Heinäkuun viides päivä

 

Heinäkuun viides päivä

 

J.L. Runebergin runouden ja erityisesti Vänrikki Stoolin tarinoiden kansallinen merkitys Suomen historiassa on niin suuri, että sen rinnalle voi tuskin asettaa mitään muuta.

Erityisen suuri tämä merkitys oli Venäjän vallan aikana, jolloin Vänrikki Stoolin henkilöiden ympärille kasvoi todellinen kultti, jossa vallisteva isänmaallisuus kohdistui sekä ihmisiin, mukaan lukien suomalaiset kansanihmiset, että itse maahan ja sen luontoon.

Runo Heinäkuun viides päivä on kansallisen romantiikan helmiä. Se keskittyy itse asiassa eräänlaiseen isänmaalliseen luontomystiikkaan, mutta muistuttaa samalla siitä, että isänmaa on myös vaatinut uhreja, jollaiseksi tässä runossa valikoituu ristiinalainen Joakim Zachris Duncker, joka aloitti Suomen sodassa Sulkavan komppanian päällikkönä ja sai maineen urhoollisista urhoollisimpana, kuten runossa vakuutetaan.

Runebergin tyylilajit vaihtelivat pateettisuudesta huumoriin ja tämän runon viritys kuuluu ennen muuta edelliseen kategoriaan. Nykyaikainen lukija saattaa olla jo kauaksi etääntynyt tällaisesta tyylistä, mutta on syytä ymmärtää, että vaikeina aikoina tämäkin runo ja muut sen kaltaiset olivat kansakunnalle tärkeitä.

Duncker on tänäkin päivänä muistamisen arvoinen.

Heinäkuun viides päivä

"Nyt kesäpäivä loistavi,

niin oudoks muuttaa mieleni

tää aamu armahainen;

jos haluat, niin lehtohon,

suvisen ilman sulohon

nyt käymme, nuorukainen;

tää päivä juhlapäivä on."

Soturi vanha lausui tään,

pois verkon laski kädestään

ja ääneti mua johti;

ja poikki kukkaniittyjen

sinisen järven rannallen,

mi kastehelmin hohti,

nyt kävi kulku hiljainen.

Oi suloutta taivaan, maan!

Ei vanhus hiisku sanaakaan,

vain katsoo ihaellen.

Sai kyynel hälle silmähän,

kun käteheni tarttui hän

ja kuiska hymyellen:

"Maan eestä kuolisitko tään?"

Vait olin. Sydämellisen

vain silmäyksen loin hänehen,

ei vaatinut hän muuta.

Ja hetken äänet' oltuaan

ja kummult' ihaeltuaan

taas seudun ihanuutta

hän ääneen puhkes lausumaan:

"Rannalta tältä palasen

maat' ihanaista isien

sa näet, nuorukainen:

kuin Virtain järvet ihanat

on Saimaan sadat lahdelmat,

Imatra pauhaavainen

ja Vuoksen aallot vaahtoisat."

"Ja jos käyt Pohjan äärihin,

laelle tuiman tunturin,

yht' ihanaa siell' oisi;

ja jos sa rannan aukean

näet Pohjanalahden huuhtoman,

niin rakkautta loisi

sinulle Suomi rintahan."

"Mut käsitätkö mieleni

ja kyynelen, mi vierevi

nyt hiljaa silmästäni,

ja muistoa miks herättää

niin suloista, niin synkeää

tää päivä mielessäni?

On viides heinäkuuta tää."

"Koittaapi päivä, loppuun käy;

monesta jälkeä ei näy,

kun kulunut on suotta.

Vaan tää jäi mulle muistohon,

tää viides heinäkuun, siit' on

nyt seitsentoista vuotta;

se Dunckerin vei kuolohon."

"Tääll' oli kansa Suomessa,

viel' on se; surun tuttuna

se kaikk' on saanut koittaa;

sen alttius on rajaton,

se tyyni, vakaa, jäykkä on,

sen miehuus kuolon voittaa;

sen kansa meidän kansa on."

"Levossaan siinä nyt sen näät,

sit' ei nyt häiri synkät säät,

mut sitä hellit vainen;

ma näin sen koetuksissa,

tulessa, hallan kourissa,

se ain' ol' yhdenlainen;

arvaahan, mitä tunsin ma."

"Ma näin sen verta vuotavan,

näin voittavan, näin sortuvan,

mut pettäjää en lainkaan;

maill', jota päivä pakeni,

viel' urho hyinen taisteli

ja väistynyt ei vainkaan,

vaikk' ihan toivo raukesi."

"Mik' urhoisuus, mi kestävyys,

mik' into, mikä ylevyys

ja vakuus vaiheissansa

sill' olikaan, jot' ihannoi

ja jolle sankarnimen soi

nää miehet, tämä kansa

ja kuoltuakin jumaloi!"

"Mut kysy, jos sa milloinkaan

urhoisan vanhan sotilaan

ajalta tapaat tältä:

oliko miestä kuitenkin,

jok' oli kaikist' urhoisin?

Saat vakaan vastuun hältä:

niin, herra, tunsin Dunckerin."

"kodista köyhäst' oli hän,

laps saloseudun synkeän,

ei suvultansa suuri,

vaan tuli kunniaksi maan,

nous arvoon arvaamattomaan,

ol' lujin Suomen muuri,

ja muistons' elää ainiaan."

"Ja tämän maineen kirkkahan,

sen omaks hälle hehkuvan

sydämen lämpö antoi;

ja synnyinmaalleen armaallen

kuin morsiolle, äidillen

hän kaikki uhriks kantoi; -

näin saavutti hän suuruuden."

"Hän kaatui; mutta kuolemaa

oi suloista, kun kuolla saa

noin loistehessa maineen!

Ei huku unhojärveen hän,

vaan lailla luodon vihreän

kohoopi alta laineen;

kuoleepi, eikä kuole hän."

"Maa, kukkasissas loistaos.

Suv'aalloistasi nostaos

vihanta lehtiranta,

rusoittaa vaarojesi suo,

ja välkkyelköön virtais vuo,

ja kohti taivaan kantta

sininen Saimaa-silmäs luo!"

"Niin että muisto vastakin

kun mainitseepi Dunckerin,

ylpeillen virkkaa saisi:

'Maa kaunis tuo, se hymyllään

sai urhon lemmen syttymään:

kes sit' ei armastaisi?

Hän kuoli eestä kullan tään.' "

 

 

Paavo Cajanderin suomennos vuodelta 1889.

Heinäkuun viides päivä -runon loppuvinjetti, 1897 - 1900

https://www.kansallisgalleria.fi/fi/object/391880