ja joutui jättämään ruotsalaisille muun muassa kaksi makasiinia, joita venäläiset eivät ehtineet tuhota. Викибриф – aineistossa taistelu on todettu ruotsalaisten voitoksi ja osanottajia arvioidaan olleen molemmin puolin noin 3000.

Joka tapauksessa kerrotaan Denisovin lähettäneen hyökkäystä odotellessaan Kustaa III:lle -joka tosiaan oli joukkojen mukana- kirjeen, jossa sanoi, että oli jo riisunut turkkinsa, joten taistelun sopi alkaa, ettei sitä tarvinnut taas pukea päälle.

Kustaa III:n sodan jälkeen Denisovin ura jatkui taistelussa Puolan jakamista vastustavia Tadeusz Kosciuszkon joukkoja vastaan, mistä sai Aleksanteri Nevskin kunniamerkin ja 2. luokan yrjönristin. Vuonna 1799 Denisov sai kreivinarvon, mutta joutui vielä senkin jälkeen oikullisen keisari Paavalin epäsuosioon.

 

Viinikainen – Mäki

Venäläiset Wikipedia ja Wikibrief

 

Ivan Michelson (1740-1807), (myös Johann Michelsohnen, Иван Иванович Михелсон)

 

Ivan Michelson (1740-1807), (myös Johann Michelsohnen, Иван Иванович Михелсон)

Ratsuväenkenraaliksi noussut sotilas Venäjän armeijassa. Komensi Savoon Porrassalmen ja Mikkelin kautta hyökkäävää armeijaa vuonna 1789. Tunnettiin Pugatšovin kapinan kukistajana.

 

Michelson osallistui seitsenvuotisen sodan suuriin taisteluihin, joissa haavoittui useita kertoja. Kunnostautui Puolan jakoihin liittyneessä Barin konfederaation vastaisessa sodassa.

Nousi maineeseen erityisesti Pugatšovin kapinan kukistajana. Esiintyy myös erään Jaan Krossin kertomuksen sankarina. Krossin mukaan hän polveutui yksinkertaisesta virolaisesta talonpoikaisperheestä ja sokeerasi sikäläistä aatelistoa tunnustamalla alhaisen alkuperänsä tuomalla talonpoikaiset vanhempansa aateliston juhlaan. Michelsonin on myös väitetty olleen ruotsalaista sukua.

Kustaa III:n sodassa Michelson johti Porrassalmelle hyökkäävän kenraali Musin-Puškinin alaisuudessa venäläistä armeijakuntaa. Operaatioon osallistuivat myös kenraali Rautenfeltin armeijakunta (korpus) ja Y.M. Sprengtporten. Hyökkäys jatkui sittemmin Juvalle. Tässä yhteydessä Michelson sai nimityksen ratsuväenkenraaliksi. Toimi myöhemmin mm. Valkovenäjän sotilaskuvernöörinä. Sai Venäjän korkeimmat kunniamerkit, Andreas Ensinkutsutun ja Aleksanteri Nevskin sekä Pyhän Yrjön ritarikunnan 3. luokan ristin.

Otto Henrik (Osip Andrejevitš) Igelström (1737-1823)

 

Igelström

 

Otto Henrik (Osip Andrejevitš) Igelström (1737-1823)

Venäläinen jalkaväenkenraali, liivinmaalainen, alun perin ruotsalaista sukua, kreivi. Edusti Venäjää Värälän rauhanneuvotteluissa vuonna 1790.

Igelström osallistui 7-vuotiseen sotaan ja kunnostautui vuosien 1768-74 Turkin sodassa. Kirjoitti merkittävän kuvauksen Krimistä ja toimi Ufan ja Simbirskin kuvernöörinä. Hän järjesti myös baškiirien värväyksen sotapalvelukseen. Jousilla ja nuolilla aseistetut baškiirit joutuivat mukaan Kustaa III:n sotaan ja vielä Napoleonin sotiin.

Toimi Venäjän joukkojen päällikkönä Kymenlaaksossa Kustaa III:n sodassa vuonna 1790 ja johti mm. kevään 1790 hyökkäystä Kärnäkoskelle ja Partakoskelle. Neuvotteli G.M. Armfeltin kanssa Värälän rauhansopimuksen. Rauhanteon jälkeen sai Ruotsilta Serafiimiritarikunnan jäsenyyden ja siis myös vaakunansa Tukholman Riddarholmin kirkkoon.

Sai nimityksen Venäjän lähettilääksi Tukholmaan, mutta ei koskaan saapunut sinne. Sen sijaan hän toimi kenraalikuvernöörinä ensin Pihkovassa ja sitten Tšernigovissa ja sen jälkeen vuodesta 1794 Venäjän Puolassa olleiden joukkojen päällikkönä, kunnes maassa puhkesi kapina vuonna 1795. Sen jälkeen hänellä ei ollut siellä virkatehtäviä.

Igelströmiä pidettiin hieman rajoittuneena sotilashenkilönä, jolla ei ollut diplomaattisia taipumuksia ja muuan tarkkailija arvioi, että Värälän rauhanneuvotteluissa vanha ja viekas hovimies Armfelt oli selvästi hänen yläpuolellaan.

 Ennen vuoden 1795 Puolan jakoa Igelström toimi Venäjän lähettiläänä Puolassa.

Keisari Paavali asetti hänet Orenburgin sotilaskuvernööriksi vuonna 1796.

 

Anhalt-Bernburgin prinssi Viktor Amadeus (Victor Amadeus von Anhalt-Bernburg-Schaumburg-Hoym; 1744—1790)

 

Anhaltin Prinssi Viktor

 

Anhalt-Bernburgin prinssi Viktor Amadeus (Victor Amadeus von Anhalt-Bernburg-Schaumburg-Hoym; 1744—1790) 

 

Katariina II:n kaukainen sukulainen ja ystävä, Anhalt-Bernburgin prinssi Viktor Amadeus palveli kenraaliluutnantin arvoisena Venäjän armeijassa ja kuului niihin joukkoihin, jotka taistelivat ruotsalaisia vastaan Kärnäkosken-Partakosken taisteluissa vuonna 1790. Siellä hän haavoittui kuolettavasti.

Prinssi oli osallistunut muun muassa Turkin sotaan ruhtinas Potjomkinin alaisuudessa ja kunnostautunut Otšakovin taistelussa. Neljännen luokan yrjönristin urhoollisuudesta hän oli saanut jo vuonna 1773. Vuonna 1789 hän sai Venäjän korkeimmat ansiomerkit, Andreas Ensikutsutun ja Aleksanteri Nevskin ritarimerkit Kaušanin, Akkermanin ja Benderin tasteluista.

Katariina olisi halunnut lähettää prinssin Suomen rintamalle, mutta tämä vastasi, että

 suostuu siihen vain ylipäällikkönä, mihin taas Katariina ei suostunut.

Vuonna 1790 prinssi liittyi Suomessa oleviin kreivi Saltykovin joukkoihin ja osallistui Partakosken-Kärnäkosken venäläisille tappiolliseen taisteluun 19.(30).5.1790. Taistelussa hän haavoittui oikeaan jalkaan ja vietiin Viipuriin, jossa hän kuoli ja haudattiin sinne.

Ennen kuolemaansa hän lahjoitti miekkansa alaiselleen Barclay de Tollylle, josta tuli Venäjän kuuluisimpia sotapäälliköitä. Skottilaissyntyinen Barclay johti sittemmin Suomen sodassa vuonna 1809 joukkoja Merenkurkun yli Uumajaan. Hänestä tuli joksikin aikaa Suomen kenraalikuvernööri ja vuosina 1812-1813 hän oli venäläisten tärkeimpiä päälliköitä ja johti mm. venäläis-preussilaisia joukkoja Leipzigin suuressa ”kansaintaistelussa”.

Esimiestään ilmeisestikin suuresti ihaillut Barclay ei koskaan luopunut saamastaan miekasta. Anhaltin prinssin ystäviin kuului myös keisarinna Katariina, joka tiettävästi määräsi joukkonsa hyökkäämään pian tämän jälkeen Pirttimäelle kostoksi menettämästään ystävästä.