Rauhan juhlimista Pietarissa

 

unnuntai 29. elokuuta 2021

Rauhan ylistystä

 

Muuan ilolaulu

 

Kuten tunnettua, Suuressa Pohjan sodassa oli Ruotsin voimavarat pian ammennettu loppuun, eikä suurta armeijaa enää Poltavan jälkeen voinut elättää vieraankaan maan kustannuksella koska koko armeijaa ei enää ollut.

Venäjä sen sijaan elätti omaa armeijaansa Suomessa, mutta tämän maan voimavarat olivat niin vähäiset, etteivät ne edes siihen riittäneet. Osittain huolto tapahtui Venäjältä käsin. Suomen oma mobilisoitu, suhteellisen vähälukuinen armeija ennen Pälkäneen ja Napuen taisteluita oli sekin koko ajan kärsinyt äärimmäisestä niukkuudesta, mikä johtui maan verotulojen vähäisyydestä.

Suuripa oli meillä, kuten myös emämaassa ilo siunatusta rauhasta, kun se viimein tuli. Olihan sitä jahkailtu jo vuosikaudet, alun alkaen jo Kaarle-kuninkaan eläessä (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=siunattu+rauha ).

Mutta myös Venäjää oli rääkätty pahoin. Uusia miehiä toki oli armeijaan aina riittänyt, mutta sodassahan tarvitaan ennen muuta kolmea seikkaa: rahaa, rahaa ja rahaa. Talonpoikien selkänahasta ne voimavarat viime kädessä lähtivät, olipa kyseessä tykkien ja muskettien valmistus, uniformujen ompelu tai laivojen rakentaminen. Voin sijasta hankittiin tykkejä.

Ruotsi ja erityisesti Suomi olivat sodan jälkeen näännyksissä, mutta niin oli Venäjäkin. Veroa maksavien talouksien määrä väheni paikoitellen jopa 20-40%. Muuan venäläinen tutkija kiteyttää, että Pietari saavutti voiton autioittamalla oman maansa. Tämä on kiistanalaista, mutta joka tapauksessa myös Venäjälle sota toi talouskriisin.

Ruotsalainen ja venäläinen wikipedia arvioivat sodan ihmisuhrien määrän eri tavoin. Ruotsalaisilla on suuremmat luvut molemmin puolin ja ne ovat, sekä taisteluissa, että muulla tavalla menehtyneiden osalta noin 200 000 Ruotsille ja 100-220000 venäläisille. Aika mahtava haarukka siis. Venäläiset puolestaan arvoivat Ruotsin menettäneen kaatuneina 25000 sotilasta ja muista syistä 175000. Omat tappiot arvioidaan 30000 taistelussa kaatuneiksi ja sodassa kuolleiden yhteismäärä 120000:ksi.

No, aika paljon se joka tapauksessa on, vaikka sodan kesto olikin 21 vuotta, joten uusia ikäluokkia ehti kasvaa kenttäkelpoisiksi useitakin. Tässä, kuten muissakin vastaavissa yhteyksissä pitää joka tapauksessa muistaa, että arvioitu kuolonuhrien määrä on van yksi indikaattori, eikä kerro kaikista tai edes useimmista sodan onnettomuuksista yhtään mitään.

Pahimpiin niistä kuului ohi kulkevan tai paikkakunnalle majoittuneen armeijan elättäminen, olipa armeija oma tai vieras. Talonpojan kannalta kyseessä oli lähes aina vaeltava katastrofi, joka vei kaiken elintärkeän mukanaan ja usein päälle päätteeksi pahoinpiteli isäntäväkeä.

Uudenkaupungin rauhaa nimitettiin Ruotsissa siunatuksi ja Venäjälläkin juhlinta oli ylitsevuotavaa. Tapahtuma ei ollut mikään ulkopoliittinen sopimus muiden joukossa, se oli yksi Venäjän historian tärkeimpiä virstanpylväitä ja sen takia koko valtakunnan nimikin muutettiin ja sen mukana myös hallitsijan nimike ja titulatuuri.

Kun Venäjän nimenä vanhastaan oli Rus, mitä nimeä yhäkin käytetään Pietaria edeltäneestä ns. vanhasta Venäjästä, tuli sen nimeksi nyt Rossija, tarkemmin sanoen Vserossijskaja Imperija.

Hallitsija, tsaari sai nyt senaatilta imperaattorin tittelin (Imperator Vserossijski). Venäjästä oli tullut muinaisen Rooman tapaan monikansallinen imperiumi, johon kuului myös vanhoja eurooppalaisia alueita omine laitoksineen: Vanha Suomi ja Baltia (Viro ja Liivinmaa). Venäjästä oli tullut tunnustettu eurooppalainen mahtitekijä. Oliko sen kulttuurikin eurooppalaistunut ja oliko tämä hyvä vai paha, siitä kiistellään yhä.

Kun tieto rauhasta tuli, alkoi juhlinta, jota säestivät sadat tykinlaukaukset. Ilmainen olut ja viini virtasivat kaupungeissa. Rauhan muistomerkki pystytettiin Pietarin Kesäpuistoon ja kaikkia mahdollisia kunnianosoituksia satoi keisarille. Senaatti kunnioitti Pietaria myös arvonimellä Isänmaan isä ja epiteetillä Suuri. Uudenkaupungin rauha oli epäilemättä keisarin uran huippukohta ja samalla yksi Euroopan historian käännekohta.

Netistä löytyy kantaatti ”Iloitse Venäjän maa” (Радуйся, Росско земле, kuten se vanhaksi venäjäksi kuuluu. Kun se on taas ajankohtainen, pistän tähän linkin:

https://www.youtube.com/watch?v=TASFxVi2n-8

Kantaatin sanoissa toistellaan kehotuksia riemuitsemiseen ja iloitsemiseen (likui, veselisja!) ja kerrotaan Pietarin (petrus= kallio) olevan timanttiakin kovempi, hänen voimansa edessä kaikki vapisevat. Tämä Venäjän kallio puolustaa valoa, murskaa Ruotsin leijonan ja sen hampaat.

Tämä oli ajan tyypillistä panegyriikkaa ja sitä edustaa myös Kesäpuiston muistomerkki, jossa Pietari-jättiläisen sijaan esiintyy kaksi naispuolista hahmoa kukistetun leijonan ja tykinputken päällä (https://www.youtube.com/watch?v=TASFxVi2n-8 ). Siivekäs on selvästikin voitonjumala Nike, ja toinen lienee äiti Venäjä. Patsaan nimi on Rauha ja voitto. Aikoinaan se oli Rauha ja yltäkylläisyys, mutta se on jostakin syystä jäänyt pois käytöstä. Runsauden sarvikin on aika vaatimaton.

Katariina Suuren pysytyttämä Vaskiratsastaja (Mednyi vsadnik) tulkitaan usein myös allegoriaksi voittoisasta Pietarista, jonka hevonen murskaa alleen Ruotsin, joka esiintyy käärmeen hahmossa. Jostakin syystä, kenties jonkinlaisen poliittisen korrektiuden takia vähintään puolivirallinen asema on tulkinnalla, jonka mukaan Pietari tässä murskaa sen paheen, joka ilmeni hänen uudistustensa vastustamisessa.

Kaarleahan Pietari itse asiassa kunnioitti ja piti häntä opettajanaan, jonka kovassa koulussa Venäjän armeija ja laivasto kypsyivät eurooppalaiseksi mahtitekijäksi.

Yhtä kaikki, varsin korskeaksi keisarin hahmo tuossa patsaassa kuvataan. Käärme tuskin sopisikaan erityisen hyvin kuvaamaan Kaarle-kuningasta, jolla oli paljon erilaisia paheita, mutta ei juuri kavaluutta, jonka aikoinaan esitettiin olevan käärmeelle tunnusomainen piirre.

Rauha merkitsi myös Venäjällä suurta ilon aihetta. Jostakin syystä Kesäpuiston monumentin hahmoista toinen näyttää kuitenkin olevan sammuttamassa soihtua. Asia lienee tulkittava niin, ettei kyseessä ole valistuksen soihtu, vaan tulipalojen sytyttämiseen ja poltetun maan” luomiseen tarkoitettu tuhoväline, josta nyt luovutaan.

Siunattu rauha

 

sunnuntai 18. heinäkuuta 2021

Välsignade freden

 

Siunattu rauha

 

Uudenkaupungin rauhasta yleisesti on jo tullutkin kirjoiteltua (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=uudenkaupungin+rauha ) ja rauhanneuvotteluistakin vielä erikseen ( ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kangas ). Tässä nyt kuitenkin vielä katsahdus siihen, miten kenraali Borodkin asian näki sata vuotta sitten.

Kuten Borodkin kertoo, rauhanneuvotteluja ehdotettiin ja tunnusteltiin jo varhain, muun muassa vuosina 1705 ja 1707, mutta Kaarle oli taipumaton. Hänen kerrotaan sanoneen, ettei hän anna venäläisten pitää Pietaria, vaikka hänen pitäisi uhrata viimeinenkin miehensä.

Tsaari Pietarille hänen perustamansa uusi kaupunki oli kuitenkin sine qua non. Se oli hänen elämäntyönsä ydin, ikkuna Eurooppaan ja myös pala Eurooppaa Venäjällä, takapajuisen Moskovan vastapooli ja Pietarin ”paratiisi”. Pietari merkitsi pääsyä merelle ja ilman sitä ei rauhaa Venäjän taholta voinut tulla.

Muut alueet olivat vähäpätöisempiä ja niistä voitiin neuvotella. Viipuria Pietari piti kuitenkin uuden pääkaupunkinsa välttämättömänä suojana. Karl Marx sanoi sitten myöhemmin, että se oli Pietarin kaupungin ”tyyny” ja neuvostokaudella tähän lausuntoon viitattiin aina innokkaasti.

Viipuri olikin aikanaan Suomen ainoa todella vakavasti otettava linnoitus ja sen valloittaminen vaati suuria ponnisteluja. Kerran se jo epäonnistui ja sama kohtalo oli lähellä toisellakin kerralla. Kannattaa muistaa, ettei piirittäjänkään osa ollut yleensä kadehdittavan helppo tuon ajan sodissa ja piiritysten venymistä pyrittiin kaikin tavoin välttämään.

Kun rauhanehdoista sitten tingittiin Kaarlen kuoltua, pysyi Viipuri aina mukana tsaarin vaatimuksissa. Muista ehdoista voitiin joustaa. Suomenkin pitämistä esimerkiksi Helsinkiin saakka vaadittiin jossakin vaiheessa, mutta viimein tsaari oli kypsä saamaan rauhan aikaan suurellakin hinnalla ja lähetti Uuteenkaupunkiin täysivaltaisena edustajanaan P.I. Jagužinskin, jolle myönnettiin oikeus luopua jopa Viipuristakin.

Paikalla ollut venäläisten neuvottelija Osterman sai vihiä asiasta ja pelkäsi pahinta. Hän sai viivytettyä hummaukseen taipuvaisen Jagužinskin saapumista niin, että sopimus oli jo allekirjoitettu, kun tämä viimein saapui. Allekirjoitus oli saatu ultimaatumilla: rauha 24 tunnin kuluessa, tai välit katkaistaan.

Venäläisten ”rauhankampanjaan” liittyi tunnetusti myös väestön terrorisoiminen Ruotsin emämaassa ja jopa aivan Tukholman tuntumassa. Sen väitetään lisänneen suuresti rauhanhaluja.

Ruotsalaisella puolella oli miehiä, jotka ymmärsivät hyvin, ettei pahasti alivoimainen Ruotsi voinut ajan mittaan pitää puoliaan Venäjää vastaan. Pietarin reformit toimivat tehokkaasti eikä maa ollut enää sama takapajula kuin se oli ollut ennen häntä. Tästä kirjoitti muistion muun muassa suomalainen Ehrenmalm.

Ruotsalaisella puolella säilyi kuitenkin merkittävä taipumus pitää itseään muita ja etenkin venäläisiä parempina. Tämä oli havaittavissa vielä satakunta vuotta sitten ja Ibsenin Peer Gyntissä esiintyvä pöyhkeästi esiintyvä Trumpeterstråhle henkilöi juuri tätä asennetta: ruotsalainen urhoollisuus korvasi runsain mitoin sen puuttuvan miesmäärän.

Viipurin Ruotsi sitten kuitenkin menetti, mutta muu Suomi enimmäkseen palautettiin. Tällöin Venäjä ei kuitenkaan saanut takaisin kaikkia Ruotsille aikoinaan menettämiään alueita, huomauttaa Borodkin ja totta tosiaan: Joensuun-Ilomantsin tienoilla me yhä pidämme hallussamme niitä alueita, jotka aikoinaan väkisin otimme Venäjältä. Tsaari Pietarin perusteluihin aluevaltauksilleen oli kuitenkin kuulunut muun muassa Venäjältä ”vääryydellä” vallattujen alueiden palauttaminen.

Millä oikeudella sitten Viipuri otettiin, on kysymys sinänsä. Sen ruotsalaisuus ainakin oli kiistattomampaa ja vanhempaa perua kuin Pohjois-Karjalan.

Mutta miekallahan näitä aluekysymyksiä on historiassa aina totuttu ratkomaan. Kun joki alue on verellä ostettu, kuten etenkin venäläisillä on ollut tapana sanoa, ei sitä muulla hinnalla poiskaan anneta.

Tässä kohtaa on tietenkin sopivaa vastata, että onhan sitä verta annettu toiseltakin puolelta, joten argumentti on yhtä tyhjän kanssa. Mikäli kuitenkin ruvetaan laskemaan, miten monta henkeä kukin on joutunut uhraamaan, loppuu riita siihen. Ainakin viimeisin Viipurin hankkiminen on maksanut Venäjälle sellaisen määrän ihmisuhreja, ettei sen luovuttaminen ole hevin kuviteltavissa.

Mutta aikoinaan siis Venäjä joka tapauksessa tyytyi Suomen suunnalla Viipuriin ympäristöineen. Käkisalmea pidettiin sen strategisena lisäkkeenä.

Kyllä Venäjällä esiintyi ajatuksia laajemmistakin valloituksista Suomessa, mutta ne toteutettiin vasta Hattujen sodan jälkeen. Loput miehitetystä Suomesta palautettiin silloinkin, joten väite siitä, ettei venäläinen koskaan väistyisi valloittamattomaltaan alueelta, ei tuolloinkaan pitänyt paikkaansa.

Kun koko Suomi viimein kaapattiin Suomen sodassa, oli asian taustalla ennen muuta kaksi seikkaa: uusi suurpoliittinen konstellaatio ja Kustaa III:n sodan osoittama pohjoisen vaaran reaalisuus.

Kun Ranska yhtäkkiä muuttuikin Ruotsin tukijasta sen viholliseksi, saattoi Venäjä kaikin mokomin pitää Suomen. Kustaan sota taas oli osoittanut, ettei ajatus Ruotsin mahdollisesta hyökkäyksestä ollut mitään fantasiaa, vaan täysin reaalinen mahdollisuus, joka myös aktualisoitui.

Pietarin kaunottarien unia, joiden johdosta Napoleon ilmoitti olevansa huolestunut, häiritsi Kustaan sodan aikana toden teolla Suomenlahdelta jyrisevä tykkituli ja ettei asia toistuisi, vallattiin siis nyt koko Suomi.

Yhä uudelleen unohdetaan, että Haminan rauhassa liitetyn Suomen itärajana oli Kymijoki eikä suinkaan Rajajoki. Vanhan Suomen liittäminen suuriruhtinaskuntaan vuonna 1812 ei ollut mitenkään itsestään selvä läpihuutojuttu, vaan erittäin merkittävä poliittinen toimi, jolla oli vaikutusvaltaiset vastustajansakin.

Uusissa oloissa katsottiin joka tapauksessa, ettei enää ollut strategista tarvetta pitää Viipuria erillään Uudesta Suomesta. Samaa keisarikuntaahan sitä oltiin. Jopa Kymijoen linjan linnoituksia ja Saimaan laivastoa pidettiin nyt tarpeettomana rasituksena. Myöhemmin niiden tarve kyllä taas ajankohtaistui.

Talvisodassa Viipuri valloitettiin taas suomalaisilta, mutta sitä ei nyt suinkaan liitetty Venäjään, vaan uuteen Karjalais-suomalaiseen neuvostotasavaltaan, jonka katsottiin olevan eräänlainen suomalainen valtio. Tämän johdosta Viipuria ei edes nimitetty vanhalla venäläisellä nimellään Vyborg, vaan sen suomalaisuutta korostettiin kutsumalla sitä venäjäksiin nimellä Viipuri (Виипури).

Vasta jatkosodan jälkeen Viipuri ja koko Karjalan kannas liitettiin Venäjään (Leningradin alueeseen) ja sen raja Karjalais-suomalaisen SNT:n kanssa kulki Laatokan Karjalassa. Kaikkien Venäjään liitettyjen paikkakuntien nimet venäläistettiin, mutta ”karjalais-suomalaiset” säilyttivät nimenomaan suomalaisen muotonsa. Niinpä esimerkiksi Sortavala on venäjäksikin yhä Sortavala (Сортавала) eikä sitä kutsuta vanhalla venäläisellä nimellään Serdopol.

Kummallisempaa on, että itse asiassa ikivanha karjalainen -ja vuoteen 1617 saаkka venäläinen- Käkisalmi sai uuden uutukaisen ja itse asiassa kovin typerän nimen Priozjorsk (Приозерск) sen sijaan, että olisi käytetty vakiintunutta venäläistä muotoa Keksgolm tai vaikkapa vanhaa nimeä Korela.

Mutta sellaisia se aikakausi ihmisillä teetti. Verta oli vuotanut paljon, kovin paljon ja mitä sillä oikein olikaan saatu aikaan? Vanhojen rajojen palauttaminen! Mielipidetutkimukset osittivat syvää tyytymättömyyttä Venäjällä.

Kaiken uudelleennimeämismanian takana on selvästi havaittavissa se seikka, ettei Venäjään liitettyjen alueiden palauttamista suomalaisille monien verilöylyjen jälkeen pidetty enää lukuun otettavana mahdollisuutena. Samalla myös Viipurin menettänyt Karjalais-suomalainen SNT vaipui yhä mitättömämmäksi provinssiksi, johon oli vaikea ajatella yhdistettävän enää Suomea.

Viipurilla on ollut kohtalonsa. Borodkinin mukaan sitä nimitettiin jo vuosisatoja sitten venäläisten haudaksi (могилою московитов).

Sellanen ol’ Viipuri, laulettiin aikoinaan. Karjalaisten kaupungin sijaan siitä tehtiin mahtikäskyllä venäläisten kaupunki, mutta tämä tapahtui vasta jatkosodan jälkeen.

Vinksahtanut kuninkaamme

 

auantai 24. tammikuuta 2026

Outo hallitsijamme

 

Ujo itsevaltias ja Ruotsi-Suomi

 

Peter Ullgren, Krigarkungens undergång. Karl XII:s sista år. Lind&Co 2025, 238 s.

 

Tämän kirjan fokuksessa on Kaarle XII:n persoona ja se on siis ymmärrettävä sen mukaisesti eikä kuviteltava, että siinä esitetyt käsitykset joistakin sivuasiasta olisivat myös yhtä vankalla pohjalla. Toki kukin historian seikka on aina oman tarkastelunsa väärtti, mutta kiinnostavaa on sekin, mitä tarinasta jää pois.

Kaarle-kuninkaan persoonaa tämä kirja valaisee, sanoisinko, perinpohjaisesti. Kymmenet eri silminnäkijöiden kuvaukset kuninkaan tavoista ja tavoitteista ja hänen allekirjoittamansa käskyt luovat vakuuttavan kuvan kohteestaan. Itse asiassa tuntuu välillä siltä, että paljon vähempikin olisi riittänyt, sama toistuu yhä uudelleen.

Jos sanoisi, mettä Kaarle oli omituinen, olisi se asian vähättelyä. Kyllä hän oli ihan oikeasti outo tyyppi kaikkien aikalaistensa silmissä. Hän oli ensinnäkin tavattoman ujo ja sulkeutunut, kuten oli ollut hänen isänsäkin. Esimerkiksi ranskalaisen hovimiehen silmissä tämä ei ollut mikään ansio.

Toki Kaarlella oli suuri ihailijansa Voltaire, joka nyt toki ennen muuta olikin suuri, henkevä rienaaja, persifleur (vrt. Vihavainen: Haun voltaire rautakallo tulokset ).

Kauniimmasta sukupuolesta Kaarle ei ollut näköjään seksuaalisesti kiinnostunut, mutta sen sijaan hänellä oli hyvin hellä suhde äitiinsä ja sisareensa. Rakkaan sisaren kanssa sitten yhdessä itkettiinkin äitiä muistellessa Vadstenassa kuninkaan palattua monivuotiselta korpivaellukseltaan Ruotsin maaperälle.

Kaarlen tavat olivat äärimmäisen yksinkertaisia, mikä myös toisaalta herätti pahennusta ja katsottiin itsevaltiaan arvoa loukkaavaksi, mutta toisaalta taas sai miehet kunnioittamaan ja palvomaan sankariaan, joka eli samaa elämää kuin hekin. Kaarlen lumovoima oli valtava.

Kaarlen rohkeus oli epäilemätöntä ja samoin kuin sankarinsa Kustaa II Adolf, Aleksanteri Suuri ja Caesar, hänkin johti joukkojaan edestä. Osumaa tuli yhä uudelleen, mutta legenda kuolemattomuudesta kasvoi sitä mukaa. Stoalaisesti Kaarle osasi kätkeä kipunsa ja säilytti tyyneytensä.

Kaarle oli myös säälimätön. Miehitetyillä alueilla hän hallitsi terrorilla ja määräsi, että vähänkin epäilyttävät tyypit oli tapettava ja saatava väki vakuuttuneeksi siitä, että mikäli he sabotoivat Ruotsin armeijaa, heidät tuhotaan niin perusteellisesti, ettei edes lasta kehdossa säästetä.

Tuohan oli tietenkin aivan samaa kuin venäläisten politiikka Isonvihan aikana. Silläkin oli oma logiikkansa ja se lähti siitä ykkösasiasta, että miehitysarmeijan huolto oli turvattava.

Kaarlen persoonan ytimessä oli kunnianhimo ja tarve saada hyvitystä loukkauksista ja maineen tahraantumisesta. Ruotsin suurena häpeänä oli Poltavan taistelun jälkeinen Perevolotšnan antautuminen, josta Kaarle ei ottanut syytä itselleen, enempää kuin Poltavan tappiostakaan.

Tällaisen miehen kanssa rauha voitaisiin solmia vasta sitten, kun olisi taas saatu jonkinlainen voitto.

Kaarlen oleskelu Turkin alueella vuosikausien ajan on jo sellaisenaan merkki syvästä omituisuudesta, joka saavutti outouden mitat. Toki Turkki vuosien 1710-1713 sodassa saavutti Venäjästä sellaisen voiton, jolla koko sen armeija olisi voitu tuhota, mutta sen jälkeen oleskelusta kaukana vieraalla maalla tuli ennen pitkää absurdi näytelmä kaikkine kalabaliikkeineen.

Kirjassa kuvataan elävästi valepukuisen Kaarlen ratsastusta Demotikasta Stralsundiin. Hänellä muuten oli pitkä parta ja peruukki, jollaisia hän ei koskaan muuten käyttänyt.

Stralsundin puolustus petti aikanaan ja kuningas pelastui täpärästi Ruotsiin, josta hän heti hyökkäsi Norjaan. Tulos oli masentava, mutta kuningas ei antanut periksi.

Se Norjan-retki, jonka aikana hän kaatui, tehtiin vasta pari vuotta ensimmäisen retken jälkeen ja isommalla armeijalla. Sellainen oli vielä saatu Ruotsista haalittua tunnetulla kreivi Görtzin rahanväärennöksellä, joka sitten koitui hänen kohtalokseen.

Kuva Kaarlesta outona maanikkona piirtyy kirjassa esiin vakuuttavasti. Mielestäni kiinnostava on myös kirjan se hajanainen aines, jossa tuodaan esille valtakunnan tilaa ja koostumusta.

Kirjoittaja käyttää nimittäin parikin kertaa ”Ruotsi-Suomen” (Sverige-Finland) käsitettä. Tämähän on meillä ollut edistyksellisen historioitsijoiden maalitauluna jo vuosikymmeniä. Tuota käsitettä ei aikanaan ollut tapana käyttää ja siksi on vaadittu, ettei sitä saisi käyttää nytkään.

Sehän saattaisi johdattaa heikot veljet kuvittelemaan, että aikoinaan oli olemassa hallinnollinen yksikkö nimeltä Ruotsi-Suomi, jonka osat kenties olivat jonkinlaisessa unionissa keskenään.

Näinhän ei ollut. Naapurimaata ja perivihollista (”arvfiende”,jonka norjalaisia alamaisia myöhemmin virallisestikin mainittiin veljeskansaksi ”brödrafolk”) nimitettiin sen sijaan Tanska-Norjaksi, vaikka Norjan status kuningaskuntana hävitettiinkin jo keskiajalla ja sitä hallittiin Tanskan osana.

Kun Skoone ja sen naapuriläänit vuonna 1658 liitettiin Ruotsiin, menetti Tanska kolmanneksen vanhasta ydinalueestaan ja väestöstään. Tanskalainen sissiliike kukistettiin erittäin julmasti ja joitakin merkkejä veljeydestä (veljesvihan äärimmäisyydestä) näyttäisi olleen vielä siinä asenteessa, jota norjalaiset sissit osoittivat ruotsalaisille miehittäjille Suuren Pohjan sodan Norjan-retkillä. Siihen tietenkin vastattiin samalla mitalla.

Käsite Ruotsi-Suomi on ehdottoman käyttökelpoinen kuvaamaan valtakunnan ydinaluetta, jonka hallinnolliset rajat Karjalassa eivät tosin vielä välttämättä silloin tule selkeiksi. Siellähän Käkisalmen läänillä ja Inkerinmaalla oli toisenlainen status kuin vanhalla Ruotsi-Suomen alueella.

Joka tapauksessa Skoone oli se valtakunnan kruununjalokivi, josta Kaarle todella huolehti ja jonka lähempää liittämistä ja kotouttamista palveli myös hänen aikanaan perustettu Lundin yliopisto. Kuitenkin alue oli liitetty Ruotsiin niin äskettäin, että hengissä oli vielä ihmisiä, jotka olivat Skoonessa syntyneet Tanskan alamaisiksi.

Sen sijaan Ruotsi-Suomen itäinen puolisko oli vastikään menetetty venäläisille, mistä Kaarle ei näyttänyt kantavan erityistä huolta. Kuitenkin tsaari Pietari oli nimenomaan ajatellut ”veli Kaarlen niskan tulevan taipuisammaksi”, kun hän saisi huomata Venäjän valloittaneen Suomen, joka oli Ruotsia ”ravitseva äiti”.

Sitähän tuo surkea ja äärimmilleen riistetty Suomi ei ollut eikä se edes kyennyt elättämään koko sitä 20000 miehen ja tuhansien hevosten armeijaa, jota Pietari piti siellä uhkaamassa Ruotsia. Etenkin rehua oli tuotava lisäksi Venäjältä (ks. Vihavainen: Haun kuvaja tulokset).

Suomi ei näytä olleen erityisen kiinnostava enempää Kaarlelle kuin muillekaan. Etelässä olivat suuremmat arvot kyseessä. Suomesta saatiin sentään Armfeltin armeija, joka sitten komennettiin sille toiselle Norjan retkelle, jossa se tuhoutui (ks. Vihavainen: Haun hansson tulokset ).

Ruotsissa rakennettiin Tessinin johdolla koko ajan uutta ja entistä ehompaa kuninkaanlinnaa Kaarlen palaneen nuoruudenkodin, Tre kronorin tilalle. Olihan siinäkin melkoinen rahanreikä, eikä Lundin yliopiston oerustaminenkaan ihan ilmaiksta ollut. Suomalaisia taas pidettiinpettureina, he kun eivät olleet saaneet pidettyä venäläisiä kurissa (vt. Vihavainen: Haun sarsila tulokset ).

Ikävä lisä onnettomuuksien kronikkaan olivat katovuiodet, jotka sattuivat Ruotsissa juuri samaan aikaan kuin Ruotsin kolmannen suuren armeijan värväys, siis Norjan retkeä varten. Mutta ”rautakallo” ei luopunut suunnitelmistaan.

Kaarlen kansliassa oli yksi suomenkielen taitaja, mitä pidettiinkin hänen tärkeänä avunaan. Hän oli vapaaherraksi korotettu Casten Feif, joka oli nuoruudessaan ollut hatuntekijän oppipoikana Turussa ja oli loppuaikoina Kaarlen lähin mies ehkä Görtziä lukuun ottamatta, mutta jälkimmäinenhän ei ollut vakituisesti kuninkaan luona.

Joka tapauksessa Görtz puuhasi rauhaa ja Ahvenanmaan neuvotteluissa tilanne näytti jo lupaavalta. Kaarle halusi kuitenkin vielä voiton. Sitä paitsi Kaarlen periaatteisiin kuului neuvotella tilaisuuden tullen rauhasta voidakseen samaan aikaan varustautua tehokkaasti sotaan.

Sellaista ei tullut, mutta hänen kuolemansa jälkeen alkoi Suomeen sijoitettu venäläinen armeija ahdistella Ruotsin rannikoita (”rysshärjningar”, ks. Vihavainen: Haun hansson tulokset ).

Näännytetty valtakunta taipui kuin taipuikin ja itse asiassa rauhanehdot olivat hämmästyttävän lievät. Skoone säilyi Ruotsilla ja Suomikin palautettiin. Valloitetuista alueistakin maksettiin melkoinen summa (ks. Vihavainen: Haun välsignade freden tulokset ).

Ruotsi menetti imperiuminsa Pommeria lukuun ottamatta, mutta Ruotsi-Suomi oli yhä olemassa.

Karoliinien sotavankeus

 

perjantai 3. huhtikuuta 2020

Karoliinien koettelemukset

Poltavan jälkeen Siperiassa

Erkki Kansanaho, Heränneitä karoliineja. Pietismin soihdunkantajia Kaarle XII:n armeijassa. Suomen lähetysseura 1950, 315 s.

Erkki Kansanaho ehti eläessään toimia niin Suomen joutsenen pastorina kuin teologian professorina ja Tampereen piispana. Tohtoriksi hän väitteli Hallen pietismistä.

Tämä kirja kertoo etupäässä niistä karoliineista, jotka Poltavan (”Pultavan”) tappion jälkeen saivat marssia Siperiaan sotavankeuteen. Merkittävin vankien keskus siellä oli Tobolsk, mutta vankeja oli muuallakin, muun muassa Tomskissa, Tjumenissa ja Verhoturjessa. Nämä eivät olleet erityisen pahoja paikkoja, mutta jotkut joutuivat aina Jakutskiin ja pari kuulemma peräti Kamtšatkalle saakka.

Karoliiniarmeijan kohtalokas taistelu Poltavan luona on moneen kertaan kerrottu. Etupäässä Kaarlen joukot koostuivat siellä ruotsalaisista, balteista ja Pommerin saksalaisista, mutta oli mukana aika paljon suomalaisiakin. Hehän kuuluivat erityisesti Lewenhauptin osastoon, joka joutui suureen taisteluun Lesnajan (Lesnan) luona ja kärsi siellä huomattavia tappioita, muun muassa kuormaston osalta.

Kerrottakoon tässä vielä, että muuan pastori kaivoi Poltavan taistelun aikana maahan ehtoolliskaluston, jonka kävi myöhemmin noutamassa. Tänään se on Ruotsissa ja tässä kirjassa on siitä valokuva.

Lewenhauptin joukkoihin kuului muun muassa Porin rykmentin pastori Gabriel Lauraeus, joka joutui koviin paikkoihin jo Baltiassa. Lesnajassakin hän oli mukana. Jo aiemmin hän oli ehtinyt haavoittua melko pahoin.

Poltavan jälkeen Lauraeuksen matka jatkui Kaarlen pienen osaston mukana Turkin puolelle Benderiin, josta hän Gyllenkrookin johtaman karoliini- ja kasakkaosaston mukana murtautui Puolan alueelle.

Siellä hän lopulta joutui vangiksi ja sai marssia Siperiaan, josta kotiuduttuaan toimi muun muassa Loimaan kirkkoherrana ja sittemmin Turussa professorina. Hän kunnostautui myös hienomekaanikkona ja julkaisi kirjoituksen muun muassa teräksen karkaisemisesta.

Urallaan Lauraeus oli joutunut jatkuvasti saarnaamaan sekä suomeksi että ruotsiksi, mutta Siperiassa hänestä tuli myös saksalaisen seurakunnan pastori.

Karoliinit jättivät jälkeensä huomattavan määrän muistelmia ja päiväkirjoja, jotka antavat kiinnostava kuvan ajan elämästä. Poltavan jälkeen halki Moskovan kuljetettua vankikulkuetta häväistiin ja ruotsalaisia koiria herjattiin. Tobolskissa sattui kerran suurehko tulipalo, jota villiintynyt kansa väitti ruotsalaisten sytyttämäksi ja järjesti pogromin, jossa kymmenen vankia kuoli ja monet loukkaantuivat.

Ennen pitkää olot kuitenkin muodostuivat järjestyneiksi ja suhteet venäläisiin tulivat hyviksi ja jopa läheisiksi. Hengellistä huoltoa varten järjestettiin jopa oma konsistori Moskovaan.

Osa vangeista oli joutunut Hallessa toimineiden Spenerin ja Francken johtaman pietistisen herätyksen piiriin ja herätys syntyi myös Tobolskissa vankien keskuudessa. Sitä luonnehditaan täysin kirkolliseksi ilmiöksi, eikä siis lahkolaistyyppiseksi.

Osa vankeja säilyi toki maailman lapsina ja papeistakin osa oli puhdasoppisuuden kannalla ja vieroksui heränneitä, jotka saattoivat arvostella kirkon nimikristillisyyttä hyvinkin ankarasti.

Joka tapauksessa nimenomaan heränneet upseerit perustivat Tobolskiin sangen merkittävän koulun, joka noudatteli Hallen oppeja. Se oli internaatti, jossa oli lopulta melkoisessa rakennuskompleksissa yli sata oppilasta.

Sen erikoisuuksiin kuului, ettei kasvatuksessa käytetty lyöntejä. Sen sijaan kyllä pyrittiin saamaan lapset katumuksen valtaan ja paheksuttiin kaikkea iloista menoa ja leikkiä. Joka tapauksessa koulusta tuli hyvin suosittu ja sinne alkoivat myös venäläiset lähettää lapsiaan oppimaan saksaa. Myös jokunen mongoli, tataari ja tunguusi kuului oppilaisiin.

Koulussa opittiin saksan ohella latinaa, hieman ranskaa ja laskentoa, piirustusta ja geometriaa ja tehtiin käsitöitä, joten opetussuunnitelma oli suhteellisen moderni.

Koulun opetuskieli oli nimittäin saksa, jota myös ruotsalaiset upseerit sujuvasti osasivat. Suomalaisia joukossa oli useita, mutta suomen kielen käytöstä ei tässä yhteydessä ole tietoja.

Koulusta tuli jopa kuuluisa ja sekä Kaarle XII että Pietari kuuluvat olleen asialle suosiollisia. Tärkeimmät lahjoituksensa koulu sai pietisteiltä ja etenkin suoraan Hallesta, Franckelta. Myös venäläiset ja etenkin eräät heränneet Venäjän saksalaiset avustivat koulua.

 Karoliinit itse olivat rutiköyhiä, lukuun ottamatta niitä harvoja, jotka onnistuivat kehittämään itselleen elinkeinon. Lauraeus toimi kello- ja kultaseppänä ja muuan heränneisiin kuulumaton upseeri piti kapakkaa.

Herätyksen piiriin kuuluivat myös Sarvilahden herra, kreivi Creutz ja Liljendaliin asettunut karoliini Carl Gustav Armfelt, joka oli joutunut urallaan kokemaan niin Napuen tappion kuin Norjan vuorten ylityksen, jolloin suuri osa miehistä paleltui kuoliaaksi. Vankeudessa hän ei ollut.

Suorat yhteydet Halleen toimivat niin Siperiasta kuin Suomesta käsin ja pietismi levisi tunnetusti myös Venäjälle, etenkin saksalaisiin piireihin.

Sen historiaan liittyi jatkuva jännite puhdasoppisen kirkkouskovaisuuden kanssa. Etenkin muutamat yltiöpietistit kirosivat kirkon ulkokultaisen menon ja julistivat, että ainoastaan syvä herätyskokemus antoi eväitä taivaaseen pääsemiselle.

Tunnetuin tällainen henkilö oli kirkon johtoa kiukkuisesti pilkannut turkulainen Petter (Pietari) Schäfer, joka joutui pakenemaan maasta ja seikkaili sitten ympäri maailmaa, aina Amerikassa asti. Hän haastoi lopulta Turun hovioikeuden kuulemaan omaa julistustaan ja sai kuolemantuomion, mutta armahdettiin ja istui loppuikänsä Gävlessä vankeudessa. Mainittakoon, että hän vihki itse itsensä avioliittoon vaimonsa kanssa.

Pietistit olivat epäilemättä Lutherin arvollisia seuraajia, vaikka itse Martti-tohtori oli rakastanut viiniä, laulua ja naisia. Mutta omalletunnolleenhan he eivät mitään voineet.

Lienee uskottavaa, kuten myös Kansanaho arvelee, että heränneiden karoliinien perintö vaikutti myös Suomen myöhempiin herätysliikkeisiin. Aika laillahan sen henki muistutti Paavo Ruotsalaisen mentaliteettia.

Synkistä kokemuksista näyttää karoliineilla syntyneen jonkinlainen henkinen reaktio, jossa onnettomuudet muuntuivat onneksi ja ansioksi. Se kaiketi sai aikaan vapauttavan ja palkitsevan kokemuksen.

Vielä Keskisarjan Isoviha-kuvasta

 

lauantai 31. heinäkuuta 2021

Ihmisten touhuja

 

Yksilö edellä

 

Teemu Keskisarja, Murhanenkeli. Suuren Pohjan sodan ihmisten historia. Siltala 2019, 278 s.

 

Teemu Keskisarja on historiantutkimuksessamme ilmiö, joka jakaa ihmiset. Toisaalla ovat innokkaat ihailijat ja toisaalla nuivat paheksujat, joiden mielestä kirjoittajan tyyli on usein asiatonta tai muuten sietämätöntä, ja jotka kaiketi usein myös haluaisivat vastauksia toisenlaisiin kysymyksiin kuin Keskisarja antaa.

Joka tapauksessa kyseessä on harvinaisen lahjakas ja ahkera tutkija, jonka skaala tuntuu sisältävän kaikki aikakaudet. Tiettävästi hän käyttää ainakin toisinaan myös aputyövoimaa, mutta sehän on vain myönteinen asia eikä sitä paitsi mitään uutta. Joka tapauksessa Keskisarja on aito tutkija, joka menee alkuperäislähteille ja muodostaa mielipiteensä niiden perusteella.

Tässä kirjassa hän kertoo, että tarkoituksena on esittää ihmisten historia ja silloin on mentävä yksilö edellä. Ihmisiä olivat toki kaikki lajitoverit tuohonkin aikaan, eikä mikään kansanluokka voi toista paremmin omia kyseistä ylpeää tai ainakin usein ylpeiltyä titteliä itselleen.

Joistakin ihmisistä vain on sattunut säilymään valtavasti lähdeaineistoa ja toisista tuskin mitään. Jälkimmäisessä tapauksessa on usein turvauduttava historialliseen mielikuvitukseen. Tieto siitä, miten ihminen reagoi tietyissä tilanteissa nykyään auttaa ainakin jossakin määrin ymmärtämään myös sitä, miten asia oli muutama sukupolvi sitten.

Toki menneisyys on vieras maa, jonka kieltä emme hallitse, vaikka sitä enemmän tai vähemmän ymmärrämme. Usein kirjoittaja jättääkin lukijan tehtäväksi muodostaa mielipiteensä joistakin asioista. Dramaattisia aineksia riittää.

 Niiden kauhisteleminen tai ihasteleminen ei olekaan perinteisesti kuulunut tutkijan tehtäviin, vaikka nykyään näyttää yhä suositummaksi tulevan jonkinlainen, lähinnä vähämielinen historian tulkitseminen, jossa kaiken maailman muotipelleilyt metoota ja BLM:ää myöten projisioidaan menneisyyden normeiksi.

Isoviha oli tunnetusti kauhujen aikaa, kuten vastaavat miehityskaudet kaikkialla maailmassa. Armeijan huolto oli se diktaattori, joka saneli, miten väestöön oli suhtauduttava. Lojaaleille ulostekonsa suorittajille luvattiin kaikki kaunis ja hyvä, metsiin karanneet olivat pettureita, jotka yrittivät näännyttää armeijan nälkään ja sissien tukijat olivat vihollisista vaarallisimpia.

Olihan siinä jo asetelmaa kylliksi. Laajoja seutuja autioitettiin perinnäiseen, kaikkien tuon ajan armeijoiden tapaan. Huomattakoon, että Pietari oli tehnyt sitä samaa suuressa mitassa omallakin maallaan, Kaarlen armeijan edessä perääntyessään. Ei siinä leikkiä laskettu.

Keskisarja kuvaa ennen muuta yksiöiden kokemusta. Paljolta kirjan tarinat kiertyvät Carl Gustaf Armfeltin ympärille. Tämä rehellinen ja kunniallinen, mutta onneton soturi sai johtaakseen Suomesta kootun armeijan katastrofista toiseen: Pälkäneeltä Napuen kautta Norjan tuntureille. Hän teki sen, mitä oli tehtävä, kun kerran käskettiin.

Tosin Napuella tehty päätös taistella tapahtui vastoin sotaneuvoston kantaa ja esimerkiksi Borodkin ihmettelee, miksi tuota kantaa sitten kysyttiin, ellei sitä noudatettu. Samassa taistelussa hakattiin parissa tunnissa kuoliaaksi 2645 miestä ja tämä suonenisku tuli alle puolen miljoonan väestöstä. Talvisodan verisimpänä päivänä menetettiin sentään vain 816 henkeä neljän miljoonan kansasta.

Nääntyneet, kouluttamattomat ja usein vain seipäillä aseistetut miehet aloittivat taistelunsa kaikella kunnialla, mutta sittenhän kävi kuin kävi. Voittajaksi tuli ruhtinas Golitsyn, jota kirjoittaja syystäkin nimittää talvisodan taitajaksi. Humaanisuudellaan hän ei kuitenkaan kunnostautunut Napuella, mutta kuuluu puolustuksekseen paheksuneen sitä, että taisteluun oli koottu talonpoikia…

Tässä kuitenkin tehtiin ihan kuin Venäjälläkin ja taisipa Golitsynin tapa kohdella vihollista olla aika samanlainen kuin Kaarlellakin. Myöhempänä Suomen hallinnon johtajana Golitsyn joka tapauksessa tunnettiin oikeudenmukaisuudestaan.

Hirmuisia aikojahan sitä elettiin ja erilaisia kansan onnettomuuksia on ylenpalttisesti kuvattu jo noista ajoista lähtien. Kuva Isosta vihasta on syöpynyt Suomen kansan muistiin eikä sieltä pois lähde. Siihen ei ole syytäkään. Oma lukunsa oli orjien hankinta Suomesta, mikä oli tämän sodan erityispiirre verrattuna Keski-Euroopassa käytyihin taisteluihin.

Armeijan keskeinen ongelma oli huolto ja se saneli myös paljolta sen, mitä Carl Gustaf Armfelt saattoi tehdä. Tuhansien miesten ja hevosten ruokkiminen vähän tuottavilla ja harvaan asutuilla seuduilla ei ollut leikin asia. Nälkä, kylmä ja taudit saattoivat olla vihollista vaarallisempia.

Norjan tuntureille jäi Armfeltin armeijasta yli puolet -3700 miestä 5800:sta-etupäässä suomalaisia- kuoli parissa päivässä jäätävän myrskyn uhreina. Monet henkiin jääneistä olivat invalideja. Se valopuoli asiassa oli, että sukupuolijakautuman ollessa äärimmäisen vinoutunut, löytyi morsian ja siis vaimo vähemmilläkin avuilla.

Mitä Suomen väestömäärään kokonaisuutena tulee, kannattaa Keskisarja sitä tulkintaa, ettei se olennaisesti vähentynyt vuosina 1700-1721, mutta ei siis kasvanutkaan. Sitkeääpä oli kansa! Toki muistamme, että suuret kuolovuodet juuri ennen sodan puhkeamista olivat jo tehneet melkoisen loven väestöpyramidiin. Voisi olettaa, että heikoimmat menehtyivät jo silloin.

Keskisarjan kerronta on hyvin persoonallista ja usein hän virittelee lukijalle eräänlaisia ansoja saattamalla tämän yllättäen kokoamiensa faktojen keskelle ja ikään kuin lausahtaa: tällainen se tilanne oli, tuumipa tästä mitä haluat.

 Sen tavallisen keskivertoihmisen kannalta se tilanne oli yhä uudelleen lohduttoman kaamea, mutta elettävä oli. Pietismi levisi olosuhteissa, jotka olivat tuonkin ajan mittapuilla poikkeuksellisen ankeat.

Tämä kirja ei kovinkaan paljon puhu Suuresta Pohjan sodasta Suomen ulkopuolella, paitsi kun asia koskee suomalaisia. Sota Suomessa ja Isoviha ovat sen keskeistä ainesta. Ihmisten historiaa siinä todella käsitellään varsin monipuolisesti.

Onhan meillä jo vanhastaan paljon ansiokkaita tämän alan tutkimuksia, eritoten Lindeqvistin, Kujalan ja Vilkunan teokset ja Armfeltistäkin Sakari Kuusen kirjoittama elämäkerta. On siis syytä kysyä, mitä uutta tämä kirja antaa.

Itse asiassa kysymykseen on vaikea antaa yksiselitteistä vastausta. Uusi näkemys tämä joka tapauksessa on ja tuo uutuus taitaa ennen muuta liittyä kokonaisuuteen, jonka on luonut tietty lähestymistapa.

Keskisarja on -voisi vanhaa saksalaista erottelua käyttäen sanoa- ennen muuta Geschichtsmaler eikä Geschichtsschreiber, historiamaalari eikä historian kirjoittaja. Ne uutuudet, jonka hänen tutkimuksensa tuo esille eivät ole hevin kuivilla yleiskäsitteillä tyhjennettävissä. Luulen, että hän on onnistunut pyrkiessään kaivamaan esille sen ihmisen, yksilön tuon aikakauden melskeisestä sekasorrosta.

Norjan retkellä oli sulkavalaisiakin

 

auantai 11. helmikuuta 2023

Erään armeijan tuho

 

Kärsimysten tie

 

Anders Hansson, Armfeldts karoliner. Prisma 2003, 276 s.

 

Carl Gustaf Armfeltin nimi on suomalaisille tuttu. Hänen osakseen tuli johtaa suomalaisia joukkoja (Suomen armeijaa) Suuressa Pohjan sodassa ja sehän oli pelaamista huonoilla korteilla. Rutiköyhä ja nälänhädän heikentämä Suomi ei pystynyt paljoa tarjoamaan. Se imettiin yksinkertaisesti kuiviin ja venäläinen miehityskausi eli isoviha täydensi sitten tuhon.

Armfelt muistetaan ennen muuta katastrofaalisista tappioistaan. Kostianvirran ja Napuen taistelut hävittiin ja vuoden 1719 paluu lumimyrskyssä yli Norjan tuntureiden vei puolet kenraalin jäljellä olevista joukoista.

Toki voittojakin Armfeltin uralla oli, erityisesti Inkerinmaalla, josta hän oli syntyisin. Hän menestyi pienillä joukoilla Kapriossa ja kävi hävittämässä venäläisten asemia Retusaarella eli Kronstadtissa. Savonlinnankin tienoilla hän toimi ja johti Helsingin puolustusta vuonna 1713, kun Venäjän laivasto hyökkäsi sinne itsensä tsaarin johdolla. Armfelt oli toiminut myös Ranskan armeijassa vuosina 1685-1697.

Armfeltista on parikin elämäkertaa, mutta Hanssonin kirja ei kilpaile niiden kanssa, vaan pyrkii todella kartoittamaan sotilaiden, lähinnä suomalaisten karoliinien elämää Norjan-retkellä vuosina 1717-1719.

Kaarle XII, ”rautakallo” ei Turkista palattuaan mennyt Tukholmaan, vaan alkoi puuhata sotaa läntisiä vihollisiaan vastaan. Rauhaakin tunnusteltiin Venäjän kanssa Ahvenanmaalla, mutta kuningas ei suostunut suuriin vaatimuksiin idässä eikä lännessäkään.

Vihollisten uhatessa kaikilta suunnilta Kaarlen vastaus oli uhkarohkea hyökkäys. Hyökkäys suuntautui Norjaan, joka kuului tuolloin Tanskalle. Ruotsin vihollista, Englantia vastaan harkittiin jopa sotilaiden -käytännössä ilmeisesti juuri Armfeltin suomalaisten- laivaamista Skotlantiin, jossa nämä olisivat taistelleet yhdessä katolisten jakobiittien kanssa Englannin kuningasta vastaan.

Tämä ei toteutunut, mutta kun Armfelt piiritti Trondheimia, otettiin Skotlannin laivaston muodostama uhka vakavasti ja sitä torjumaan lähetettiin muutama alus kaupungin edustalle.

Hyökkäys Kölivuoriston yli Norjaan oli erittäin uhkarohkea operaatio. Seudut olivat harvaanasuttuja, eikä ruokaa ja rehua ollut niistä riittävästi puristettavissa noin 10000 miehelle ja peräti 7000-8000 hevoselle. Osittain huolto oli hoidettava Ruotsista käsin ja yhteydet olivat heikot ja haavoittuvat.

Hevosten valtava määrä johtui siitä, että Kaarle oli nähnyt kantosatuloita käytettävän Turkissa ja päätti näyttää niitä nyt myös Ruotsissa. Hevoset oli koottava erittäin laajalta alueelta ja koetettava välttää maatalouden vetovoiman hävittämistä.

Armfeltin runsaista 10000 miehestä suurin osa oli suomalaisia, muun muassa Karjalan rakuunoita 612 henkeä ja Savon jalkaväkirykmentin 492 miestä. Mukana oli myös kuuluisan sissipäällikön, Pietari Långströmin vapaakomppania, 71 miestä. Ruotsalaisista joukoista mainittakoon Jämtlannin ja Hälsinglannin (Helsinge) rykmentit.

Kulku Norjan rannikolle oli hyvin vaikea ja rasittava, eikä tilanne perille saavuttuakaan ollut ilahduttava. Tosin pari skanssia saatiin vallattua helposti, mutta norjalaiset harjoittivat myös poltetun maan taktiikkaa ja käyttivät hiihtojoukkoja. Rannikolla kaikki veneet oli otettu puolustajille tai tuhottu ja tämä merkitsi erittäin suurta hankaluutta hyökkääjille.

Toinen suuri hankaluus oli, ettei raskasta tykistöä pystytty kuljettamaan mukana. Niinpä vihollista, joka oli linnoittautunut Trondheimiin, oli tyydyttävä piirittämään. Rynnäkköä kyllä harkittiin parikin kertaa ja rynnäkkötikkaita valmistettiin, mutta lopulta Armfelt päätti antaa vihollisen kypsyä muuriensa takana.

Piiritettyjen elämä olikin todella vaikeaa. He näkivät nälkää ja ennen pitkää jopa puolet sairastui ja oli taisteluun kelpaamatonta. Monet kuolivat vielä piirityksen loputtuakin. Myös piirittäjä kärsi nälkää ja janoakin.

Kenraali de la Barre (Tinaparri), joka oli Napuella poistunut rakuunoineen paikalta ja siitä saanut arvostelua, ahdisteli norjalaisia kollegoitaan ja ajoi nämä pakoon vuoristoon puolta pienemmillä joukoillaan. Tässä, kuten yleensäkin suurena ongelmana oli molemmin puolin tiedustelu ja tiedon kulku.

Kun armeijoiden toiminta oli riippuvaista makasiineista ja yhteyksistä niihin, koetti vihollinen tehdä parhaansa niiden tuhoamiseksi ja muonanhankinnan estämiseksi. Kaiken kaikkiaan se ei onnistunut. Kuitenkin esimerkiksi joukko savolaisia yllätettiin laivoilla saapuneiden norjalaisten toimesta ja joutui sotavankeuteen.

Huollon ongelmat määräsivät armeijan liikkeet jopa siinä määrin, että Armfelt toimi vastoin kuninkaan nimenomaista käskyäkin. Olihan armeija pidettävä hengissä. Suhteet paikaliseen väestöön vaihtelivat. Erityistä ystävällisyyttä ei toki voinut odottaa niitä kohtaan, jotka ottivat saatavilla olevat elintarvikkeet ja rehun ja jättivät väestön nälkäkuoleman partaalle.

Ruotsin armeijan kuri oli kova ja ryöstelijät hirtettiin. Myös muuan suomalainen, joka oli raiskannut naisen, koki saman kohtalon. Ruotsalaiset maksoivat pakko-ottonsa, mutta rahaa ei voinut syödäkään, joten kurjuus seurasi aina armeijan jäljissä. Norjalaiset, jotka vierailivat alueilla vuorostaan, täydensivät vielä työn.

Kun Kaarle XII, joka joukkoineen toimi etelämpänä kuin Armfelt, sitten marraskuun lopussa 1718 kuoli, sai Armfelt asiasta varmuuden vasta kuukauden kuluttua ja lähti onnettomalle paluuretkelleen. Se huipentui lumimyrskyyn, joka alkoi uudenvuodenpäivänä ja jatkui useita päiviä, välillä heikentyen.

Kuten tunnettua, noin puolet armeijasta menehtyi. Vaatetus oli usein heikkoa ja myrskyn voimasta pakkasen purevuus moninkertaistui. Kun miehet lopulta pääsivät Ruotsin puolen vähäisiin kyliin, joissa oli vain pari taloa, kuolivat lämmittelijät usein äkillisesti: jäähtynyt veri aiheutti sydänpysähdyksen lähtiessään äkkiä liikkeelle. Hypotermian vaivaamat sotilaat menettivät yleensä myös orientaation ja toimivat humalaisten tavoin.

Norjan puolelta lähteneessä armeijassa oli 5800 miestä. Ruotsin puolelta, Handölin kylästä jatkoi matkaa enää 2700 henkeä. Vuoden mittaan kuoli paleltumisten seurauksiin vielä noin 700 ja 451 kotiutettiin vammojen takia. Amputaatiota suoritettiin vielä vuosia tapahtumien jälkeen.

Katselmuspöytäkirjoista ilmenee, että varusteita oli matkalla hukkaantunut paljon. Esimerkiksi kiväärien tukit poltettiin usein nuotioissa. Matkan varrelle jäivät tykit ja jopa huoltokuormat, kun hevoset ja kuskit kuolivat. Myös kolmesta norjalaisesta oppaasta kuoli kaksi. Ilman kompassia ja näkyvyyden ollessa olematon, ei oppaistakaan mahtanut olla kovin suurta hyötyä.

Kun Armfelt hengissä säilyneine miehineen pääsi pois vuoristosta, tuli heille uusia tehtäviä: vauhdittaakseen rauhanneuvotteluja venäläiset aloittivat Suomesta käsin Ruotsin rannikkojen ryöstelyn (”rysshärjningar”). Armfelt miehineen joutui vielä taustelemaan heitä vastaan Gävlessä.

Rauha solmittiin Uudessakaupungissa elokuussa 1721 ja seuraavan vuoden aikana suomalaisten joukkojen rippeet pääsivät vihdoin kotiin. Pohjalaiset saivat kulkea pitkin rannikkoa ja löysivät suuren osan kotiseutuaan täysin tuhottuna venäläisten toimesta.

Etelässä ja ilmeisesti Savossakin tilanne oli parempi. Monta miestä oli Sulkavaltakin lähtenyt reissuun ja päässyt ainakin vuoriston yli takaisin Ruotsin puolelle.

Voimme kuvitella, että moni saattoi pitää vaiherikasta matkaansa ns. paskareissuna, mutta norjalaiset olivat iloissaan ja Norjan kirkoissa kiitettiin vuosittain Jumalaa maan pelastumisesta aina vuoteen 1766 saakka.

Isoviha ja miehityarmeijan huolto

 

maanantai 13. syyskuuta 2021

Ennen "siunattua rauhaa".

Isoviha

 

Christer Kuvaja, Försörjning an en ockupationsarmé. Den ryska arméns underhållsystem i Finlad 1713-1721.  Åbo Akademis förlag 1999, 348 s.

 

Isoviha on aika erikoinen sana ja sen verran epämääräinen, että sen piiriin luontevasti luetaan miltei mitä tahansa 1700-luvun alkuun kuuluvaa. Jos tehtäisiin kyselytutkimus, luulen, että voitaisiin havaita ehkä jopa suurimman osan suomalaisia uskovan, että Isoviha on sama asia kuin Suuri Pohjan sota tai ainakin Suuren Pohjan sodan aika Suomessa.

Itse asiassahan termillä tarkoitetaan venäläistä miehitysaikaa, joka kesti ”vain” seitsemän vuotta. Viipurin valtauksesta lähtien toki joku osa Suomea oli aina jo miehitettynä, mutta sen ajan rasitukset Suomelle johtuivat sentään suurimmaksi osaksi Ruotsin valtiovallan ponnisteluista.

Myös suuret kuolovuodet 1695-1697 on tietenkin syytä jättää pois Isonvihan piiristä. Se oli historiamme pahin väestökatastrofi, joka tappoi lähes kolmanneksen asukkaista, mutta ei siitä venäläismiehitystä voi syyttää. Niin ikään vuoden 1710 rutto, niin kurjat kuin sen seuraukset etenkin etelässä olivat, tuskin oli venäläisten syytä eikä ainakaan tapahtunut miehityksen aikana.

Koska Suomea joka tapauksessa kohtasivat aivan tavattoman suuret kärsimykset Suuren Pohjan sodan tienoilla, tuntuu psykologisesti luontevalta ymmärtää koko tuo kärsimysten malja yhdeksi ja samaksi kokonaisuudeksi.

Sama sukupolvi sai kestää liki mahdottomia: tuskin oli nälästä heikentyneinä saatu elämä jatkumaan, kun oli luovutettava erittäin suuri määrä miehiä ja hevosia armeijaan, jopa merten taa. Sitten tulivat rutto ja pakko-otot, mielivalta ja hävitys. Suoranaisia roistontöitä ja sadismia hyökkääjien taholta esiintyi laajalti. Tämä kuurin jälkeen saattoi jo ihmetellä, ettei koko kansa ollut hävinnyt kartalta.

Sanassa isoviha on kaksi komponettia: viha on se pääasia ja sen suuruus erottaa asian muusta historiasta. Toki sanalla ”viha” tarkoitettiin vanhastaan myös sotaa yleensä (vrt. Vanha viha, Pitkä viha).

On kiinnostavaa, miten eri tavoin sana kuitenkin on käännetty. Ruotsiksi se on den Stora Ofreden, joka tosiaan tarkoittaa vain sotaa tai oikeammin rauhan puutetta, ikään kuin jonkinlaista välitilaa. Venäjäksi vanha termi on Velikoje liholetije, jossa sana lihoi tässä yhteydessä viitannee erityisesti kipeään aikaan tai epänormaalin suureen levottomuuteen (vrt. lihoradka, kuume).

Itseasiassa sanalla lihoi on myös myönteisiksi koettuja merkityksiä, hieman samaan tapaan kuin suomen kielen sanalla hurja tai saksan sanalla toll.

Mainittakoon, että tälläkin palstalla silloin mainittu M.M. Borodkin käytti termiä Velikaja razruha -suuri hävitys, joka ei kuitenkaan tainnut saada seuraajia kirjansa suuresta merkityksestä huolimatta. Nykyinen wikipedia tuntee myös sanat большая ненависть, большой гнев, большая злоба- siis vihaa, suuttumusta ja katkeruutta/pahantahtoisuutta/vihaisuutta.

Joka tapauksessa koko termi on myöhemmin syntynyt, aikoinaan puhuttiin venäläisen ylivallan ajasta.

Kuten Antti Kujalan kirjaa kommentoidessani totesin, Suuri Pohjan sota oli toki Suomelle hirvittävä kokemus, mikä korostuu, kun sitä vielä edelsi historiamme suurin väestökatastrofi Suuret kuolovuodet. Kaikkia asioita ei kukaties kuitenkaan ole hedelmällistä niputtaa yhteen. Sitä tuskin aikalaisetkaan tekivät.

Kuten Kujala toteaa, eivät suomalaisten väestömenetykset itse sodassa kuitenkaan olleet poikkeuksellisen suuret. Miehitystä hän ei käsittele, mutta sen on tehnyt Christer Kuvaja, joka on käyttänyt myös venäläisiä, lähinnä amiraali Apraksinin arkiston asiakirjoja, jotka on Suomeenkin kopioitu.

Venäläinen miehitysarmeija Isonvihan aikaisessa Suomessa oli ajan oloihin nähden kooltaan hirmuinen:  20-30000 miestä ja 8000-10000 hevosta. Vähän yli 300 000 asukkaan harvaanasutussa ja niukasti tuottavassa maassa se oli musertava taakka.

Itse asiassa määrä oli niin suuri, ettei Suomi olisi mitenkään jaksanut sitä ylläpitää. Suurin osa miehistön tarpeista oli tuotava Venäjältä ja vieläpä enimmäkseen laivoilla. Kaleerilaivasto oli Venäjän armeijan elämänlanka. Hevosten rehu sentään saatiin miehitetystä maasta ja sen hankkiminen oli suomalaisille suurempi taakka kuin miehistön ruokkiminen.

Poltetun maan taktiikkaa Suomessa käytettiin etupäässä Pohjanmaalla ja pariin otteeseen myös etelässä (Helsinki ja Porvoo). Pohjanmaalta tunnetaan tarinoita eläimellisistä raakuuksista, kidutuksista ja ryöstöistä, joita myöhemminkin sekä siellä että muualla tapahtui reaktiona sissitoimintaan, samaan tapaan kuin saksalaiset tekivät toisen maailmansodan aikana.

Pohjanmaan kärsimykset kuulunevat myös Kuvajan mielestä tasolle, jota voisi pitää Euroopassa äärimmäisenä. Paikallisia hirmutöitä onkin sekä selostettu jo aikanaan propagandistisessa tarkoituksessa, että myös sittemmin tutkittu oikeudessa ja selvitetty varsin uskottavasti. Kustaa H.J. Vilkunan teokset ovat viime aikoina nostaneet ne esille.

Miten kuitenkin olisi arvioitava venäläismiehitystä kokonaisuutena, on asia, jota kannattaa kysyä sen alan asiantuntijoilta. Kuvaja näkee miehityspolitiikan yleensä rationaalisena ja loppukaudella olot muistuttivat jo rauhanaikaisia. Miehittäjän intresseissä oli saada paikalliselta väestöltä edes se tietty määrä provianttia, jonka se pystyi antamaan, jotta Suomessa olisi kyetty ylläpitämään niin suurta armeijaa, että ruotsalaisten oli sitä pakko pelätä.

Toimiva hallinto ja siedettävä veronkanto olivat järkeviä tavoitteita. Isonvihan leimaaminen yhtenäiseksi helvetiksi, jonka aiheuttajana oli erään tietyn kansan pahuus, on yksinkertaisesti virhe ja tyhmyys. Eurooppalaiseen systeemiin ainakin pyrittiin.

Se onnettomuuksien malja, jonka suomalaiset saivat nauttia, oli monesta osasta sekoitettu cocktail, jossa suuri osuutensa oli sekä ilmastonmuutoksella että bakteereilla kuin myös geopolitiikalla ja aikakauden käsityksillä etiikasta ja moraalista.

Sana Isoviha on ymmärtääkseni tullut suomalaisten mielessä merkitsemään jotakin yleistä saatanallisuutta, jonka kohteeksi valikoitui nimenomaan Suomen katajainen kansa ja jolla ei itse asiassa ole vertaa muiden kansojen historiassa. Sana kansanmurha tulee tässä yhteydessä yllättävän luontevasti myös suomalaisen toimittajan kynästä tänäkin päivänä.

Kysymys on kuitenkin problemaattinen. Mikäli mukana, jossakin taustalla oli peräti ajatus suomalaisten kansanmurhasta, se on ilmeisesti onnistuttu taitavasti kätkemään ja asia olisi kyettävä rekonstruoimaan. Aihe ansaitsisi kansainvälisen tason käsittelyn.

Asian tutkimiseksi venäläisten ja ruotsalaisten tutkijoiden ponnistukset olisivat myös tervetulleita. Jälkimmäisethän eivät ole tainneetkaan aihetta tutkia oikeastaan lainkaan.