Tykkiveneiden
uhan alla Sulkavan seudulla vuonna 1789
Vuonna 1789 oli
Kustaan sota muuttunut aktiiviseksi edellisen vuoden kompurointien jälkeen.
Venäläiset hyökkäsivät keväällä Porrassalmen ja Mikkelin kautta Savoon, josta
kyllä sitten pian perääntyivät ja kokivat myös Parkumäen tappion.
Joka tapauksessa
Puumala jäi venäläisten käsiin samoin kuin Savonlinnan salmet ja venäläisten
vasta rakennettu laivasto pystyi mellastamaan Savonlinnan eteläpuolella mielin
määrin. Puumalassa olleet ruotsalaiset tykkiveneethän oli evakuoitu kesäkuussa Raikuun
kanavan kautta Haapavedelle, jossa ne olivat vastakkain venäläisten kanssa ja
toimivat aktiivisesti etenkin Laitaatsillassa.
Etelämpänä taistelut
keskittyivät venäläisten epäonnistuneen Savon operaation jälkeen Kymijoelle.
Merkittäviä taisteluja käytiin myös Sulkavan-Puumalan tien varrella olevalla
Pirttimäellä, josta käsin ruotsalaiset yrittivät Puumalan valtausta ja josta venäläiset
taas koettivat karkottaa heidät. Sulkava oli taas niinikään ruotsalaisissa käsissä
Veskansaa eli vuoden 1743 rajan Venäjän puoleista osaa lukuun ottamatta.
Ruotsalaisten
kyky maihinnousuoperaatioihin Savonlinnan eteläpuolella oli nyt hyvin
rajoitettu laivaston puutteen vuoksi. Joka tapauksessa majuri Morian hyökkäsi
Puumalaan 300 miehen voimin 16.8. ylittäen Kietävälän virran ja tietenkin myös
joko Varmavirran tai Linnanvirran/Hakovirran päästäkseen mantereelta Partalansaarelle.
Morian käytti
apunaan tukkilauttoja ja arvattavasti myös kaikkia mahdollisia veneitä, joita
seudulta saatiin haalittua. Hyökkäys ei ollut menestys, kun joukkojen
koordinaatio petti, mutta silti Morianin manööveriä kiitettiin: hän suoritti erittäin
vaikean marssin edestakaisin ja toi vielä mukanaan saaliina kaksi tykkiäkin.
Pihlajalahdessa
oli keväällä ollut vuoden 1743 rajan takana sijainnut venäläisten etuvartio,
joka oli tehnyt siellä tunnetun tiedusteluhyökkäyksenkin. Ruotsalaisen version
mukaan se oli torjuttu urhoollisen korpraali Buchtin toimesta, joka oli
harhauttanut vihollisen luulemaan, että puolustajia olikin komppaniatolkulla.
Joka tapauksessa
Sulkavan-Savonlinnan tie oli Pihlajalahdessa Ruotsin puolella hyvin varustettu
redutilla ja pattereilla. Ehkä tykkejä oli vuonna 1789 koko ajan paikalla, mutta
luultavimmin ei. Eihän niitä riittänyt joka paikkaan siroteltaviksi. Ne olivat
kevyitä 3- ja 6-naulaisia ja kulkivat mukanakin.
Parkumäen taistelun
jälkeen venäläisillä ei enää ollut edellytyksiä pitää tukikohtaa
Pihlajalahdessa, mutta sen sijaan heillä oli vahva laivasto, jonka nopeita
hyökkäyksiä eivät pienet maavoimien osastot millään kyenneet torjumaan,
hidasliikkeisempiä kun olivat.
12.8. Sulkavalta
raportoitiin, että seitsemän tykkisluuppia, jotka muistuttivat kaleereja ja
kolme muuta alusta lähestyi pitäjän alueita.
21.8.
tiedotettiin Stedingkille jälleen, että Sulkavalla liikkui taas venäläisten
sluuppeja. Jonkin ajan kuluttua Adlercreutz tiedotti Sulkavalta, että
venäläiset olivat ryöstäneet yhden torpan, arvattavasti evästä hakiessaan.
Asia herätti huolta ja kapteeni Lode marssi 60
miehen kanssa Sulkavalle, jossa sluuppeja nähtiin aina silloin tällöin
myöhemminkin. Olihan niiden pakko kulkea Vekaransalmen kautta, mikäli halusivat
pysyä yhteydessä etelään ja Lappeenrantaan, joka oli niiden päätukikohta.
Laivastoa tarvittiin varmasti myös Pirttimäen uhkaamassa Puumalassa.
Pihlajalahteen
mainitaan Loden jättänen 32 miestä, joten sielläkin pidettiin ainakin tässä
vaiheessa koko ajan vartiota.
Ruotsalaisten
oma aktiivisuus Saimaalla rajoittui nyt pakostakin Savonlinnan pohjoispuolelle,
jossa he suorittivat muun muassa hyökkäyksen Varparannalle, missä menettivät
yhden aliupseerin ja kaksi miestä.
Suuria vesioperaatioita
olivat vuonna 1789 kuitenkin ennen muuta Laitaatsalmen taistelut, joissa kaksi
laivastoa oli vastakkain ja rantapatterin tukivat taistelijoita. Yhdessä
sellaisessa kolmen vihollisen aluksen kerrottiin vaurioituneen, omia tappioita
ei raportin mukaan ollut.
29.8. Stedingkin
päiväkirjassa kapteeni Loden kerrotaan tiedottaneen, että vihollinen oli taas
tunkeutunut Pihlajalahteen ja noussut siellä maihin. Tavaststjerna- niminen
upseeri kertoi vihollisen nousseen siellä maihin kuuden sluupin voimin.
Nyt Pihlajalahdessa oli joka tapauksessa oli myös ruotsalaisia tykkejä ja maihin nousseiden venäläisten kanssa syntyikin pienehkö tykistötaistelu. Siinä kaksi Porin rykmentin suomalaista sai vammoja kranaatin paineaallosta. Venäläiset toivat maihin 12-naulaisen tykin ja suomalaiset vastasivat 6-naulaisella ja lisäksi vielä haupitsi ampui pari laukausta.
Kun vahva rakuunaosasto Kallislahdesta oli
tullut avuksi, kerrottiin vihollisen perääntyneen, mutta vieneen mennessään tai
hävittäneen ruotsalaisten sinne kokoamat veneet. Voisipa arvella, että niitä
oli haalittu seuraavaa Puumalaan suunniteltua hyökkäystä varten. Sellainen
yrityshän oli juuri epäonnistunut, mutta seuraava oli tarkoitus tehdä
seuraavana vuonna ja kaikki olikin sitten jo valmiina, kun tieto rauhasta
saatiin.
Veneiden menettäminen
herätti levottomuutta myös sikäli, että vihollinenkin saattoi käyttää niitä tehdessään
maihinnousuja. Sellaisia ei kuitenkaan Sulkavan-Puumalan alueella tapahtunut
eikä kai tarvittukaan, kun vesistön solmukohdat olivat venäläisten käsissä.
Taistelujen keskipiste oli jo Parkumäen
jälkeen ja vuonna 1790 etelässä, jossa ruotsalaiset aloittivat kuninkaan
johdolla komeasti hyökkäämällä Kärnäkoskelle. Siellä olivat vastakkain tuhannet
miehet ja keisarinnakin seurasi tapahtumia tiiviisti.
Siellä
osallistuovat taisteluihin myös Ristiinan pienet tykkijollat, jotka muuten
näyttävät pysyneen syrjäisen lahtensa perällä taistelujen ulkopuolella. Kaksi
pientä tykkijollaa vedettiin joka tapauksessa nyt jopa koskesta ylös
Partakoskelle. Tiedustelua Saimaalla ne jokseenkin varmasti myös tämän sodan
aikana harjoittivat.
Ruotsin puoli
oli siis aina vuonna 1788 tapahtuneesta Savonlinnan piirityksen loppumisesta ja
kesäkuussa 1789 tapahtunessta Puumalan valtauksesta lähtien altavastaajana
Savonlinnan eteläpuolisella Saimaalla ja joutui koko ajan liikuttelemaan
alueellaan joukkoja tykkiveneiden pelossa.
Niiden muodostamasta vaarasta ilmeisesti
johtui myös se, että kenraali Stedingk sijoitti esikuntansa Partalaan eikä
lähemmäs Saimaata, vaikkapa Sulkavan pikkuiseen kirkonkylään, josta ainakin oli
hyvät yhteydet joka suuntaan.
Vrt. Stedingkin
arkisto, Savon prikaatin komentajan arkisto 101, 27-37.
