Rauha sodan keskellä

 

Näin Pohjanmaalla

 

Tässä vielä vähän suuren Pohjan sodan ajasta Savon ulkopuolella. Pohjanmaata kohtasi sittemmin erityisen ankara hävitys isonvihan aikana, mutta jo sitä ennen ajat olivat ankeat siellä, kuten muuallakin, kuten tässä käsitellystä väitöskirjasta voi todeta.  

Ennen miehityskautta eli isoa vihaa asioista kuitenkin kyettiin jopa sopimaan rajantakaisten karjalaisten kanssa.

 maanantai 2. elokuuta 2021

Talonpoikaisjärjen hedelmiä

 

Rauha sodan keskellä

 

Lauri Kujala, Pohjanmaan puolustus Suuren Pohjan sodan aikana. Helsinki 1953, 257 s.

 

Lauri Kujalan väitöskirjassa keskitytään hyvin kiintoisaan ilmiöön. Pohjanmaa poikkesi muusta Suomesta siinä, ettei se rauhan aikana asettanut ruotumiehiä. Sodan aikana siellä sen sijaan suoritettiin väenotto ja koottiin nostoväkeä puolustamaan omaa aluetta.

Kruunu suostui tähän järjestelyyn ja pohjalaisten halu puolustaa aluettaan osoittautuikin suureksi ja oli myös Suuren Pohjan sodan aikana selvästi parempi kuin muualla Suomessa, jossa se osittain olikin kehno. Lybeckerin kaltaisen ylipäällikön kohellus ei vakuuttanut puolustuskyvystä eikä liioin taidosta. 6000 hevosen vuojustus eli jänteiden katkaisu Inkerinmaalla ja varastojen polttaminen Etelä-Suomessa tekivät varmasti masentavan vaikutuksen.

Kun suurta joukkoa pohjalaisia marssitettiin etelään, Lybeckerin alaisuuteen, tarkoituksena Viipurin vapauttaminen, hupeni joukko jo matkalla ja perille saapui vain murto-osa. Puuttuvan motivaation ohella asiaan vaikutti nälkä, joka koko ajan oli sotaponnistusten suurin este Pohjanmaalla kuten yleensä muuallakin. Voin ja leivän asemesta hankittiin tykkejä ja ruutia.

Kyllä Pohjanmaaltakin silti otettiin miehiä koko valtakuntaa puolustamaan. Tuhat miestä laivattiin jo sodan alkuvaiheissa Baltiaan, jossa heidän kävi huonosti ja siis tarvittiin aina vain lisää. Talonpoikaiselle nostoväelle jaettiin Pohjanmaalla musketteja ja kivääreitä useampaankin otteeseen, mutta ne otettiin aina pian taas pois ja annettiin muualle meneville joukoille. Tilalle saatiin joskus pelkkää romua, sikäli kuin saatiin mitään.

Talonpoikaisen nostoväen huono maine perustui ennen muuta kouluttamattomuuteen. Se taas johtui suurelta osalta upseeripulasta. Kun tuollaiselle joukolle olisi tarvittu itse asiassa normaalia enemmän upseereita, saatiin niitä käytännössä paljon vähemmän ja nekin osaksi kelvottomia.

Vartiopalvelukseen talonpojat kyllä kelpasivat ja myös niihin erämaataisteluihin, joita vanhastaan oli käyty idästä tulevia ryöstelijöitä vastaan. Huomattakoon, että Pohjanmaa tuohon aikaan ulottui Suomen itärajaan saakka aina Pielisjärven korkeudelle asti. Kajaanin ja Paltamon seudut olivat siis Pohjanmaata.

Vaikka tarinat suurista hävitys- ja ryöstöretkistä itärajan yli Pekka Vesaisen tyyliin kai elivät päällimmäisinä ihmisten muistissa, oli tuo raja itse asiassa rauhan raja. Jo 1500-luvulla oli tehty ensimmäinen sellainen salainen sopimus, joka kesti aikansa.

Talonpojat rajan molemmin puolin, yleensä kirkonmiesten tai muiden huomattavampien henkilöiden johdolla sopivat myös Suuren Pohjan sodan aikana keskenään, että vaikka heidän maansa olivat sodassa, ei sota koskisi tuota aluetta, vaan vallitsisi rajarauha. Etenkin Venäjällä sitä nimitettiin talonpoikaisrauhaksi.

Hallitsijat siunasivat yleensä hiljaisesti tämän järjestelyn. Pohjoisten kylien hävittäminen molemmin puolin ei vaikuttaisi sodan lopputulokseen sitä eikä tätä, mutta tuottaisi kyllä varmasti vahinkoa molemmille ja nimenomaan talonpojille, joiden piti elättää kaikki, hiirestä kuninkaaseen.

Talonpojat taas hyötyivät perinteisestä, molemminpuolisesti edullisesta kaupasta. Pohjanmaa sai rajantakaisilta etenkin suolaa, joka epäilemättä oli keitetty Vienanmeren varnitsoissa. Tuohon aikaan se oli keskeisen tärkeä kauppatavara ja sen puute haittasi pahoin esimerkiksi ruoan säilömistä.

Niinpä rajantakaiset eli Vienan karjalaiset kävivät sodankin keskellä vanhaan tapaan kauppamatkoillaan Pohjanmaalla, etenkin sen itäisissä osissa. Kyseessä eivät siis yleensä olleet venäläiset, vaan suomalaisille helposti ymmärrettävää varsinaiskarjalaa puhuvat vienalaiset. Kauppalangot tunsivat toisensa nimeltä ja luottamuksella osapuolten välillä oli suuri merkitys, velkaakin annettiin.

Itäraja pysyi siis yleensä rauhallisena, mutta ei aina. Eräässä tapauksessa etelämpää tulleet joukkiot hyökkäsivät Pohjanmaan alueelle polttamaan ja ryöstämään. Kyseessä olivat kuitenkin rosvot, jotka karjalaiset itse ottivat kiinni ja hukuttivat koplan päällikön.

Rosvoja suomalaisetkin ajoivat takaa joskus naapurin alueelle saakka, mutta siitä ei tullut syytä rajarauhan irtisanomiseen. Sama koski etelästä tulleiden venäläisjoukkojen toimintaa. Ei vienalaisilla ollut siihen asiaan osaa eikä arpaa ja rajarauha pidettiin kunniassa. Sivumennen sanoen, rauha määriteltiin aina alueellisesti eikä sitä voitu taata toisten alueiden puolesta.

Suurempi konflikti oli ns. sarkasota. Kyseessä oli kosto siitä, että suomalaiset byrokraatit olivat vuonna 1711 takavarikoineet vienalaisilta kauppiailta 3000 kyynärää eli peräti 2100 metriä sarkaa. Asia koettiin epäreiluksi, mitä se ilmeisesti olikin, sillä myöhempi suomalainen oikeus pääsi asiassa samaan tulokseen.

Joka tapauksessa yli 300 miehen kostoretki, jonka aikana poltettiin kymmeniä taloja, oli jo aika järeä vastatoimi. Konflikti ei kuitenkaan estänyt rajarauhan myöhempää uudistamista.  Kostoretkien kierre ei houkutellut. Hyökännyt vihollispartiokin oli kotoisin etelästä, ei rajarauha-alueelta ja näyttää olleen luonteeltaan sotilaallinen, everstin johtama.

Konfliktin jälkeen alueen puolustusvalmiutta vahvistettiin oleellisesti. Rikkomattomaksi ajateltu rajarauha oli aiemmin tuudittanut väestön petolliseen turvallisuudentunteeseen. Nytkään sitä ei haluttu irtisanoa, mutta ei siihen liiemmin enää luotettukaan.

Isonvihan aikana suomalaisten sissien eli jalkarakuunoiden toiminta siirtyi pohjoiseen, minkä johdosta etelästä tulleet venäläiset joukot hävittivät noita alueita. Sissit olivat heille melkoinen riesa.

 Myös talonpoikien kannalta sissit olivat pahimman luokan vitsaus. Ne verottivat röyhkeästi talonpoikia, suostumatta kuitenkaan puolustamaan heitä. Lisäksi sissit tekivät ryöstöretkiä rajan taakse.

Hallituskin oivalsi pian, että tuosta toiminnasta oli maalle enemmän vahinkoa, kuin hyötyä ja pelättiin jopa paikallisen väestön hylkäävän laillisen esivaltansa ja siirtyvän naapurin alaisuuteen. Sissit määrättiin vetäytymään länteen ja osittain joukot hajotettiin.

Itse asiassa melkoisesti väkeä olikin paennut Ruotsin puolen kurjuutta ja siirtynyt Venäjän puolelle. Siellä heidät otettiin aluksi mukisematta vastaan, mutta myöhemmin ruvettiin vaatimaan kastamista ortodoksiseen uskoon.

Rajarauha vahvistettiin vielä sodan lopulla vuonna 1720 ja nyt peräti molempien maiden sotakollegioiden toimesta. Sen todettiin saamalla vallinneen aina sodan alusta saakka. Kuten kirjoittaja toteaa, rajarauhan tarkoitus ja merkitys oli tuossa vaiheessa selvinnyt myös molempien maiden hallituksille.

Voisi siis sanoa, että talonpoikaisjärkeä oli kovan koulun kautta saatu myös ylimmän hallinnon tarpeiksi. Paljon onnettomuutta olisi varmasti voitu välttää, jos sitä olisi käytetty jo alusta saakka, mutta tämähän on imelää jälkiviisautta.