Vanhan Suomen venäläisistä varuskunnista

 Luettelot täydentyivät

Алшексей Шкваров, Когда пришли русские… Efter det ryssen kom till landet. Vol.. IV, RME Group, Loviisa 2018, 319 s. Vol. V Loviisa 2019,  304 s.

Tohtori Aleksei Shkvarov on tehnyt työlään ja ansiokkaan urakan kootessaan kaikki löytyvät tiedot Suomen venäläisten varuskuntien avioliitoista.

Sarjan ensimmäisestä osasta olen kirjoittanut jo aiemmin (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=shkvarov ), joten tutkimuksen idea selviää sieltä.

Tekijän tavoitteena on ollut osoittaa dokumentein, missä määrin venäläisillä varuskunnilla ja suomalaisella väestöllä oli keskinäistä kanssakäymistä. Useinhan on vain ylimalkaisesti todettu, ettei sitä juuri ollut, kun venäläiset elivät omissa oloissaan ja sekä uskonto että kieli erottivat.

Mutta kaikki on suhteellista. Avioliittojen määrä ei ollut suuren suuri, mutta kun suomalais-venäläisiä avioliittoja sentään solmittiin myös pikkuvaruskunnissa joka vuosi ja jopa useamman kerran vuodessa, todistaa tämä melko aktiivisista yhteyksistä. Joskus avioliittoja saattoi olla parikin kymmentä vuodessa.

Tekijä on kaivanut esille kaikki saatavissa olevat tiedot naimisin menneiden iästä, uskonnosta, asemasta ja kotipaikasta ja julkaisee myös heidän nimensä. Hakemistojen avulla esimerkiksi sukututkijat voivat helposti saada tarvitsemiaan tietoja.

Sivumennen sanoen, avioliiton solmijoissa oli jonkin verran myös katolisia, arvatenkin puolalaisia. Sulkavalasia naisia meni Olavinlinnassa ennen vuotta 1809 naimisiin 4 henkeä. Esimerkiksi sääminkiläisiin verrattuna se oli hyvin vähän.

Muuten, kaikki avioliitot eivät olleet seka-avioliittoja. Venäläisten puolella asui myös naisia ja myös suomalaiset miehet saattoivat mennä heidän kanssaan naimisiin. He ovat luvuissa mukana.

Sarjan osa IV käsittelee Haminaa ja osa V Savonlinnaa, Lappeenrantaa, Ruotsinsalmea. Se sisältää täydennystietoja Haminasta.

Kirjassa ei ole pelkkiä luetteloita aviopareista, vaan myös tiedot paikkakunnalla vaikuttaneista venäläisistä sotilasyksiköistä ja niiden historiasta sekä esim. Haminan osalta tietoja lapsikuolleisuudesta.

Kaikki tämä on varsin käyttökelpoista myös paikallishistoriaa ajatellen. Tosin Olavinlinnan piirityksen osalta vuonna 1788 on tehtävä se tarkennus, ettei piirittäjänä ollut siitä raportoinut Stedingk, vaan eversti Hastfer, joka kaikesta päätellensuoritti työnsä tahallisen ponnettomasti kuuluen Kustaan sodan vastustajiin.

Toki yksikätisen eversti Kuzminin ja hänen 200 miehensä urhoollisuus on merkille pantavaa.

Noin puolet asiakirjoista on hävinnyt, mutta toki jäljelle jäänyt otos on suuri. Olemassa olevien tietojen perusteella voidaan arvioida, että Vanhassa Suomessa -ilman Viipuria- varuskunnissa solmittiin venäläisajalla noin kolme tuhatta avioliittoa, joista puolet oli suomalais-venäläisiä.

Koko Suomen osalta luvuksi tulee noin 5000, mikä on jo merkittävä luku, mutta toisaalta myös ajanjakso on pitkä ja populaatio suuri.

Tätä on pidettävä tutkimuksen merkittävimpänä tuloksena, mutta kirjoista saa irti paljon muutakin kiintoisaa tietoa, yksiköistä ja komentajista ja miesten ja tykkien kulloisestakin määrästä aina ruutikellarin sisältöön saakka. Teksti on helppolukuista sillekin, joka ei varsinaisesti venäjää osaa ja se sisältää paljon numeroaineistoa.

Sivumennen sanoen, esimerkiksi Lappeenrannan soutueskaaderiin kuului vuonna 1805 338 matruusia ja lisäksi huomattava määrä upseereita ja erikoishenkilökuntaa. Laivatykistössäkin oli kaksi upseeria, 20 aliupseeria ja 39 henkeä muuta miehistöä.

Kun paikkakunnalla oli myös amiraliteetin väkeä, mm. rakentajia, oli koko ”merihenkilöstön” yhteismäärä 482 henkeä. Vakinaisen väen miehistöksi se oli paljon ja lisäksi tulivat kanavien vartiostot.

Ja mainittakoon sekin, että Olavinlinnassa oli vielä vuonna 1818, kun linnoituslinjaa jo ajettiin alas, ruutia 2300 puutaa. Yksi puuta on 16 kiloa.

Lappeenrannan ruutikellareissa oli samaisena vuonna 1818 ruutia peräti 7654 puutaa eli siis 122464 kiloa, yli 122 tonnia…

Kiitoksia kiinnostavista kirjoista, Aleksei!

Jääkärien ja muidenkin vaatetus

 Savon jääkärit ja heidän vaatepartensa

 

Savon jääkäreitä on jo varsin tarkoin tutkittu ja olen aiheesta kirjoittanutkin (ks. Vihavainen: Haun jääkärit tulokset).

Jääkärihän tarkoittaa metsästäjää (saks. Jäger, ransk. chasseur jne.). Kyseessä olivat nimenomaan peitteisessä maastossa hajaryhmityksessä toimivat tarkka-ampujat, joiden rihlatuilla aseilla (tussari, ruots. studsare) saattoi ampua tarkasti jopa 200 metrin päähän, kun musketilla osuminen yli 75 metrin päästä oli jo onnen kauppaa.

Tussarin lataaminen kesti kaksi kertaa kauemmin kuin musketin ja rihlauksen tekeminen oli ajan menetelmillä kallista. Silti jo 1700-lubulla ymmärrettiin yleensä kaikkialla tällaisten joukkojen arvo. Suomen peitteisessä maastossa se oli erityisen suuri ja Savon jääkärit saivatkin eliittijoukon maineen, vaikka sitä harjoitettiin hyvin vähän.

Savon jääkärit eivät olleet asevelvollisia siinä mielessä kuin ruotusotilaat (Savossa Savon kevyt jalkaväkirykmentti), vaan niin sanottu vapaajoukko, aikansa sopimussotilaita. He eivät saaneet sotilastorppaakaan, vaan ainoastaan rahapalkkion.

Tarkempi kuvaus Savon jääkäreistä on Huuskosen tutkimuksessa (Vihavainen: Haun jääkärit tulokset). Jääkärien vaateparressa oli kaikissa armeijoissa yleensä paljon vihreää, kyseessä oli aikansa maastopuku.

Savon jääkärijoukko perustettiin jo 1770-luvun alussa ja tehokkaan yksikön siitä tekivät Sprengtportenin veljekset, etenkin Yrjö Maunu, joka hankki sille varusteitakin jopa omilla varoillaan, saaden toki rahat sitten valtiolta takaisin.

Jääkärijoukko oli aluksi aika pieni, mutta paisui sitten rykmentiksi, joka yhdessä ruotujakoisen jalkaväkirykmentin ja Karjalan rakuunoiden kanssa muodosti parin tuhannen hengen Savon prikaatin, joka laajimmillaan käsitti periaatteessa jopa 4000 miestä, tykistöineen ja laivastoineen. Se oli iso määrä siihen aikaan.

Prikaatiin tunnetusti kuului myös Sulkavan komppania, jonka päällikkönä oli Suomen sodan syttyessä Runebergin eniten urheudestaan ylistämä Joachim Zacharias Duncker (ks. Vihavainen: Haun duncker tulokset) Ristiinasta.

Kuten jo tästäkin näkee, miehistö asui hyvin hajallaan ja ymmärtää saattaa, mitä tämä merkitsi vaikkapa liikekannallepanon suhteen. Saivat siinä kuriirit karauttaa virstan jos toisenkin, kun joukkoja sotaan koottiin.

Muuten, sulkavalaiset olivat tuossa komppaniassa pieni vähemmistö ja jopa enemmän heitä vapaaehtoisina palveli esimerkiksi Saimaan laivastossa, jolla oli satamansa Ristiinassa ja Varkaudessa. Sulkavan ruotumiehet taas palvelivat Puumalan ja Juvan komppanioissa ja niinikään ruotujärjestelmään kuuluvat rakuunat Karjalan rakuunoissa.

Millainen oli ulkoisesti Savon jääkäri, joka juhlapäivinä saapasteli koko komeudessaan kirkonmäellä paraatissa? Mainittakoon, että kirkkoparaatit, joita ruotujoukot harrastivat alituiseen, jäivät harvinaisiksi jääkäreillä, joiden taktiikka ei edellyttänyt suljetussa järjestyksessä liikehtimistä.

Vanhoista mallikuvista näemme erilaisia jääkäriunivormuja ja katselmuksissa aina tutkittiin, missä kunnossa aseet ja univormut olivat. Niiden pöytäkirjat ovat säilyneet ja joskus ne olivat aika korutonta kertomaa. Monet ”parselit” olivat loppuun kuluneita ja aseetkin saattoivat olla hylkäyskunnossa. Puutteet tietenkin pyrittiin pian korjaamaan.

Käytännössä kaikki ei aina ollut niin helppoa ja Mikkelin malmilla nähtiin varmasti usein aika kirjavaakin joukkoa. Jopa nuoren kuninkaan Kustaa IV Adolfin siellä käydessä ei kaikille löytynyt ehjiä varusteita ja monilla olivat housuntakamukset paikatut.

Kun kuningas moitti asiaa ja sanoi, että vihollinenhan nauraa tämän nähdessään, tokaisi komentaja, ettei vihollinen koskaan pääsisi näkemään savolaisia selkäpuolelta.

Niin tai näin, kertomus varusteiden kunnosta ja niiden muuttumisesta on sekin omalla tavallaan kiintoisa ja sen on Martin Markelius myös Savon jääkärien osalta selvittänt kirjassaan Gustav III:s armé (Stockholms 2020).

Savon jääkärit -Savolax fotjägerkår- käytti aluksi univormuna vuoden 1770 mallia, joka oli väriltään vihreä ja johon kuuluivat sarkaiset takki, housut ja liivi sekä viitta ja hattuna niin sanottu karpuusi hylkeennahasta. Siinä oli edessä levy ja tupsu keltaisesta villakankaasta.

Tämä oli teoriaa. Oikeasti puku oli hieman erilainen. Liivi oli valkoinen eikä vihreä ja kankainen eikä sarkainen ja sama koski housuja. Miehillä oli lisäksi pieksut (pjäxor) paikallista valmistetta. Alusvaatetus (släpmundering) käsitti kypärähatun (kasketthatt),  nutun, liivin ja housut sarasta.

Vuoden 1779 katselmuksessa olivat univormut loppuun kuluneet ja sen sijaan käytettiin  niin sanottuja alusvaatteita (släpmundering). Aseet ja remmit olivat huonossa kunnossa.

Vuoden 1779 ohjesäännön mukainen univormu käsitti vihreän kangastakin, jossa olli keltaisia koristeita ja valkoinen vuori sekä 29 tinanappia, valkoinen röijy vihrein käänteineen, valkoiset housut ja vihreät charivadit (housujen päälle vedettävät suojukset) sekä karpuusi (hattu) kovasta nahasta, jossa oli hylkeennahkalieri, levy sekä plyymi (oik. sulka).

Jääkärijoukon viitta oli vihreää kangasta ja siinä oli keltainen kaulus ja valkoinen vuori.

Alusvaatetus, jonka kruunu myös maksoi, käsitti puseron ja housut harmaasta sarasta, hatun, kengät (kängor) ja muuta vähäisempää.

Vasta vuonna 1783 oli nämä univormut jo luovutettu. Oli myös saatu jalansuojukset (charivader) ja viitat koko miehistölle ja sortuukit (pitkät takit) rumpaleille olivat myös tulleet. Alusvaatetus oli katselmusrullan mukaan käyttökunnossa.

Vuoden 1787 katselmuksessa todettiin, että aseet oli jo korjattu, mutta remmit olivat niin kehnoja, että ne piti poistaa.

Kun hovimiehestä ja Ranskan armeijan veteraanista Curt von Stedingkistä tuli Kustaan sodan aikana Savon prikaatin komentaja, teki hän uudistuksia myös vaatetukseen. Hän muun muassa halusi antaa kaikille miehille pitkät housut, joissa oli kiinteät suojukset (charivader), ja jotka olivat nahkaa polvesta alaspäin, koska metsässä jalkoja olli suojeltava.

Stedingk vaati myös lämpimiä lampaannahkapuseroita kaikille ja suosi savolaispieksuja, jotka sopivat myös hiihtämiseen. Hän vaati myös, että vaatetus oli vaihdettava joka toinen vuosi eikä kerran kolmessa vuodessa ja housut kerran vuodessa.

Ei ole tietoa siitä, missä määrin nämä pyrkimykset toteutuivat sodan aikana, kun kulutus oli valtava ja puutteet olivat pahoja joka taholla.

Katselmuksessa vuoden 1789 joulukuussa eli kun puolitoista vuotta oli sodittu, olivat kaikki varusteet loppuun kuluneita ja jääkärit olivat usein ”alusvaatteisillaan” ja käyttivät myös venäläisiltä saatuja varusteita. Vuoden 1790 katselmuksessa olivat miesten ”alusvaatteetkin” loppuun kuluneita.

Eipä ihme, että Stedingk vuonna 1789 kirjeessään makasiiniin vaati, että oli saatava ehdottomasti sarkaa mahdollisimman paljon, värillä ei ollut väliä… Paleltuminen ja jatkuva sairastelu oli koko ajan uhkaamassa noita vapaaehtoisia, jotka yleensä olivat hyvin vaatimattomista oloista, renkejä ja loisia, jotka tuskin pystyivät vaatteita ostamaan.

Voinemme tehdä sen johtopäätöksen, että käytännössä Savon joukot eivät muodostaneet ulkoisesti kovinkaan yhtenäistä porukkaa, etenkään sota-aikana. Karjalan rakuunoiden univormun väriäkin jouduttiin kesken sotaa vaihtamaan vaalean sinisestä tumman siniseksi, kun sopivan väristä sarkaa ei ollut.

Voi myös todeta, että univormut olivat kaikkea muuta kuin käytännöllisiä ja esimerkiksi korvien paleltumiselta nuo hatut tuskin suojasivat lainkaan. On syytä olettaa, että ne miehet, jotka joutuivat olemaan pakkasessa, keksivät mitä tahansa keinoja ollakseen paleltumatta.

Saattaapa olla, että joukko, jonka Runeberg ja eräät muutkin mainitsee olleen väriltään musta ja ryysyihin puettu, saattoi muistuttaa aika vähän mallipiirustuksia ja pikemminkin niitä toisen maailmansodan saksalaisia, jotka pukivat kaikkea mahdollista lämmikettä päälleen jouduttuaan Venäjän pakkasiin.

Parkumäen kaikuja

 Parkumäen taistelu 21.7.1789 ja sen myöhempi maine

 

Kun Kustaa III teatraalisesti kesällä 1788 esitti ultimaatumin Katariina toiselle ja antoi vielä lähettiläälle ohjeen siitä, että pieninkin tinkiminen vaatimuksista olisi sodan syy, hän saattoi olla varma siitä, että vastapuoli ei vaatimuksiin suostu.

Tuosta ultimaatumista on sanottu, ettei edes Turkin sulttaani olisi kehdannut esittää moista Moldovan hospodarille. Nykyään sitä voitaisiin verrata Putinin ”ultimaatumiin” Zelenskille. Kyseessä ei ollut enempää eikä vähempää kuin täydellinen luopuminen itsenäisen valtakunnan arvosta ja asemasta ja asettuminen toisen orjaksi. Rahaakin olisi pitänyt maksaa.

Itse asiassa suomalaiset olivat tuolloin jo hyökänneet Olavinlinnaan, mihin Kustaan mukaan venäläisten väitetty  (hänen itse järjestämänsä) rajanloukkaus Puumalassa antoi muka oikeuden: Ruotsin valtakunnan oli huolehdittava siitä, etteivät villit idän laumat pääse maassa mellastamaan.

Katariina oli varmasti jo saanut vihiä ultimaatumin sisällöstä ja kiiruhti julistamaan sodan jo päivää ennen sen luovuttamista. Samalla hän manifestissaan todisti, että kaikki Euroopan yliopistot olivat tervetulleita käsittelemään asiaa ja ratkaisemaan, kenellä oli oikeus puolellaan.

Olavinlinnan piiritys ja sen ympäristön ryöstäminen (”mitähän ryöstettävää sielläkin mahtaa olla?”) olivat Katariinan mielestä ”rosvojen toimintaa” (agir en forban). Ja harmillista oli, että uhka Pietaria vastaan tuli nyt Suomesta, jota Katariina oli aivan hiljattain auttanut nälänhädän aikana.

Yksityisesti Katariina kyseli ennen ultimaatumia, ”aikooko se hullu todella hyökätä” ja valitteli, että serkku Kustaalla on päässään vikaa, mutta totesi sitten, että se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa: rira bien, qui rira dernier.

Koska kyseessä oli Ruotsin puolelta aivan härski hyökkäyssota, eikä suinkaan puolustus, kuten Kustaa väitti, eivät Ruotsin armeijan upseerit halunneet viedä kurjasti varustettuja ruotumiehiään vieraalle maalle kuolemaan tauteihin, luoteihin ja puutteeseen valheellisen asian puolesta. Huolto oli jo keskitysmarssissa osoittautunut skandaalimaisen huonoksi.

Missä määrin motivaationa oli oman, mukavan aseman turvaaminen tai pelkuruus, voi aina kysellä, mutta kannattaa huomata, että tämä oli myös kansalaistottelemattomuutta ajan hengessä.

Asemastaan ylpeä ja itsetietoinen aateli oli yhä katkera kuninkaan vuoden 1772 vallankaappauksesta ja saattoi nyt valistuksen hengessä nousta kritisoimaan kuninkaankin päätöstä, joka selvästi soti perustuslakia vastaan: kuninkaalla ei ollut oikeutta aloittaa hyökkäyssotaa ja rintamalla näki kyllä, että juuri siitä olisi kysymys.

 Suuri joukko upseereita teki ns. Anjalan liiton (konfederaation), jota vielä vahvistettiin ns. valaliitolla. He esittivät keisarinnalle, että palautettaisiin rauha ja että tämä sen kunniaksi ja ystävyyden merkiksi suostuisi palauttamaan vuonna 1743 Suomelta viedyt alueet. Jos keisarinna ei tähän suostuisi ja olisi taisteltava, eivät upseerit säästäisi henkeään ja terveyttään, vaan tekisivät velvollisuutensa.

Kun Sprengtporten ja hänen hengenheimolaisensa vielä uskottelivat, että koko Savo ainakin on valmis eroamaan Ruotsista, päätti keisarinna välttää aktiivisia sotatoimia, joihin ei kyllä vielä olisi kyennytkään ja odottamaan, mitä suomalaiset saivat aikaan. Odotettiin, että Suomessa kokoontuisivat valtiopäivät, jotka ilmoittaisivat kansan tahdon.

Vastoin Sprengtportenin kuvitelmia ja hänen agenttinsa Jägerhornin lupauksia, Suomessa ei ollut mitään halua itsenäistyä Venäjän suojeluksen eli käytännössä yliherruuden alaiseksi. Venäläisen talonpojan osaa herrojensa orjana pelättiin kuin ruttoa ja rakastetulle Kyöstä-kuninkaalle oltiin uskollisia. Kyöstähän puhui vähän suomeakin.

Vuosi 1788 meni sitten menojaan, eikä ratkaisua saatu aikaan merelläkään, niin sanotussa Suursaaren meritaistelussa, jossa venäläiset kyllä menettivät kaksi kertaa enemmän miehiä, mutta asialla ei ollut merkitystä, niitähän siinä maassa riitti ja uusia tehtiin koko ajan vauhdilla.

Vuonna 1789 venäläiset, jotka olivat vuoden mittaan saaneet sotavoimansa kehitettyä jälleen iskukykyisiksi, aloittivatkin aktiivisen sodankäynnin.

Kenraali Ivan Michelsonin komennossa hyökkäsi noin 7000 miestä Savoon ja löi vartiot pakoon Kyyrössä 11.6.

12.-13. 7. venäläiset saatiin noin 650 miehen voimin pysäytettyä Porrassalmella, mistä ne kuitenkin jatkoivat muutaman päivän kuluttua Mikkeliin, joka vallattiin 19.6.

Varastot poltettuaan ja mahdollisuuksien mukaan evakuoituaan Savon prikaati perääntyi Juvan suuntaan.

Samaan aikaan lähestyi Juvaa kaksi muuta hyökkäyskärkeä.

 Kenraali Schultzin joukot, noin 2000 miestä hyökkäsivät Sulkavan (vallattiin 16.7.) kautta Juvan suuntaan, samoin kuin von Knorringin puolitoista tuhatta miestä Puumalasta käsin.

Juvalla oli siis kolmen venäläisosaston tarkoitus saartaa ja pakottaa suuresti alivoimainen Savon prikaati antautumaan. Sen kuitenkin onnistui vähin tappioin, vaikka makasiininsa menettäneenä perääntyä Joroisiin. Taitavasta manöveerauksesta myös vihollinen antoi Stedingkille tunnustusta.

26.6. Kuningas aloitti omassa majestettisessa korkeudessaan kevennyshyökkäyksen Kymijoen yli ja valloitti Utin, mikä sai venäläiset lähettämään joukkojensa päävoiman sikäläisten asemiensa avuksi. Utin taistelu olikin ensimmäinen venäläisistä hyökkäämällä saatu voitto sitten Kaarle XII:n päivien. Se muutti tilanteen myös pohjoisessa.

Ruotsalaiset saivat pian Joroisiin keskitettyä 3400 miestä ja olivat Savossa nyt ylivoimaisia ja karkottivat vetäytyvät venäläiset idässä Puumalaan ja valtasivat takaisin Juvan 7.7. ja Mikkelin 11. heinäkuuta.

Rantasalmen Parkumäelle oli jäänyt kenraali Schultzin noin 1500 miehen osasto, jonka karkottaminen takaisin Savonlinnaan ja mikäli mahdollista Savonlinnan valtaus jäivät kenraali Curt von Stedingkin, hovimiehen, Ranskan kuninkaan ystävän ja Yhdysvaltojen vapaussodan veteraanin tehtäväksi.

Savolainen everstiluutnantti G.H. Jägerhorn teki suunnitelman venäläisen osaston lyömisestä saarrostavalla hyökkäyksellä.

Hyökkäys aloitettiin 20.7. ja taistelukosketukseen päästiin aamulla 21.7. Kaukaa Hiltulan kylän kautta kiertänyt vajaan tuhannen miehen osasto porilaisia, pohjalaisia ja Savon jääkäreitä hyökkäsi vihollisen selustaan osittain metsien kautta rämpien ja tykkejä kantaen.

 Parinkymmenen kilometrin öinen marssi osittain pitkin tietöntä korpea tykkejä kantaen oli hyvin rasittava. Silti ryhdyttiin viivyttelemättä aamuyöstä hyökkäämään kolmelta suunnalta. Pääosa, noin 1000 miestä hyökkäsi siis selustasta.

Toinen osasto, savolaisia, hyökkäsi suoraan maantietä pitkin rikotun Puikon sillan kautta ja pakotti sikäläisen venäläisen joukon perääntymään leirin suuntaan, jonne päävoimat jo hyökkäsivät toiselta suunnalta.

Kolmas osasto, Savon jääkäreitä, hyökkäsi, pitkin Saimaan rantaa kierrettyään Putkisalon saaresta käsin.  Perääntyvät venäläiset kohtasivat pian toiselta suunnalta perääntyvät kollegansa ja huomasivat olevansa satimessa.

 Noin puolet venäläisten armeijasta pääsi pakenemaan Olavinlinnan suuntaan joukossa myös kenraalimajuri Schultz. Schultzin henkilökohtainen omaisuuskin jäi leiriin, kuten myös venäläisten kuormasto ja tykit. Sotasaaliiseen kuului myös 600 muskettia.

Suomalaisten laskelmien mukaan venäläisiä kaatui 5+200 ja vangeiksi jäi 13+355 eli osasto lyötiin perinpohjaisesti ja sen kokonaistappiot olivat lähes 600 henkeä, Schultzin arvion mukaan huomattavasti enemmänkin. Vangit lähetettiin Ruotsiin.

Suomalaisten tappiot olivat1+38 kaatuneina ja 9+135 haavoittuneina eli yhteensä taisteluvahvuudesta poistui vajaat 200, joista vain pieni osa peruuntumattomia tappioita. Tosin haavoittuneista melkoinen osa aina kuoli tai jäi invalideiksi.

Taistelu oli vasta toinen hyökkäämällä saatu voitto sitten Suuren Pohjan sodan ja sen kunniaksi laulettiin valtakunnan kaikissa kirkoissa Te Deum laudamus -sinua Jumala kiitämme. Samalla luettiin selostus taistelusta.

Sotasaalis oli suuri ja siihen kuului paitsi tykkejä ja noita 600 muskettia, myös paljon kuormastotavaraa, muun muassa kenraali Schultzin teltta kaikkine tavaroineen. Siihen kuului seuraavia esineitä:

valkea kangasviitta, säämiskähousut, harmaa kangassortuutti, mustat kangashousut, vihreä uniformuntakki kultakoristein, punainen liivi kultakoristein, valkoiset kangashousut, vihreä taftinen yönuttu, musta tuluppi (turkki),  vihreä kankainen turkki mustalla vuorilla, sinisiä kankaisia rengintakkeja, mustia sillkikaulaliinoja, musta liivi keltaisella vuorilla, pumpulisia yömyssyjä, punamusta yönuttu, silkkinen yönuttu, pienet pistoolit hienossa kotelossa, peili, vihreä rengintakki, keltainen apulaisen (hejduk) takki, sapeli ripustimella ja portupeella,  toppa sokeria, englantilainen ridoo, saappaat, kengät, tohvelit, tupakkarasia, kuparinen yöastia, kahvimylly, pieni kuparinen kahvipannu, pieni kuparipannu,  rikkinäinen tina-astia, jossa kansi, kullattu malja, jossa kansi, pussi, jossa korppuja, pieni viinalasi, lukittu lipas ilman avainta, pieni posliininen teekannu, karkea lakana, vanha nahkainen kapsäkki, paitoja, hienot lakanat, karkeammat lakanat, yöpaita, ”yksikertaisia kankaisia yöröijyjä”, valkoinen pumpulinen liivi, pari housuja, valkoiset silkkisukat, raidalliset silkkisukat, nippu nenäliinoja, käytetty lakana, musta lyhyt kaulaliina,  kahdet pumpulisukat, kahdet muunlaiset sukat.

Kenraalin piti toki aina pystyä pukeutumaan asiaankuuluvasti ja yöpymään saattoi joutua teltassakin, joten runsaan yövaatetuksen ymmärtää. Joskus saattoi turkkikin olla tarpeen. Kahvia ja teetä sai varmastikin huollon puolelta ja viinaa samoin. Jostakin syystä näyttää kenraali olleen omissa sokereissaan tai sitten sitä vain oli joskus jäänyt yli.

Kuten jokaisella venäläisellä upseerilla, oli kenraalillakin sotilaspalvelija eli denštšik ja luultavasti parikin. Myös heidän tavaroitaan on joukossa. Kenraali ei mennyt asioilleen riu’ulle rivimiesten tavoin, vaan ainakin yöllä käytti omaa astiaa, jonka palvelija sitten aamulla tyhjensi. Taudeilta välttymisen kannaltakin tämä saattoi olla hyvin tärkeää, ainakin jos ymmärrettiin vielä pestä kädet.

Schultz oli kärsinyt murskatappion. Häntä ei kuitenkaan huonosta menestyksestä rangaistu, vaikka niin on huhuttu. Päin vastoin hän sai korkean kunniamerkin, Pyhän Vladimirin toisen luokan ristin, joka tosin myönnettiin kesäkuisesta Sulkavan operaatiosta sekä ylennyksen kenraaliluutnantiksi.

Tarkoituksena oli ilmeisesti osoittaa koko maailmalle, ettei Venäjän armeijaa suinkaan ollut nolattu, toisin kuin pahat kielet kertoivat. Samanlaista taktiikkaahan käytettiin myös talvisodassa.

Taistelu jäi myös vaille strategista merkitystä, kun Ruotsin joukot eivät jaksaneet ajaa perääntyvää vihollista takaa ja se asettautui puolustukseen Laitaatsillalle, joka sodan loppuun saakka muodosti esteen Ruotsin tykkiveneiden pääsylle etelään. Olavinlinna jäi myös varmistamaan Venäjälle, Käkisalmeen ja Viipuriin johtavaa tietä.

Päinvastoin kuin on joskus huhuttu, vastakkain Parkumäellä eivät olleet kerimäkeläiset ja rantasalmelaiset, joista edelliset olivat tsaarin alamaisia. Asevelvollisuus ulotettiin Vanhaan Suomeen vasta vuonna 1797, keisari Paavalin aikana.

Myöskään Parkumäen nimi ei tule taistelun aikana päässeistä tuskanhuudoista, paikka oli sen niminen jo ennen taistelua ja kantasanana lienee kukaties pikemminkin ”parkku” tai ”parkkuu” kuin huutoa merkitsevä ”parku”. Joka tapauksessa nimi oli kylällä jo ennen taistelua.

Taistelun jälkeen rintama pohjoisessa asettui Laitaatsiltaan, jossa yritteliäs uusi venäläisten komentaja Rimski-Korsakov pian alkoi tehdä hyökkäyksiäkin. Salmen ylittäminen oli nyt jo poissa laskuista eikä edes työläs tykkipursien vienti maata pitkin salmen ohi tuottanut tulosta.

Laitaatsillassa myös itse kuningas Kustaa kävi katsomassa tilannetta ja lupaili (katteettomsti) joukoille pian lepoa selustassa. Toki väsyneet ja nälkäiset Ruotsin armeijan osastot siirtyivät sittemmin syksyllä pois levottomasta Laitaatsillasta talvileiriin vähän yli peninkulman pääähän Kallislahteen. Nykyinen Leirimäki Sulkavan tienhaaran lähellä lienee saanut nimensä tästä.

Tuo edellä mainittu Curt von Stedingkin arkistokokoelma, jonka Suomen Kansallisarkisto osti jokunen vuosi sitten Ruotsista, on ehtymätön aarreaitta. Pelkästään kirjeitä siinä on tuhansia ja lisäksi tulevat erilaiset tilit ja laskelmat, raportit ja suunnitelmat, joita Kustaa III:n sodan (1788-1790) ajaltakin on valtavasti.

Järjestystähän tämäkin rikkaus on vailla eikä tietokonehaku yleensä riitä antamaan käyttökelpoista tietoa. Ehkäpä järjestämisessä olisi tekoälylle sopiva työkenttä?

Suuri määrä saapuneita kirjeitä sentään on lähettäjän mukaisessa järjestyksessä. Lähettäjiä riitti kuninkaallisista henkilöistä Sulkavan kirkkoherraan saakka.

Poikkeuksellisen kiinnostava nimi joukossa oli kuitenkin Wilhelm von Schultz, sama mies, joka kesällä 1789 hyökkäsi Savonlinnasta käsin Sulkavalle ja sieltä Juvalle saartaakseen von Stedingkin komentaman Savon prikaatin, joka oli perääntymässä Mikkelistä.

Sittemminhän Schultz kärsi Stedingkin joukoille tuon edellä selistetun Parkumäellä. Schultz itse haavoittui taistelussa ja hänen joukkonsa pakenivat Olavinlinnan turviin ja Laitaatsillan taa jättäen jälkeensä suuren määrän vankeja ja aseita.

Tästä tuli myös suuri mediatapahtuma ja Te Deumia laulettiin kaikissa Ruotsin kirkoissa.

Kustaa III ei kätkenyt kynttiläänsä vakan alle, vaan asiasta tiedotettiin myös ulkomaille, antoihan se lisää vakuuttavuutta Ruotsille sotilaallisena suurvaltana, kun se oli siihen mennessä jo munannut kaikki mahdollisuutensa, jotka ylivoimatilanne olisi sille edellisenä vuonna tarjonnut. Nyt voimasuhteet olivat muuttuneet, mutta jotakin saatiin tiedotettavaksi.

Journalistien laatimat sotauutiset ovat kautta aikojen olleet epäluotettavia ja usein kovin väritettyjäkin, totta kai. Niiden sävy saattoi ja saattaa myös loukata kulloisenkin vastustajan kunniaa, tahallisesti tai tarkoittamatta. 1700-luvulla tämä oli sangen vakava asia.

Kuten muistamme, kenraalimajuri Wilhelm Schultz von Ascheraden, Baltian saksalainen, joka oli palvellut myös niin Kaukasiassa kuin Itävallan joukoissa Euroopassa, joutui haavoittuneena pakenemaan Parkumäeltä, jossa jopa hänen henkilökohtainen omaisuutensa jäi ruotsalaisille.

Kun Schultz oli taistelussa haavoittunut ja pahoin epäonnistunutkin, ennen pitkää hänet korvasi Savonlinnaan sijoitettujen joukkojen päällikkönä Aleksandr Rimski-Korsakov.

Schultz lähetti vielä Parkumäen taistelun jälkeen Stedingkille Olavinlinnasta kolme kirjettä. Postihan kulki tuohon aikaan taistelevien armeijoiden välillä melko luistavasti. Trumpetisti ilmoitti aina posteljoonin saapumisen ja hän vei ja toi kirjeitä molempiin suuntiin.

Esimerkiksi Runebergin Vänrikeistä tuttu J. S. Duncker lähetti vaimolleen Ristiinaan kymmenittäin kirjeitä Suomen sodan rintaman läpi ja myös rahalähetyksiä tehtiin tätä kautta. Järjestely oli molemmille osapuolille edullinen eikä kunnia sallinut vilppiä näissä asioissa.

Schultzin ensimmäinen kirje oli päivätty 30.8.1789. Kirjeenvaihto tapahtui ranskaksi, vaikka molemmat osapuolet olivat saksalaisia, Schultz kotoisin Liivinmaalta ja Stedingk Ruotsin Pommerista.

Ensimmäinen kirje on lyhyt ja se on vain saatteena muutamiin kirjeisiin venäläisille sotavangeille, muun muassa jollekulle Medvedeville, jota Schultz luonnehtii ”minun kelpo Medvedevikseni” (mon bon Medvedew). Kirjoittaja pahoittelee myös sitä, ettei ole sairautensa takia voinut vastata Stedingkin aiempaan kirjeeseen.

Stedingkiä lähettäjä tituleeraa herra parooniksi tai arvostetuksi herra parooniksi Estime Monsieur le Baron ja kirjoittaa oman nimensä ranskalaisittain Guillaume Schultz.

Toinen, 21.8. Nicschlottissa (Nyslott) päivätty kirje on monisanaisempi ja siinä on vakavaa asiaa. Kirjoittaja on saanut käsiinsä Hampurissa ilmestyvän lehden, jossa on häntä syvästi loukkaava uutinen (article le plus outrageant pour moi), joka liittyy Parkumäen taisteluun.

Artikkelin ilmoitettiin perustuvan viralliseen Tukholman tiedonantoon (Bericht), jonka oli antanut herra prikaatin komentaja, parooni Stedingk. Schultz vaati Stedingkiä näkyvästi ja julkisesti korjaamaan tätä häväistyskirjoitusta.

Stedingkin voittajan kunniaa ei asia vähentäisi, eikä Schultz halunnut siihen kajota, mutta tuo häväistys loukkasi ”meidän toisten saksalaisten” kunniaa.

Kirjoittaja ehdotti myös, että ruotsalaiset päästäisivät palaamaan Joroisissa sairaana olevat vangit ja luovuttaisivat hevosia tähän tarkoitukseen. Asia oli toki armeijan ylipäällikön ratkaistava.

Voitaisiin myös vaihtaa ruotsalainen (Porrassalmella haavoittunut ja Mikkelissä hoidettavana ollut ) von Döbeln (”Döblen”) venäläiseen Medvedeviin. Jälkimmäiselle Schultz lähetti 150 ruplaa, mikä oli huomattava summa. Schultz kyseli myös, eikö Stedingk halunnut lähettää terveisiä eräälle Pietarissa vangittuna olevalle ruotsalaiselle.

 Tällä kertaa kirje päättyi edellistä huomaavaisemmin: minulla on kunnia ilmoittaa tunteideni olevan mitä parhaimmat ja kunnioittavimmat. Allekirjoittajaksi mainittiin teidän mitä nöyrin ja kuuliaisin palvelijanne (Vôtre trés humble et trés obeisant serviteur) Guillaume Schultz.

Samassa postissa Schultz lähetti myös toisen kirjeen, jossa kerrotaan lähetettävän kirje Monsieur Tollille ja mainitaan, että Savonlinnaan oli saatu Pietarista lähetys, jossa oli monenmoista tavaraa ja, että olisi kovin ilahduttavaa, mikäli niillä voisi palvella herra paronia.

Toisin kuin on joskus väitetty, kyseessä ei ole sama Toll, josta sittemmin tuli Ruotsin armeijan sotamarsalkka ja josta myös Runeberg runoilee (Toll marski, Piper kreivi, Karl Lagerbring, ne vaan…) Samaa baltiansaksalaista sukua hän kuitenkin ilmeisesti oli.

Muistakaamme nyt tässä vieläkin, että myös Kustaa III:n sota oli Ruotsin hyökkäyssota, joka aiheutti tavattomasti kurjuutta ja tappoi rajan tälläkin puolella Jussi T. Lappalaisen arvion mukaan jopa 50000 henkeä, joista taisteluissa kaatuneina vain muutama tuhat.

Hallitsevasta yläluokasta tulevat, usein taustaltaan sangen kosmopoliittiset upseerit, jotka tunsivat toisensa ja saattoivat aina silloin tällöin vaihtaa isäntääkin, pyrkivät joka tapauksessa yleisessä kurjuudessa pitämään välinsä korrekteina. Sehän oli molempien etu.

En tiedä, miten kävi von Schultzin vaatiman oikaisun. Asia n syytä tarkistaa. Joka tapauksessa Stedingk, matkustettuaan sodan jälkeen Piasteriin Ruotsin lähettilääsi, kertoo suuresti ilahjtuneenasa tavatessaan siellä myös ”vanhan ystävänsä” kenraali Svhulgtzin.

Myös muden vanhojen vihollisupseerien seurassa Stedingk viihtyi erinomaisesti, Poikkeuksena oli nuivasti käyttäytyvä molempien Ruotsinsalmen taistelujen venäläisen osapuolen komentaja Nassau-Siegenin prinssi Krl Heinrich (Charles-Henri), joka suurena kerskurina oli muidenkin epäsuosiossa.

Mikä se sitten lopultakin oli tuon suuren Parkumäen taistelun merkitys?

Merkitys oli ainakin siinä, että muutama sata miestä kuoli. Osa kaatui jo kentällä ja suuri osa sittemmin haavakuumeeseen. Samalla saatiin pitkästä aikaa Ruotsin aseille voitto. Kyseessä ei ollut eurooppalaisiin kymmenientuhansien miesten taisteluihin verrattava tapahtuma, mutta ei myöskään pelkkä kahakka.

Sen sijaan strateginen tavoite jäi saavuttamatta. Laitaatsalmea, saati Olavinlinnaa ei valloitettu, vaikka se juuri tuolloin olisi ilmeisesti onnistunut, kun se oli lähes miehittämätön ja Ruotsin saaristolaivaston alukset olisivat päässeet sinne helposti.

Siinä tapauksessa koko Schultzin osasato olisi saatu pois pelistä sen perääntymistei tukkimalla ja Ruotsin järvilaivasto olisi päässyt Laitaatsalmen läpi hyökkäämään etelään, jossa tärkeää olisi ollut valloittaa Puumala. Sen jälkeen olisi voitu tehokkaasti auttaa hyökkäystä Lappeenrantaan ja sen jälkeen Viipuriin ja Pietariin…

Mutta miten siinä olisi loppujen lopuksi käynyt? Katariina kyseli retorisesti, että jos Kustaa jollakin ihme keinolla onnistuisi valtaamaan Pietatrinkin, niin millä keinoin hän pystyisi seuraamaan perääntyvää Venäjän armeijaa yhä syvemmälle Venäjälle…

Tästä voimme olla samaa mieltä. Ruotsalainen ruotuarmeija ei edes ollut luotu hyökkäämään, vaan kotiseutua puolustamaan. Värvättyjen jääkärijoukkojen sopimuksessakin tämä oli erityisesti mainittu: joukkoja ei saanut viedä ulkomaille eikä käyttää linnoitustöihin, toisin kuin ruotuarmeijaa.

Nykyisen sukupolven muistoissa Parkumäen taistelu lienee säilynyt lähinnä Wikipediassa. Siellä on artikkeleita suomeksi, ruotsiksi, venäjäksi ja englanniksi. Kaikkki ne nojaavat lähinnä yleisesitykseen, Ilkka Mäntylän artikkeliin Suomen historian pikku jättiläisessä.

Koko taistelusta löytyy tuskin muuta sanottavaa, kuin siinä kuolleiden, haavoittuneiden ja vangiksi joutuneiden määrä. Sen asian merkitys ei enää ole aivan päätä huimaava, kun ymmärrämme, että he olisivat kaikki jo joka tapauksessa kuolleet.

Vaikka samaa lähdettä käytetään, esitetyt venäläisten tappioluvut ovat kuitenkin erilaisia: suomalaisen ja englantilaisen version mukaan ne käsittivät 200 kaatunutta, 500 vankia ja 130 haavoittunutta. Yhteensä siis 830 rivistä pois joutunutta.

Ruotsalainen versio ilmoittaa kokonaistappioiksi 650 miestä.

Venäläinen artikkeli mainitsee lähteenään Mäntylän lisäksi myös A.G. Briknerin, joka kuitenkin mainitsee tappioluvuksi ”alle 600” (do 600), mutta yllättäen antaakin kokonaismääräksi peräti 955 henkeä (200 kaatunutta, 130 haavoittunutta ja 625 vankia).

Suomalaisen osapuolen tappiot esitetään yhtäpitävästi kaikkialla 186 miestä kaatuneina ja haavoittuneina. Tosin suomalainen versio ei mainitse tästä asiasta mitään lukua.

Jussi T. Lappalainen kertoo suomalaisten tappioiden olleen kaatuneina 1 upseeri ja 38 aliupseeria ja miestä sekä haavoittuniena 9 upseeria ja 135 aliupseeria ja miestä.

Von Schultz puolestaan ilmoitti omiksi tappioikseen kaatuneina ja vankeina 20 upseeria ja 509 miestä sekä haavoittuneina, jotka siis ilmeisesti pääsivät Olavinlinnaan saakka, 373 miestä. Harvinaista kyllä hävinnyt osapuoli ilmoitti siis suuremmat luvut kuin voittaja.

Noita lukuja voidaan joka tapauksessa pitää lähtökohtana taistelun uhrien arvioinnille ja ne antavat enemmän tietoa kuin myöhemmät könttäsummat.

Kysyä voi, onko asialla mitään merkitystä. Toki on aika rienaavaa summata muitta mutkitta erilaisia kategorioita sen mukaan, miten monta miestä poistui yhteensä rivistä taistelun seurauksena. Kuitenkin vangitut ja haavoittuneet ainakin toistaiseksi säilyttivät henkiriepunsa ja saattoivat jatkaa maallista vaellustaan vielä säädetyn aikansa.

Sodat ovat useimmiten inhimillisestä tyhmyydestä syntyneet ja tässä tapauksesa kysessä oli ennen muuta Kustaa III:n turhamaiksuus.

Kun turisti lukee Tukholman kuninkaanlinnan vieressä olevasta kuvapatsaasta ylistystä Kustaan maineteoista (ks. https://www.bing.com/search?q=gustav+iii+staty&gs_lcrp=EgRlZGdlKgcIBRBFGMIDMgcIABAAGOoCMgcIARAAGOoCMgcIAhAAGOoCMgcIAxBFGMIDMgcIBBBFGMIDMgcIBRBFGMIDMgcIBhBFGMIDMgcIBxBFGMID0gEJODA3NzJqMGo5qAIIsAIB&FORM=ANAB01&PC=EDGEDSE ), hänen kannattaa muistella myös kaikkia niitä hänen sodassaan turhaan menehtyneitä, joista Parkumäellä kaatuneet olivat vain pieni osa.

 

 

Kenraalien kirjeenvaihtoa

 Terveisiä paroni Schoulzilta, Olavinlinnasta

 

Curt von Stedingkin arkistokokoelma, jonka Suomen Kansallisarkisto osti Ruotsista, on ehtymätön aarreaitta. Pelkästään kirjeitä siinä on tuhansia ja lisäksi tulevat erilaiset tilit ja laskelmat, raportit ja suunnitelmat, joita Kustaa III:n sodan (1788-1790) ajaltakin on valtavasti.

Järjestystähän tämäkin rikkaus on vailla eikä tietokonehaku yleensä riitä antamaan käyttökelpoista tietoa. Ehkäpä järjestämisessä olisi tekoälylle sopiva työkenttä?

Suuri määrä saapuneita kirjeitä sentään on lähettäjän mukaisessa järjestyksessä. Lähettäjiä riitti kuninkaallisista henkilöistä Sulkavan kirkkoherraan saakka.

Poikkeuksellisen kiinnostava nimi joukossa oli kuitenkin Wilhelm von Schultz, sama mies, joka kesällä 1789 hyökkäsi Savonlinnasta käsin Sulkavalle ja sieltä Juvalle saartaakseen von Stedingkin komentaman Savon prikaatin, joka oli perääntymässä Mikkelistä.

Pian venäläisten pääosa joutui palaamaan Savosta takaisin Kymenlaaksoon, paitsi Schultz, joka jäi Savoon ja kärsi pian hyökkääville Stedingkin joukoille rökäletappion Parkumäellä. Schultz itse haavoittui taistelussa ja hänen joukkonsa pakenivat Olavinlinnan turviin ja Laitaatsillan taa jättäen jälkeensä suuren määrän vankeja ja aseita.

Kyseessä on useoin mainittu olleen ensimmäinen kerta sitten Kaarle XII:n päivien, kun Ruotsin armeija suoritti voitollisen hyökkäyksen venäläisiä vastaan. Sitä se ei ollut, mutta joka tapauksessa kyseessä oli myös suuri mediatapahtuma ja Te Deumia laulettiin kaikissa Ruotsin kirkoissa.

Kustaa III ei kätkenyt kynttiläänsä vakan alle, vaan asiasta tiedotettiin myös ulkomaille, antoihan se lisää vakuuttavuutta Ruotsille sotilaallisena suurvaltana, kun se oli siihen mennessä jo munannut kaikki mahdollisuutensa, jotka ylivoimatilanne olisi sille edellisenä vuonna tarjonnut. Nyt voimasuhteet olivat muuttuneet.

Journalistien laatimat sotauutiset ovat kautta aikojen olleet epäluotettavia ja usein kovin väritettyjäkin, totta kai. Niiden sävy saattoi ja saattaa myös loukata kulloisenkin vastustajan kunniaa, tahallisesti tai tarkoittamatta. 1700-luvulla tämä oli sangen vakava asia.

 

Kuten muistamme, kenraalimajuri Wilhelm Schultz von Ascheraden, Baltian saksalainen, joka oli palvellut myös niin Kaukasiassa kuin Itävallan joukoissa Euroopassa, joutui haavoittuneena pakenemaan Parkumäeltä, jossa jopa hänen henkilökohtainen omaisuutensa jäi ruotsalaisille.

Schultz oli taistelussa haavoittunut ja ennen pitkää hänet korvasi Savonlinnaan sijoitettujen joukkojen päällikkönä Aleksandr Rimski-Korsakov. Venäjällä Schultzin maine ei kuitenkaan mennyt, vaan hän sai vielä sen jälkeen Pyhän Vladimirin toisen luokan ristin ja ylennyksen kenraaliluutnantiksi. Kunniamerkki tosin myönnettiin vuoden 1789 Sulkavan taistelusta.

Schultz lähetti vielä Parkumäen taistelun jälkeen Stedingkille kolme kirjettä. Postihan kulki tuohon aikaan taistelevien armeijoiden välillä melko luistavasti. Trumpetisti ilmoitti aina posteljoonin saapumisen ja hän vei ja toi kirjeitä molempiin suuntiin.

Esimerkiksi Runebergin Vänrikeistä tuttu J. S. Duncker lähetti vaimolleen Ristiinaan kymmenittäin kirjeitä Suomen sodan rintaman läpi ja myös rahalähetyksiä tehtiin tätä kautta. Järjestely oli molemmille osapuolille edullinen eikä kunnia sallinut vilppiä näissä asioissa.

Schultzin ensimmäinen kirje oli päivätty 30.8.1789. Kirjeenvaihto tapahtui ranskaksi, vaikka molemmat osapuolet olivat saksalaisia, Schultz kotoisin Liivinmaalta ja Stedingk Ruotsin Pommerista.

Ensimmäinen kirje on lyhyt ja se on vain saatteena muutamiin kirjeisiin venäläisille sotavangeille, muun muassa jollekulle Medvedeville, jota Schultz luonnehtii ”minun kelpo Medvedevikseni” (mon bon Medvedew). Kirjoittaja pahoittelee myös sitä, ettei ole sairautensa takia voinut vastata Stedingkin aiempaan kirjeeseen.

Stedingkiä lähettäjä tituleeraa herra parooniksi tai arvostetuksi herra parooniksi Estime Minsieur le Baron ja kirjoittaa oman nimensä ranskalaisittain Guillaume Schultz.

Toinen, 21.8. Nicschlottissa (Nyslott) päivätty kirje on monisanaisempi ja siinä on vakavaa asiaa. Kirjoittaja on saanut käsiinsä Hampurissa ilmestyvän lehden, jossa on häntä syvästi loukkaava uutinen (article le plus outrageant pour moi), joka liittyy Parkumäen taisteluun.

Artikkelin ilmoitettiin perustuvan viralliseen Tukholman tiedonantoon (Bericht), jonka oli antanut herra prikaatin komentaja, parooni Stedingk. Schultz vaati Stedingkiä näkyvästi ja julkisesti korjaamaan tätä häväistyskirjoitusta.

Stedingkin voittajan kunniaa ei asia vähentäisi, eikä Schultz halunnut siihen kajota, mutta tuo häväistys loukkasi ”meidän toisten saksalaisten” kunniaa.

Kirjoittaja ehdotti myös, että ruotsalaiset päästäisivät palaamaan Joroisissa sairaana olevat vangit ja luovuttaisivat hevosia tähän tarkoitukseen. Asia oli toki armeijan ylipäällikön ratkaistava.

Voitaisiin myös vaihtaa ruotsalainen (Porrassalmella haavoittunut ja Mikkelissä hoidettavana ollut ) von Döbeln (”Döblen”) venäläiseen Medvedeviin. Jälkimmäiselle Schultz lähetti 150 ruplaa. Schultz kyseli myös, eikö Stedingk halunnut lähettää terveisiä eräälle Pietarissa vangittuna olevalle ruotsalaiselle.

 Tällä kertaa kirje päättyi edellistä huomaavaisemmin: minulla on kunnia ilmoittaa tunteideni olevan mitä parhaimmat ja kunnioittavimmat. Allekirjoittajaksi mainittiin teidän mitä nöyrin ja kuuliaisin palvelijanne (Vôtre trés humble et trés obeisant serviteur) Guillaume Schultz.

Samassa postissa Schultz lähetti myös toisen kirjeen, jossa kerrotaan lähetettävän kirje Monsieur Tollille ja mainitaan, että Savonlinnaan oli saatu Pietarista lähetys, jossa oli monenmoista tavaraa ja, että olisi kovin ilahduttavaa, mikäli niillä voisi palvella herra paronia.

Muistamme toki, että myös Kustaa III:n sota oli Ruotsin hyökkäyssota, joka aiheutti tavattomasti kurjuutta ja tappoi rajan tälläkin puolella jopa 50000 henkeä.

Näissä oloissa hallitsevasta yläluokasta tulevat, usein taustaltaan sangen kosmopoliittiset upseerit, jotka tunsivat toisensa ja saattoivat aina silloin tällöin vaihtaa isäntääkin, pyrkivät pitämään välinsä korrekteina. Sehän oli molempien etu.

En tiedä, miten kävi von Schultzin vaatiman oikaisun. Pelkään pahoin, ettei sellaista koskaan ilmestynyt. Sen sijaan voi miettiä, oliko Schultzin ylentäminen ja hänelle myönnetty kunniamerkki Venäjän taholta manööveri, jolla pyrittiin kumoamaan maailmalle levinneen, Venäjän armeijaa loukkaavan tiedon vaikutus.

 

Royal Suédois

 Royal Suédois

 

Margareta Beckman, Under fransk fana! Royal Suédois. Svenskt regemente i fransk tjänst 1690-1791. Svenskt Militärhistoriskt Bibliotek. Stockholm 1995, 141 s.

 

Kuten tunnettua, Ranskassa oli erityinen rykmentti niille ruotsalaisille upseereille, jotka halusivat saada kansainvälistä sotakokemusta, jota tuon suurvallan alituiset sodat tarjosivat riittämiin niin Euroopassa kuin sen ulkopuolella.

Toisin, kuin voisi kuvitella, rykmentti ei syntynyt Ranskan ja Ruotsin liittolaissuhteesta, joka sekin oli merkittävässä roolissa 1600- ja 1700-luvuila. Tällä kertaa kyseessä oli kuitenkin vihollisuus: vuonna 1690 taistelivat keskenään Ranska ja ns. Augsburgin liiga, johon kuuluivat Englanti, Hollanti, Itävalta, Espanja ja Ruotsi.

Mahtavuutensa kukkuloilla ollut Ranska löi taas kerran vastustajansa ja ruotsalaisrykmentti lähes hävitettin Fleuru’n taistelussa. Jäljelle jääneistä noin 536 miehestä oli ruotsalaisia vain vähemmistö, suurin osa oli saksalaisia.

Ajan tavan mukaan sotavankeja ei ruvettu missään leireissä hyysäämään, vaan heille tarjottiin töitä uuden isännän palveluksessa ja näin muodostettiin Ranskan kuninkaalle alistettu ruotsalaisrykmentti, joka jatkoi toimintaansa niin kauan kuin Ranskassa oli kuningas eli suureen vallankumoukseen saakka.

Rykmentissä palveli myös suomalaislähtöisiä upseereita. Wrede af Elimä -sukuisia oli neljä, Tawasteja yksi, Sprengtporteneita kaksi, Mannerheimeja yksi, etunimiltään muuten Carl Gustaf, yhden sukunimi oli Kurck, yhden Boch af Bukkila.  Armfelt-sukuisia oli yhdeksän ja Aminoffeja neljä. Svinhufvudeja oli kaksi.

Välttämättähän nämä eivät olleet sukujen suomalaista haaraa edustavia ja monilla suvuilla oli myös saksalaisia juuria, esimerkiksi Baltiasta. Sellainen oli Schultz von Ascheraden, jonka edustajia rykmentissä oli kaksi. Yksi tämä sukuinen kenraalihan johti venäläisiä joukkoja Sulkavalla ja Parkumäellä vuonna 1789.

Merkittävimpiä nimiä rykmentin upseeristossa olivat sellaiset kuin Sparre, joita siellä oli peräti 19 kappaletta, sekä Fersenit, joista Hans Axel von Fersen tuli kuuluisaksi siitä, että oli läheisissä suhteissa kuningatar Marie Antoinetteen ja yritti pelastaa kuningasparin vallankumouksellisilta, mutta paljastui Varennes’n kylässä. Fersen oli suomalaisten Vuojoen ja Harvialan kartanoiden omistaja.

Fersenin veroinen kuuluisuus oli Curt von Stedingk, joka Kustaa III:n sodan aikana oli Savon prikaatin komentaja ja vietti sotatalven 1789-90 Sulkavalla, Partalan kartanossa.

Stedingk oli saksalaista sukua Ruotsin Pommerista ja liikkui hovimiehenä sulavasti niin Pariisissa kuin Pietarissa. Jälkimmäisessähän paleli kauan Ruotsin suurlähettiläänä.

Royal Suédois osallistui niin Espanjan- ja Puolan- kuin Itävallan perimyssotiin, Seitsenvuotiseen sotaan ja Amerikan vapaussotaan ja saavutti hyvän maineen. Vallankumouksen tultuakin siinä säilyi nuhteeton järjestys.

Ajan tavan mukaan upseerinarvoista oli maksettava ja rykmenttiä myytiin kuin jalkapallojoukkuetta. Kun Axel von Fersen vuonna 1783 osti rykmentin Sparren veljeksiltä, mainitaan hinnaksi 100000 livreä ja serafiimiritarikunnan sininen nauha -miten tuo jälkimmäinen sitten saatiinkaan, ei kerrota.

Silloin rykmentin 83 upseerista oli ruotsalaisia 28 henkeä, mutta sen 1400 miehestä vain neljä. Käytännössä rykmentin komentavana everstinä oli tuntemamme Curt Bogislaus von Stedingk, joka oli ottanut menestyksellä osaa Amerikan vapaussotaan.

Tuohon sotaan kuului myös epäonninen hyökkäys englantilaisten hallitsevaa Gibraltaria vastaan, johon rykmentti osallistui. Stedingk ei silloin ollut mukana, mutta suurta yritystä johti Nassau-Siegenin prinssi Karl Heinrich (Charles-Henri), joka sitten siirtyi Venäjän palvelukseen ja johti laivasto-operaatioita Mustalla merellä ja oli venäläisten päällikkönä sekä Ruotsinsalmen ensimmäisessä meritaistelussa vuonna 1789 että toisessa vuonna 1790.

Gibraltarin piiritys oli ajan suuria tapahtumia, joka kiinnosti koko Eurooppaa. Omintakeisena hurjapäänä tunnettu Nassau-Siegen antoi valmistaa sitä varten Algécirasissa kymmenen uivaa patteria, jotka olivat periaatteessa nerokkaita laitoksia.

Ne oli katettu tukevilla hirsivarustuksilla ja niissä oli muun muassa vesipumput, joilla vihollisen hehkuvat kuulat voitiin sammuttaa. Kokeissa havaittiin kuitenkin, että sammutusvesi tuppasi kastelemaan ruudin ja systeemistä luovuttiin. Patterit asettuivat linnoituksen ympärille ja niitä avusti 30 tykkivenettä ja 30 pommilaivaa (mörssäreillä varustettua alusta). Lisäksi eskaaderia tuki kymmenen muuta laivaa. Ainakin periaatteessa.

Suunnitelmat menivät pieleen ja 153 tykin sijasta vihollisen 280 tykkiä vastassa olikin vain noin 60 omaa putkea. Tulituksen kiivaudesta kertoo, että muuan tykkilautta sai 1200 osumaa ja paloi sammutusyrityksistä huolimatta. Ruutioli silloin kasteltava räjähdysvaaran vuoksi ja poistuttava paikalta

Koko laivue poistui sen jälkeen paikalta ja perääntymisessä toheloitiin niin, että 335 miestä jäi vangiksi. Koko operaatio epäonnistui.

Tämä nyt toki oli vain muuan epäonninen sivu Royal Suédoisin historiassa. Oli sillä paljon onnistumisiakin niissä kymmenissä taisteluissa, joihin se osallistui.

Mitä rykmentin rakenteeseen tulee, siellä oli osittain toisenlaisia tehtäviä ja titteleitä kuin Ruotsissa. Rykmentin esikuntaan kuuluivat omistaja-eversti, komentava eversti, everstiluutnantti, kaksi pataljoonankomentajaa, majuri, kolme apulaismajuria (aide-major), tulkki, rykmentinsaarnaaja, kirurgi, auditööri, rykmentinvääpeli, rykmentinkirjuri, tampurimajuri, kaksi konstaapelia ja pyöveli. Everstin päiväpalkka oli 33 livreä, everstiluutantin viisi livreä, majurin yllättäen kymmenen livreä ja apulaismajurin kolme livreä. Tampurimajuri ja kirjuri saivat 13 solia kukin ja pyöveli vain 12.

Tampurimajurin titteliin törmää nykyänkin ja sillä tarkoitetaan meillä portieria, jollaisilla oli vielä taannoin kaulassaan asianomaiset koristeet. Tambour major tarkoitti aikoinaan kuitenkin rumpalien esimiestä, jonka epäkiitollisena tehtävänä oli marssia etummaisena rykmentin kärjessä. Tittelin kantana ovat sanat tambour -rumpu ja major -suurempi. Erilaiset luutantithan olivat esimiehensä varamiehia (lieu -paikka ja tenant pitävä), kuka kapteenin, kuka everstin tai kenraalin.

Aikoinaan Ranskan armeijassa arvonimet ja tehtävät olivat konstikkaampia ja oli olemassa eimerkiksi sellainen arvo kuin aide-major (aide -apulainen) ja hänen alaupuoellaan sous aide-major (sous -alapuolella).

Kapteeneja oli monenlaisia (lat. caput -pää). Oli capitaine en pied (pied -jalka), capitaine àla suite (suivre -seurata) sekä capitaine reformé (alennetulla palkalla). Luutnantteja olivat kapteenin alapuolella lieutenant, aliluutnantteja sous-lieutenants voi olla useampia ja tunnettiin myös lieutenant en second, joka itse asiassa kuului toisen yksikön alaisuuteen.

Prikaatin komentajana oli asiaankuuluvasti brigadier, mutta maréchal-de-camp oli myös kenraaliarvo ja viittasi huoltopuolelle, majoitukseen. Marsalkka oli tässä tapauksessa aina jonkin kenraalin alainen.

Sekä vanhan komennon (ancien régime) Ranskaa että tuon ajan Ruotsia on arvosteltu sotilasalan rationaalisuuden puutteesta, mitä symbolisoi upseerinvaltakirjojen ostaminen. Systeemillä oli omat puutteensa, mutta sen avulla pyrittiin turvaamaan myös upseerien perheiden etuja.

Pahempaa oli, etteivät aatelittomat päässeet etenkään Ranskassa korkeampiin arvoihin. Napoleonkaan ei olisi päässyt kapteenia korkeammalle, ellei vallankumousta olisi tullut. Käytännössä olivat lähes kaikki upseerinvirat Ruotsissakin aateliston käsissä 1800-luvun alkuun asti.

Royal Suédois oli henkireikä suureen maailmaan ja sen riveissä hankkivat monet ruotsalaiset upseerit sotakokemusta, jota korimaassa oli tarjolla niukasti. Tämän rykmentin ulkopuolellakin moni osallistui Ranskan armeijan riveissä sotiin esimerkiksi Amerikassa, kuten von Stedingk ja Intiassa kuten von Döbeln. Tällä kokemuksella oli sitten käyttöä sekä Kustaa III:n sodassa 1788-1790 että Suomen sodassa 1808-1809.

 

Ranskan kieli Kustaan sodassa

 Saksan ja ranskan kielestä Kustaa III:n sodassa 1788-1790

 

Vuoden 1790 keväällä nimitti Katariina II Venäjän Suomen-joukkojen ylipäälliköksi saamattoman ja ”säkiksi” sättimänsä kreivi Musin-Puškinin tilalle sotamarsalkka Ivan Petrovitš Saltykovin, joka aikalaisten todistuksen mukaan oli hänkin kyllä lähinnä seurapiirikenraali. Myös Suvorov oli olut ehdolla, mutta säästettiin tärkeämpiin tehtäviin.

Silloin oli venäläisillä M.M. Borodkinin mukaan Suomen rintamalla seuraavat kenraalit: kenraaliluutnantteja Volkov, Michelson, Günzel ja Levašov, kenraalimajureita Schultz von Ascheraden, Numsen, Sprengtporten, Reck, Berchmann, Bauer, Rautenfelt, Tatištšev ja Knorring sekä tykistössä Brigman.

Saaristolaivaston komentaja oli Nassau-Siegenin prinssi Karl Heinrich (Charles-Henri) ja tämän lippu-upseerina toimi Maltan ritari Varage.

Ennen pitkää tuli kyllä vahvistuksia, muun muassa kenraaliluutnantti Igelström ja Anhalt-Bernburg-Schaumburgin prinssi Viktor Amadeus.

Jos pysähdymme katsomaan noiden upseerien kansallisuutta, voimme todeta, että kenraaliluutnanteista olivat nimen perusteella sukujuuriltaan venäläisiä Volkov ja Levašov eli puolet koko määrästä, mutta kenraalimajureista venäläinen sukunimi oli vain Tatištševilla eli yhdellä kymmenestä. Keväällä tulleet vahvistukset eivät asiaa lainkaan parantaneet.

Toki monet alun perin saksalaiset suvut tai ainakin niiden venäläiset haarat olivat varsin venäläistyneitä ja historiasta muistamme, että monet saksalaiset, kuten Franz Albert Seyn olivat paaviakin paavillisempia venäläisen imperialismin kätyreitä.

Yleensä vierasheimoiset olivat Venäjän armeijassa saksalaisia ja usein erityisesti Baltian saksalaisia, joista monien suku oli Baltian Ruotsin vallan aikana levinnyt myös Ruotsin ja siis usein myös Suomen alueelle.  Sukulaiset saattoivat siis olla vastakkain sodissa.

Schultz von Ascheraden-suku oli Baltiasta ja sen jäsenistä kaksi oli palvelut upseereina myös Ranskan Royal suédois-rykmentissä, kuten myös Curt von Stedingk, G.C. von Döbeln ja moni muu. Saman rykmentin epäonnista hyökkäystä Gibraltaria vastaan oli johtanut sama Nassau-Siegenin prinssi Charles-Henri, joka Kustaa III:n sodassa komensi Venäjän laivastoa molemmissa Ruotsinsalmen taisteluissa.

Tuossa alussa eitetyssä luettelossa Numsen oli tanskalainen ja Bauer ruotsalaista juurta, mutta arvattavasti hänkin oli Ruotsin Pommerista tai muualta Ruotsin saksalaisista piireistä. Igelströmin suku oli alun perin Ruotsista.

Toki tässä on säilytettävä varaus, etenkin yksilöihin nähden. Esimerkiksi suomalainen aatelissuku Adlercreutz ei ollut eikä ole lainkaan saksalainen, vaan lähtöisin Lohjan pitäjän 1600-luvun talonpojista. Myös kreivillinen suku Creutz on juuriltaan täysin suomalaista eikä lainkaan saksalaista alkuperää.

Olisi myös aivan absurdia kuvitella, että kaikki ne suomalaiset, joilla 1800-luvulla oli ruotsalainen sukunimi, olisivat olleet ruotsinkielisiä. Niitä oli siitä joukosta vain murto-osa.

Saksalaiset nimet Venäjällä olivat sen sijaan kyllä paljon useammin merkki saksalaisista sukujuurista. ja niinpä venäläiset hyvin usein puhuvat ”ruotsalaisista” nähdessään jollakin suomalaisella ruotsinkielisen nimen.

Venäjällä oli toisin. Siellä ei ollut tapana antaa ihmisille vieraskielistä sukunimeä, kun he kohosivat yhteiskunnallisessa asemassa korkeammalle. Venäläinen sukunimi oli myös helppo lausua toisen indoeurooppalaisen kielenkin puhujalle.

Suomalaiset sotilaat ja opintielle lähteneet sen sijaan saivat ruotsalaisessa tai latinalaisessa /kreikkalaisessa/saksalaisessa muodossa olevan nimen, jonka kollegat pystyivät edes lausumaan.

Kyse oli varmastikin myös prestiisistä, mutta olisiko ruotsinvoittoinen upseeri edes kyennyt ymmärrettävästi komentamaan nimeltä jotakin sotamies Viänästä, Ruatikaista, Hämäläestä tai Sileventoesta. Niinpä miehet saivat lyhyet, yleensä yksi-tai kaksitavuiset nimet, joiden merkityksen upseerikin ymmärsi ja siis sai painettua mieleensä.

Niinpä nimiksi tuli esimerkiksi Björn (”Pyörni”), Konstig (”Konsti”), Trall (”Ralli), Quintus (”Vinttuu”) ja niin edelleen.

Suomalaisten kansalliseen identiteettiin uudet et eivät vaikuttaneet sitä eikä tätä.

Tunnetusti Venäjän saksalaiset sen sijaan säilyttivät lähes aina nimensä ohella ainakin osan saksalaista identiteettiään, mikä ilmeni muun muassa luterilaisen uskonnon tunnustamisessa. Usein oli kuultavissa myös saksalainen aksentti, joka oli joskus hyvin vahvakin, mistä venäläiset kirjailijat tekivät pilaa.

Voidaan olettaa, että venäläiset kenraalit saattoivat keskenään mieluimmin puhua äidinkieltään saksaa, jolla he usein tulivat toimeen myös vihollisen upseerien kanssa. Hyvin todennäköisesti he ymmärsivät ja puhuivat myös ranskaa, jota rintaman tälläkin puolella osattiin.

Ilman ranskan kielen taitoa olisi seurapiirielämä Venäjällä ollut mahdotonta ja Katariinan aikana se oli tärkeä osa jokaisen eteenpäin pyrkivän upseerin ja muunkin virkamiehen elämää. Vain Suvorov, joka oli Katariinan suosikki, saattoi pilkata tuota pöyhistelyä.

Vaikka Katariinakin oli syntyperäinen saksatar, hän osasi venäjää erinomaisesti ja käytti usein myös ranskaa, jopa kirjeenvaihdossa rakastajansa Potjomkinin kanssa.

Luultavasti ylimmät upseerit Venäjän puolella itse asiassa osasivat venäjää kehnosti tai ainakin vajavaisesti, kuten Suomen puolellakin osattiin upseeripiireissä suomea huonosti tai ei lainkaan.  Eihän venäjää Venäjän armeijassa tarvittu ylemmissä piireissä eikä aina osattukaan.

Ruotsin Pommerista lähtöisin oleva Savon prikaatin komentaja Curt von Stedingk ei hallinnut suomen kieltä enempää kuin monet hänen riikinruotsalaisista upseereistaan. Tästä oli joskus   konkreettista haittaa. Savoon juurtuneet suvut sen sijaan osasivat suomea usein vallan hyvin, vaikka keskenään yleensä käyttivätkin ruotsia.

Runeberg kyllä mainitsee erikseen, että von Fieandt ”haastoi vahvaa suomeaan”. Monella se ei siis ei ollut vahva, vaikka esimerkiksi J.Z. Duncker joskus pisti jonkun suomenkielisenkin lauseen sekaan kirjoittaessaan vaimolleen. Luultavasti hän osasi suomea enemmänkin, kun kerran oli puhtaasti suomenkielisen miehistön kanssa jatkuvasti tekemisissä.

Venäjän puolella ei ainakaan edellä mainittu maltanritari Varage osannut lainkaan maan kieltä ja kun hän kerran joutui baškiirijoukon keskelle, nämä hakkasivat hänet miekoillaan kappaleiksi luullessaan hänen olevan vihollinen.

Varagella oli silloin yllään oma univormunsa, jollaista korkeammat upseerit olivat saaneet luvan käyttää. Onnettoman tapauksen jälkeen Katariina kuitenkin kielsi moisen vapauden.

Kustaa III oli suuri ranskalaisuuden ihailija ja käytti myös kirjeenvaihdossaan von Stedingkin kanssa ranskaa. Stedingk, joka oli viettänyt vuosia Ranskan armeijan ruotsalaisrykmentissä (ks. Vihavainen: Haun royal suédois tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) ja jolla jopa huhuttiin olleen suhde kuningattaren kanssa, puhui erinomaista ranskaa, vaikka saksa oli hänen äidinkielensä. Ruotsia hän ilman muuta osasi ja kirjeenvaihto upseerien kanssa tapahtui ruotsiksi. Saattaa kyllä olla, että adjutantti toimi tulkkina.

Suomen osaamisesta olisi Stedingkillekin ollut paljon hyötyä ainakin Parkumäellä, jossa hän oli jo vähällä joutua ongelmiin, kun ei saanut miehiä ymmärtämään puhettaan.

Kuten tunnettua, Stedingk sijoitti päämajansa 1789-1790 Sulkavan Partalaan, joka oli tarpeeksi kaukana Savonlinnan ja Puumalan välistä järvialuetta hallitsevista venäläisistä tykkiveneistä. Sinne häntä tuli tervehtimään myös itse kuningas.

Kuninkaalta saapui kuriiripostissa Partalaan ranskankielisiä salaisia pikakirjeitä, jotka päätettiin terveyden toivotuksiin rakkaalle/hyvälle Stedingkille (mon cher Stedingk) tai Affectionement, vôtre Gustave ja allekirjoitettiin ranskalaisittain sanalla Gustave tai pelkkä G.

Stedingk kuului Kustaa III:n suosikkeihin ja hovimiesominaisuuksiensa ja tunnetun diplomaattisen taitonsa vuoksi hän pääsi Ruotsin edustajaksi Värälän rauhanneuvotteluihin.  Vastapuolen Igelströmiä pidettiin hieman maalaisena. Rauhanteon jälkeen Stedingkistä tuli Ruotsin Pietarin suurlähettiläs ja myöhemmin Ruotsin viimeinen kenraalisotamarsalkka.

Valppaana ja hyvin verkostoituneena Pietarin-lähettiläänä hän ymmärsi ajoissa Venäjän aikomuksen hyökätä Suoneen kevättalvella 1808 ja varoitti asiasta Tukholmaa, mutta turhaan.

Ranska oli aikansa kansainvälisen yhteydenpidon kieli ja sillä Ruotsin alamainen, saksalainen von Stedingk menestyi myös aikansa Pietarissa. Siellä kyllä oli avainasemissa myös runsaasti hänen maanmiehiään saksalaisia, ehkäpä sukulaisiakin, mutta pelkän saksan varassa olisi tehtävän menestyksellinen hoitaminen ollut mahdotonta.